sunnuntai 28. elokuuta 2011

Piikit ylöspäin

En aio kirjoittaa Halla-Ahosta, hän ei ansaitse sitä huomionosoitusta. Enkä aio myöskään sanoa, että kukaan olisi hanurista, koska se sotii vastoin käsitystäni yleisestä moraalista, toisten ihmisarvon kunnioittamisesta ja oikeiksi kokemistani käyttäytymismalleista. Vaikka se olisi niin helppoa. Tietysti yksityishenkilönä ja anonyymisti voisin ilmoittaa minkä tahansa puolueen tai ryhmän olevan hanurista, ihan ilman empatiaa tai tilannetajua, eikä siitä seuraisi sen enempää. Jos taas olisin julkisessa luottamustehtävässä ja vastuullisessa asemassa, en ymmärtääkseni voisi tehdä niin ilman seuraamuksia.

Yksittäiset huonosti käyttäytyvät kansanedustajat eivät koe olevansa puolueelleen vastuussa siitä mitä sanovat. Puolue ei myöskään koe olevansa vastuussa siitä mitä sen jäsenet tekevät. Sama puolue on juuri ilmoittanut englanninkieliseksi nimekseen The Finns – eli suomalaiset. Se on tietysti propagandaa ja populistista politiikkaa, mutta viesti on, että yhteiskunnallinen häirikköjoukkio, joka ei tiedä keskuudessaan, mitä edustaa, edustaakin nyt meitä kaikkia. Enemmistölle meitä suomalaisia tämä tarkoittaa ainakin sitä, että emme voi enää ulkomailla kertoa olevamme suomalaisia – voimme vain sanoa olevamme Suomesta. Muuten saatamme leimautua nationalistisen puolueen kannattajiksi.

Itse asiassa se on hieno asia. Se on yksi askel kohti kansallisvaltioideologian murenemista. Mitään kansaahan ei ole, kansa on keksitty. Ihminen on laumaeläin, joka hakee suojaa laumaan kuulumisen ajatuksesta ja puolustaa laumansa reviiriksi kokemaansa aluetta ulkopuolisilta tunkeilijoilta. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän meitä ärsyttää kaikki mikä muuttuu. Ai perhana, jos joku tulisi minun kotiini siirtelemään tavaroita. Kotiin, jossa kaikki on niin kuin kuuluu olla. Muodostaaksemme kansallislauman, meidän pitää uskoa, että on olemassa sellainen samalla tavalla, joka yhdistää meitä toisiimme. Mutta kun ei sitä ole. Jokaisen kotona on vähän erilaista. Ja minulla on biologinen tarve suuttua siitä, että joku loukkaa monikulttuurista laumaani.

Töissä syntyi keskustelu siitä, mitä suomalaiset pelkäävät. “Minäpä kerron”, sanoi kollega. “Suomalaiset pelkäävät sitä, että jos Jussille lainaa viisikymppiä, uskotaan, että Jussi maksaa takaisin, onhan hän rehellinen suomalainen. Jos ei maksa, se johtuu siitä, että Jussi nyt on sellainen, mutta jos Ahmedille lainaa saman rahan, oletetaan, että Ahmed katoaa saman tien. Se taas johtuu siitä, että Ahmed on ulkomaalainen.” Ymmärrän kyllä ajattelutavan ja tunnistan vaaran antaa ennakkoluuloille periksi, mutta elän erilaisessa maailmassa. Minulle Ahmed on parturini, jonka kanssa voin jutella mistä tahansa. Jussia taas en oikein tunne. Hän on niin hiljainen.

Arjen kompromissien vertauskuvaksi sopii astianpesukone. Melkein jokaisen kotona on sellainen ja silti me pystymme täyttämään sitä eri tavoilla. Se se vasta ärsyttää. Eikö voitaisi määrätä, että kaikki täyttävät astianpesukoneen samalla tavalla? Se säästäisi monta sekuntia joka päivä, mutta tietysti yhtenäisyyden varjopuolena olisi se, että osaa ihmisistä kiukuttaisi toisten määräyksiin taipuminen. Myöskin valvominen olisi ongelmallista. Ei mistään voi tietää peseekö bussissa vieressä istuva kaveri haarukkansa piikit vastuuttomasti alaspäin vai oikeaoppisesti ylöspäin.

Kuinka kauan verovaroilla oikein hyysätään joukkoa suvaitsemattomia ölähtelijöitä, jotka haluaisivat sanella muille miten perin heidän kuuluu haarukkansa asetella? Onneksi positiivisia merkkejä on ollut ilmassa, kuten kasvava kritiikki vasemmalta ja arabimaiden kevät. Ennustin jo vuosi sitten, että Gaddafin päivät ovat luetut, vaikka voittokerroin ei ehkä ollutkaan huikea. Nyt ennuste näyttäisi kuitenkin toteutuvan. Tästä innostuneena ennustan, että Halla-Ahonkin lähtölaskenta on alkanut. Enemmistö luultavasti kaipaa hänen näkemyksiään ihmisarvosta yhtä vähän kuin libyalaiset ylimielistä diktaattoriaan.

