maanantai 26. syyskuuta 2011

KVG:n arkistoissa

Vietin offline-viikonloppua maaseudulla luonnon rauhassa. Tulin ajatelleeksi herroja Larry Page ja Sergey Brim. En pidä siitä, mitä he ovat tehneet minun maailmalleni. Ennen tiedon hankkiminen oli työtä, parhaimmillaan seikkailu vailla vertaa. Vähintäänkin se vei aikaa, oli metodi mikä tahansa. Enää ei tarvitse matkustaa kaukaisiin paikkoihin, ei penkoa arkistoja, ei aivastella pölyä divareissa eikä edes lukea kirjoja. Kaikki tieto löytyy googlaamalla ja jos ei löydy, se ei ole löytämisen arvoista eikä sen etsimiseen kannata käyttää aikaa. Niinhän siihen suhtaudutaan.

Ilman hakukoneita, tai käytännössä ilman Googlea, meistä kaikista tulee uusavuttomia tumpeloita, jotka osaavat hädin tuskin lämmittää maksalaatikon mikrossa. Googlettomuutta vakavampaa on vain se, että nettiyhteys puuttuu kokonaan. Siksi pääsinkin nauttimaan harvinaisesta seikkailusta. Kun yhteys ei modeemin vaihtamisen jälkeenkään alkanut toimia, soitin epätoivoisena Soneralle. Pujoteltuani kolme minuuttia puheohjattujen robottivastausten labyrintissa, onnistuin tavoittamaan ihan oikean ihmisen, kun tekninen tuki vastasi puhelimeen.

Selitin, ettei nettiyhteys toimi ja että ongelma liittyy modeemiin. Kuului ankaraa naputtelua ja sitten tytönääni sanoi löytäneensä netistä googlaamalla käyttöohjeen saamaani laitteeseen. Ohjeen mukaan voisin alustaa modeemin ja sitten se varmasti toimii niin kuin pitääkin. Jos siis pääsisin nettiin lukemaan ohjeita opastaakseni itseäni korjaamaan vian itse. Kiittelin nöyrästi saamastani oivallisesta neuvosta ja kysyin mihin voisin jättää palautetta Soneran tarjoamasta avusta. Löydän tietysti lomakkeen itsekin googlaamalla. Katsoin huvikseni käyttöohjetta – hiphei – dokumentissa on 198 sivua.

Nyt on pakko kertoa sekin, miksei nettiyhteys toimi. Minulle soitettiin viikko sitten Helpsonilta ja luvattiin neuvoa asentamaan Soneran aikoinaan ilmaiseksi lähettämä digiboksi. Suostuin uteliaisuudesta, mikä osoittautui vakavaksi virheeksi. Vähän toista tuntia myöhemmin tv ei edelleenkään toiminut, mutta tekninen tuki oli onnistunut sekoittamaan sekä modeemin että nettiyhteyden. En kiitellyt. Pahoittelujen kera sain numeron, johon voisin soittaa ja johon en tule soittamaan, koska kukaan ei kuitenkaan vastaa. Tätä kutsutaan Suomessa tekniseksi tueksi ja Soneralla ilkeävät nimittää sitä palveluksi.

Ongelma on edelleen ratkaisematta. Samoin kuin VR:n vuosisadan lippu- ja verkkokauppauudistus, joka kertoo tämän hetken kotimaisesta it-osaamisesta enemmän kuin tuhat hakusanaa. Aloittaessani uudessa työpaikassa sain olosuhteiden pakosta ratkoa tietotekniset ongelmat itse. Koneeni oli päivässä siivottu edeltäjän sotkuista toimintakuntoon, softat asennettu ja tulin samalla ratkaisseeksi fonttiongelman, jota toisessa firmassa oli pohdittu yli vuosi. Kukaan kolmesta it-henkilöstä ei koskaan onnistunut siinä, eikä ihan rehellisesti sanottuna kovin paljon muussakaan. Se oli silti heidän työtään.

Minulla taas on käytössäni ihan sama työkalu kuin kaikilla muillakin: se pirun Google ja netin lukuisat yhteisöpalvelut. Sen lisäksi on parikymmentä vuotta itsehankittua oppia Applen laitteista. Kokemus opettaa. Myös jättämään it-ihmiset rauhaan ellei ole ihan pakko. Yhdessä työpaikassa oli yleisesti tiedossa, että varmin keino saada oma tietokone perusteellisesti solmuun, oli pyytää paikalle atk-tukihenkilö. Niinpä tämä sai istuskella levollisesti omassa hytissään siinä uskossa, että kaikki toimii mainiosti ihan omalla painollaan.

Luulen, että monessa suomalaisessa firmassa noudatetaan samanlaista it-politiikkaa: on turvallisinta olla tekemättä mitään ja toivoa parasta.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Kerrostalohousut

Se kuulostaa niin kauniilta: yhteisöllinen kerrostalo. Ei siis mikään tavallinen kerrostalo, jossa naapureita ei edes yritetä tervehtiä vaan sellainen, jossa saunotaan ja grillataan leppoisasti porukalla. Sellainen on suunnitteilla Helsingin Jätkäsaareen, jota kaupunginosanakaan ei vielä ole olemassa, joten kukaan ei tiedä minkälainen henki siellä vallitsee. Suomalaisissa kerrostaloissa asuneena, valitettavasti, suosittelisin nauttimaan yhteisöllisyyden kauniista ajatuksesta ennen kuin talon rakentaminen alkaa. Jos ensimmäisiin pihatalkoisiin asti selvitään tappeluitta, voi sitäkin pitää poikkeuksellisena yhteisöllisyyden saavutuksena.

