sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Vieraissa

Meillä ei käy kovin paljon vieraita, mikä on harmi, koska iloitsemme aina siitä kun joku käy kylässä. Tai melkein aina. Mieluiten tarjoamme päivällistä pitkän kaavan mukaan, useita ruokalajeja, hyvää viiniä, alkusnapseja ja jälkiruokaliköörejä. Koemme toisin sanoen vieraanvaraisuuden sekä velvollisuudeksi että ilonaiheeksi, koska nautimme itsekin siitä, että saamme vieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Yökyläilijöiden tuloa jarruttaa eniten se, ettei meillä ole oikein tilaa majoittua. Vaikka eihän sekään mikään este ole. Yksi nelihenkinen perhe on yöpynyt lukuisia kertoja, eikä kukaan ole aamulla näyttänyt vaivaantuneelta, vaikka on nukuttu pitkin lattioita.

Vanhempani taas mieluummin menevät hotelliin tai muiden sukulaisten luokse siksi, ettei meillä ole vierashuonetta. Sekä vanhemmat että kaikki muutkin sukulaiset olemme kuitenkin toivottaneet vilpittömästi tervetulleiksi koska tahansa, mutta olemme jo tottuneet siihen, ettei kyläily ole Suomessa yksinkertainen ja vaivaton asia. Vierailuista on tapana sopia etukäteen, yleensä hyvissä ajoin. Jotkut ilmoittavat poistumisajankin. Eikä kukaan koskaan ole tullut ilmoittamatta, koska kaikilla on puhelin taskussaan. Paitsi kerran.

Ovikello soi. Minä olin suihkussa, koska olin tullut fillarilla töistä. Vaimo meni ovelle olettaen, että siellä on naapurin lapsia. Oven takan seisoikin iäkäs enoni ja vaimonsa valokuva-albumi kainalossaan. Kurkistin suihkusta ja näin heti tilanteen ikimuistoisuuden. Kello on kuusi, on perjantai-ilta ja olemme juuri tulleet kotiin. Toinen lapsista on saanut kiukkukohtauksen, toinen istuu potalla. Eteinen on täynnä kenkiä ja tarhasta tuotuja vaatteita, sängyt petaamatta, kaupassa käymättä, koko koti on kuin kierrätyskeskuksen varasto.

Ei, se ei ollut sopiva hetki pohtia kuvatekstejä enon valokuva-albumiin. Vaikka haluaisinkin ajatella vanhanaikaisesti, että talo elää tavallaan ja ovet ovat aina auki. Niinpä vaimoni joutui pahoitellen toivomaan, että sukulaiset siirtävät vierailuaan parempaan ajankohtaan. Hetken olin sitä mieltä, ettei sukulaisia voi ajaa pois ovelta, mutta sitten näin, ettei vaihtoehtojakaan ollut. Tilanne harmitti kaikkia. Tarkistin puhelimeni – he olivat soittaneet etukäteen, mutta en ollut kuullut puhelinta. Kaksi minuuttia ennen kuin ovikello soi.

Soitin perään ja pahoittelin huonoa ajankohtaa, pahoittelimme vuoronperään ja toivotin heidät tervetulleeksi toisena päivänä. Olemme asuneet Suomessa nyt neljä vuotta. Kyseiset sukulaiset kävivät tupaantuliaisissa juuri kun olimme muuttaneet, mutta muuten yhteydenpitoa ei ole juuri ollut muutamia koko suvun kokoontumisia lukuunottamatta. Olisimme mieluusti tarjonneet pullakahvit ja katselleet valokuvia yhdessä. Tai he olisivat voineet olla niin huomaavaisia, että olisivat kutsuneet meidät kylään – edes kerran, kun asummekin lähellä.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tapasimme sukujuhlissa. Kysyin enoltani voisinko nyt auttaa valokuvien tekstittämisessä. Hän oli vaivaantunut. -Ei tehdä siitä vaikeaa, otin ne kuvat jo pois, hän totesi. Hän siis päätti rangaistukseksi poistaa kuvamme albumistaan. Tiedän, ystävät voi valita, sukulaisia ei. Silti mielelläni ajattelisin sukulaisista pelkkää hyvää, vaikka se onkin pirun vaikeaa. Kertokaa minulle onko tämä normaalia ja kuka oli väärässä? Miten tilanne olisi pitänyt pelastaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti