sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Vieraissa

Meillä ei käy kovin paljon vieraita, mikä on harmi, koska iloitsemme aina siitä kun joku käy kylässä. Tai melkein aina. Mieluiten tarjoamme päivällistä pitkän kaavan mukaan, useita ruokalajeja, hyvää viiniä, alkusnapseja ja jälkiruokaliköörejä. Koemme toisin sanoen vieraanvaraisuuden sekä velvollisuudeksi että ilonaiheeksi, koska nautimme itsekin siitä, että saamme vieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Yökyläilijöiden tuloa jarruttaa eniten se, ettei meillä ole oikein tilaa majoittua. Vaikka eihän sekään mikään este ole. Yksi nelihenkinen perhe on yöpynyt lukuisia kertoja, eikä kukaan ole aamulla näyttänyt vaivaantuneelta, vaikka on nukuttu pitkin lattioita.

Vanhempani taas mieluummin menevät hotelliin tai muiden sukulaisten luokse siksi, ettei meillä ole vierashuonetta. Sekä vanhemmat että kaikki muutkin sukulaiset olemme kuitenkin toivottaneet vilpittömästi tervetulleiksi koska tahansa, mutta olemme jo tottuneet siihen, ettei kyläily ole Suomessa yksinkertainen ja vaivaton asia. Vierailuista on tapana sopia etukäteen, yleensä hyvissä ajoin. Jotkut ilmoittavat poistumisajankin. Eikä kukaan koskaan ole tullut ilmoittamatta, koska kaikilla on puhelin taskussaan. Paitsi kerran.

Ovikello soi. Minä olin suihkussa, koska olin tullut fillarilla töistä. Vaimo meni ovelle olettaen, että siellä on naapurin lapsia. Oven takan seisoikin iäkäs enoni ja vaimonsa valokuva-albumi kainalossaan. Kurkistin suihkusta ja näin heti tilanteen ikimuistoisuuden. Kello on kuusi, on perjantai-ilta ja olemme juuri tulleet kotiin. Toinen lapsista on saanut kiukkukohtauksen, toinen istuu potalla. Eteinen on täynnä kenkiä ja tarhasta tuotuja vaatteita, sängyt petaamatta, kaupassa käymättä, koko koti on kuin kierrätyskeskuksen varasto.

Ei, se ei ollut sopiva hetki pohtia kuvatekstejä enon valokuva-albumiin. Vaikka haluaisinkin ajatella vanhanaikaisesti, että talo elää tavallaan ja ovet ovat aina auki. Niinpä vaimoni joutui pahoitellen toivomaan, että sukulaiset siirtävät vierailuaan parempaan ajankohtaan. Hetken olin sitä mieltä, ettei sukulaisia voi ajaa pois ovelta, mutta sitten näin, ettei vaihtoehtojakaan ollut. Tilanne harmitti kaikkia. Tarkistin puhelimeni – he olivat soittaneet etukäteen, mutta en ollut kuullut puhelinta. Kaksi minuuttia ennen kuin ovikello soi.

Soitin perään ja pahoittelin huonoa ajankohtaa, pahoittelimme vuoronperään ja toivotin heidät tervetulleeksi toisena päivänä. Olemme asuneet Suomessa nyt neljä vuotta. Kyseiset sukulaiset kävivät tupaantuliaisissa juuri kun olimme muuttaneet, mutta muuten yhteydenpitoa ei ole juuri ollut muutamia koko suvun kokoontumisia lukuunottamatta. Olisimme mieluusti tarjonneet pullakahvit ja katselleet valokuvia yhdessä. Tai he olisivat voineet olla niin huomaavaisia, että olisivat kutsuneet meidät kylään – edes kerran, kun asummekin lähellä.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tapasimme sukujuhlissa. Kysyin enoltani voisinko nyt auttaa valokuvien tekstittämisessä. Hän oli vaivaantunut. -Ei tehdä siitä vaikeaa, otin ne kuvat jo pois, hän totesi. Hän siis päätti rangaistukseksi poistaa kuvamme albumistaan. Tiedän, ystävät voi valita, sukulaisia ei. Silti mielelläni ajattelisin sukulaisista pelkkää hyvää, vaikka se onkin pirun vaikeaa. Kertokaa minulle onko tämä normaalia ja kuka oli väärässä? Miten tilanne olisi pitänyt pelastaa?

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Pum pum

Kun murhaajaa kuljetettiin oikeuden eteen, tuhannet norjalaiset halusivat nähdä hänet. Miehen, joka raiskasi Norjan. Näytelmässä oli jotain hiukan keskiaikaista. Mieleen tuli heti elokuva Parfyymi, jossa sarjamurhaaja, myös kylmäverinen ja tunteeton, piti hirttää torilla, mutta kukaan ei pystynytkään siihen. Pahuus voitti. Tämäkin on näytelmä ja murhaaja haluaa esiintyä siinä. Hän haluaa olla kuuluisa ja nauttia sankaritekonsa tuomasta julkisuudesta. Hän esiintyy voittajana. Paholainen, joka norjalaisilla on nyt tyrmässään, on jotenkin vielä paljon pahempi, kuin olisi koskaan uskaltanut kuvitella.

Siksi valvoin viime yön, enkä tiedä miten tähän pitäisi suhtautua.

Pelottavaa on myös se, ettei tekijä näytä miltään mielipuolelta vaan ihan tavalliselta norjalaiselta, joka pitää vielä ajatuksiaan ja mielipiteitään perusteltuina ja oikeutettuina. Hän voi olla psykopaatti, mutta hänen ahdasmielinen maailmankuvansa ei ole mielikuvituksillisia houreita, vaan ideologia, jonka jakavat monet myös Suomessa. Samalla tavalla ajattelevia on itse asiassa kokonainen puolue, ainakin näin minä olen ymmärtänyt, ja he ovat eduskunnassa siksi, että tavalliset suomalaiset ovat heitä äänestäneet.