Kukaanhan ei tiedä missä Muammar-setä nyt on. Hän voi olla missä tahansa. Kävin eilen Tikkurilan Lidlissä ostoksilla ja luulen nähneeni hänet siellä. Hienotunteisesti en jäänyt tuijottamaan hiukan erikoista hahmoa, joka kuljeskeli hermostuneen oloisena edestakaisin keksihyllyn edessä, mutta kovasti hän muistutti tummissa laseissaan erästä vasta vallasta syöstyä diktaattoria. Eikä hän olisi ainoa kotimaansa vainoa paennut, joka on löytänyt turvallisen kodin vantaalaisesta lähiöstä. Voin olla väärässäkin, mutta jos olen oikeassa, menetin juuri 1,2 miljoonan euron löytöpalkkion.

maanantai 15. elokuuta 2011

Jalo yksiosainen polku

Lama tulee tällä viikolla, siis dalai-lama. Kiinan miehittämän Tiibetin hengellinen johtaja on monella tavalla merkillinen vieras. Puhutaan enemmän niistä, jotka eivät tapaa dalai-lamaa, kuin niistä jotka tapaavat. Listalla kunnostautuvat erityisesti raskaan sarjan poliitikot, jotka jostakin syystä pitävät parempana vältellä viisaana pidettyä hengellistä johtajaa, jolla sattuu myös olemaan idässä hiukan poliittista painoarvoa. Tätä ei kuitenkaan ole tapana suoraan myöntää, vaan syyksi yskäistään kalareissut, äkilliset huimauskohtaukset tai naapureiden nimipäivät.

Sen sijaan kun naapurimaan pääministeri Putin vierailee maassamme, mitä tapahtuukin tiuhaan, ei vastaanottajista ole koskaan pulaa. Tai jos kutsu käy itärajan taakse, on lähtijöitä jonoksi asti vaikka tarjolla olisi vain seisomapaikkoja ilman kiikareita. Lisäksi television pyhät iltauutiset hartaasti, ilman ironiaa, toistaa jokaisen videoidun tallenteen, jossa rakastettu naapurimme sukeltaa, kalastaa, metsästää tai muuten vain voimailee, poseeraten rinta paljaana. Näin muistamme ketä meidän tulisi illoin ajatella, ja kenties kiittääkin vaikka hiukan polvistuen, ennen nukkumaan menoa.

Pahus, ettei nyt tule mieleen yhtään Putinin lausumaa viisautta. Olisin mielelläni siteerannut. No, sen sijaan dalai-lama Tenzin Gyatso on sanonut: “Ole ystävällinen aina kun se on mahdollista. Se on aina mahdollista.” En millään muotoa halua osoittaa vertailemalla epäkunnioitusta kumpaakaan suurmiestä kohtaan ja viisaana miehenä hengellinen johtaja varmasti ymmärtää mitä tarkoitan, jos sattuu tämän lukemaan. Buddhalaista viisautta kärsimyksen tiestä pääsee kuulemaan maksua vastaan Espoon jäähallissa ensi lauantaina. Idässä taas maksetaan niille, jotka kuuntelevat Putinia. En uskalla edes arvailla tehdäänkö niin meilläkin.

Jos ei pääse kuulemaan viisaita sanoja livenä, onneksi voi aina lukea Johanna Korhosta, joka ah niin viiltävästi osuu taas oikeaan kirjoittaessaan tietämättömyyden kulttuurista. “Läheskään kaikille tieto ja sivistys eivät ole arvo, vaan yksi näkökulma muiden joukossa. Tämän näkökulman voi milloin tahansa ohittaa uskon, luulon, tunteen tai silkan laiskuuden perusteella. “ Media tukee näkemystä, että kaikkien mielipiteet ovat samanarvoisia ja ansaitsevat tulla kuulluiksi. Ja viimeistään netissä kaikki koilottajat tulevat kuulluiksi, oli asiaa tai ei. Tätä pidetään ihmiskunnan kehityksen huippuna.

Näytin lapsille Niinistön ja Lipposen kuvia ja kysyin kummasta tulee seuraava presidentti. Lipponen voitti 2-0. Uskon, että moni äänestäjä tekee päätöksensä ihan samalla metodilla. Onneksi kirjailijat jaksavat vielä pohtia asioita syvällisemmin. Miika Nousiainen sanoo aloittaneensa kirjoittamisen kyllästyttyään edelliseen työhönsä. “Nyt tiedän, että ei olisi kannattanut. Ehkäpä tylsintä hommaa ikinä.” Minä bloggaan. Jos Nousiainen on vakavissaan, hänenkin kannattaisi kokeilla. Ehkäpä jännittävintä hommaa ikinä.

Palatakseni dalai-lamaan, sosiaalisessa mediassa seikkaili viime viikolla hyvä sitaatti, tässä hiukan mukailtuna. "Ihminen uhraa terveytensä jotta saisi rahaa. Sitten hän uhraa rahaa saadakseen takaisin terveytensä. Sitten hän on niin huolissaan tulevaisuudesta, että hän ei nauti tästä hetkestä; seurauksena on se, että hän ei elä tässä hetkessä eikä tulevaisuudessa; hän elää ikään kuin ei koskaan kuolisi. Sitten hän kuolee, eikä ole oikeastaan koskaan edes elänyt.” Siinä se on. Kaikki on turhaa. Viisaus ja tyhmyys käyvät päätä jalkaa käsi kädessä kohti elämän auringonlaskua, lopullista totuutta, eivätkä pääse ikinä edes perille. Dharamsala, here I come.