Keihäänheiton kaarien lyhentyessä uudeksi kansallislajiksi on noussut paheksunta. Suomalainen paheksuu ankarasti paitsi kaikkea erilaista, erityisesti niitä, jotka eivät noudata sääntöjä. Nautinnollisinta on käräyttää toinen suomalainen – mieluiten se oma naapuri – poliisille, työnantajalle tai yksityiselle parkkifirmalle, jos tämä eksyy yhteiseltä polulta. Paheksumista ja siitä seuraavaa ilmiantoa harrastetaan aktiivisesti liikenteessä, työpaikoilla, uimahalleissa, kaupoissa, pihoilla, puistoissa ja kotioloissa. Ei ole mikään ihme, että meitä sanotaan rasisteiksi, kun kohtelemme muita huonosti. Ulkomaalaiset eivät arvaakaan miten ikävästi me kohtelemme toisiamme.

Erityisellä innolla paheksutaan erilaisia uskonnollisia sääntöjä, ikäänkuin ne poikkeaisivat suuresti meidän keksimistämme pikkumaisuuksista. Varsinkin muslimien huivit, kaavut ja pitkät hihat aiheuttavat tuhahtelua. Mutta yritäpä mennä suomalaisessa uimahallissa altaaseen pitkälahkeiset uimahousut jalassa! Eikö vain ole vartija saattelemassa alta aikayksikön julkisen häpeän kera suljettuihin tiloihin katumaan rikettään. Ja saattaa olla rikkurin onni, että viranomaisvalvonta toimii, koska muuten voisi joutua vimmaisesti paheksuvan väkijoukon lynkkaamaksi saunan hämärässä, höyryisessä nurkassa. Jos siis harhautuu saunaankin uimahousuillansa.

Yhteiskunnallinen yhteisöllisyys perustuu yhteisten sääntöjen noudattamiseen. Ei ole niinkään kyse siitä, että säännöillä olisi mitään tarkoitusta, vaan niiden noudattaminen itsessään on yhteisöllisyyden rituaali. On kyse piintyneistä tavoista, kuten hupaisa riippuvuus kellosta, koska mitään pahaa ei tapahdu (ja olen itse tätä kokeillut), jos joskus tekeekin ihan toisin kuin säännöt ja niitä terhakkaasti valvova yhteisö vaativat. Mehän olemme ikäviä otuksia, jotka toimivat aina yksitotisen samalla tavalla ellei joku meitä pysäytä ja pakota ajattelemaan toisin. Se voi olla hauskaakin.

Oletteko kuulleet sipuliterrorismista? Sipuliterroristi istuttaa salaa kukkia julkisiin paikkoihin, kuten kaupungin puistoihin. Samanhenkistä lempeää kapinamielialaa vaativaa radikalismia ovat neulegraffitit, joita alkoi ilmestyä katukuvaan muutama vuosi sitten. Se, että iloisen väristen lankojen nyplääminen bussipysäkin tolppaan ei ole laissa kiellettyä, johtuu vain siitä, ettei virkamies keksinyt ajoissa kieltää sitä ja byrokratian koneisto nytkähtää hitaasti liikkeelle. Ehkä kaupungissa sallittujen asioiden lista on jo lyhyempi kuin kiellettyjen. Sipuliterrorismia ja neulegraffiteja tarvitaan kipeästi.

Harrastan suurella riemulla juuri eniten paheksuttuja syntejä: jonossa etuilua, kovaäänisyyttä ja myöhästelyä, vain kanssaihmisten herättämiseksi tottumustensa tylsämielisyydestä. Erityisellä myötätunnolla suhtaudun niihin onnettomiin, jotka eivät ymmärrä myöhästymisen olevan lahja odottavalle. Minä lahjoitan ylimääräistä aikaa, ilmaista, joutilasta aikaa, jolloin ei voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Se on suunnattoman kallisarvoista. Kaikki hienot ideat tulevat silloin kun joutuu olemaan pakosta jouten, koska se on vapauttavaa. Kiitosta en silti ole hyvistä teoistani saanut kuulla.

Sitten ne kerrostalohousut. Selitin lapsille, miten joulupaketista löytyneitä hassuja alusvaatteita sanotaan kerrastoksi. Outo sana ei kuitenkaan jäänyt mieleen, vaan siitä syntyi lasten suussa ihan oma versionsa. Niinpä meillä pidetään taas tulevillakin pakkasilla kerrostalohousuja ja uudissana on otettu riemumielin yleiseen käyttöön. Ja juuri kun luulin meidänkin asuvan kerrostalossa, jossa ei ole tarkoitus asua yhteisöllisesti, ovikello soi ja naapuri tuli lainaamaan kanelia. Aivan mahtavaa!