Breivik olisi Suomessa voinut olla vaikka kansanedustaja, eikä hänen ideologiaansa olisi julkisesti tuomittu eikä edes erityisen painokkaasti paheksuttu. Häntä olisi vain nimitelty lempeästi maahanmuuttokriittiseksi. Sekin on pelottavaa. Yhtä lailla tappamiseen perustuvat tietokonepelitkin ovat vain harmitonta leikkiä, eikö niin?

On mielenkiintoista seurata, minkälaista keskustelua Norjassa käydään sen jälkeen kun surusta aletaan toipua. Tämä oli isku kaikkea sitä vastaan, mille pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu. Jos me emme puolusta maailmaamme pahuutta ja väkivaltaa vastaan, annamme pahan voittaa. Ehkä olisi pitänyt herätä aikaisemmin huomaamaan, että olemme jo laskeneet suden taloon sisälle kuvitellen, että se kesyyntyy, eikä pure sentään kättä, joka sitä ruokkii. Ei se niin mene.

Valvoessani imuroin netistä Breivikin kirjoittaman manifestin. Tekstin löytäminen vei kolme sekuntia. Luin pätkiä sieltä täältä. Olisi helpottavaa ajatella, että murhat on tehnyt joku tavallinen sekopää, mutta ei Breivik ole sitä. Hän toimi täysin harkitusti, tiesi mitä teki ja miksi. Ideoi, suunnitteli ja toteutti. Tekstissään hän antaa selkeitä ja käytännöllisiä ohjeita niille, jotka haluavat suorittaa vastaavia terroritekoja. Ja kannustaa niihin. Kuka tahansa voi lukea manifestin, mikään mahti ei saa sitä pois levityksestä – eikä mielestä jos sitä alkaa lukea. Mikään ei estä seuraamasta yksityiskohtaisia neuvoja.

Nyt olisi hienoa, jos joku kertoisi mitä voi konkreettisesti tehdä, jotta lastemme maailma olisi vähemmän paha kuin se missä me nyt elämme. Varmasti on muitakin, jotka haluaisivat nähdä, että ääriliikkeiden nousuun ja vapaaseen uhoamiseen jotenkin reagoidaan. Politiikan tutkija Toby Archerin mukaan liikkeen aktiivit eivät kenties ole vaatineet suoraa väkivaltaa, mutta ovat luoneet kuvaa maailmasta, jossa konflikti sekä siirtolaisten että oletetun monikulttuurisen eliitin kanssa on väistämätön, kirjoitti Hesari tänään. "He ovat raivanneet sitä tietä, jonka Breivik valitsi."

Erkki Tuomioja kertoi heti kantansa, jonka mukaan sivistysvaltioissa kenelläkään yksityishenkilöllä ei pitäisi olla aseita kotonaan. Siitä on pasifistina vaikea olla eri mieltä. Kyse ei olekaan siitä, olisiko mikään laki pystynyt estämään Norjan tragediaa tai kouluampumisia Suomessa, vaan arvovalinnasta. Breivik tappoi ampumalla. Meillä ampumaharrastusta ja metsästämistä pidetään arvokkaampina asioina kuin massamurhissa syyttä kuolleiden nuorten henkiä. Se on harkittu valinta, jonka poliittiset päättäjämme ovat tehneet, kaikista ampuma-aseilla tapahtuneista joukkomurhista huolimatta, ja sellaisessa arvomaailmassa meidän on elettävä.

Siksi aseenkantolupa on edelleen melkein joka kymmenennellä suomalaisella. Ellei päätetä toisin.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Suomalaisia muurahaisia

Hississä se onnistuu ihan hyvin, samoin bussipysäkillä, mutta lentokoneessa alkaa olla jo aika hankalaa. Ei niissä ole enää tilaa. Jotkut kanssamatkustajat siitä huolimatta edelleen yrittävät sitä – siis omissa oloissaan olemista. Kyllä sen tekee vaikeaksi sekin, kun kyynärpäät ovat naapurin sylissä ja polvet edessä istuvan selässä kiinni. Jotkut käyttäytyvät silti niin kuin muita ihmisiä ei olisi olemassa tai vaikka olisikin, he eivät ainakaan ole näkevinään ketään. Jos haluaa matkustaa yksin, pitäisi mennä omalla autolla.

Antoisana huomioiden kohteena oli paluumatkalla vieressäni istunut rouva. Tiedän kyllä tyypin: hän pitää itseään muita parempana, ei voisi kuvitellakaan koskevansa lentokoneateriaan, eikä missään tapauksessa halua alentua keskustelemaan kenen tahansa ventovieraan kanssa ja katsoo ohi vaikka menisit eteen seisomaan. Hän sulkee itsensä omaan kuplaansa epäilemättä myös lomaillessaan, näkee juuri mitä itse haluaa eli välttää kaikessa yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä. En siis ahdistellut rouvaa, joka kyllä huomioi lapsensa, iPodinsa, iPadinsa ja iPhonensa matkan aikana oikein hienosti, vaikka ei meitä vieressä istujia neljän tunnin matkalla havainnutkaan.

Lapset taas nauttivat Kreikassa juuri vieraiden ihmisten huomiosta kaikkein eniten, no ehkä uima-altaan ja meren jälkeen. Jokaisessa kaupassa heille juteltiin, he saivat karkkia, päänsilityksen tai simpukankuoren. Heille hymyiltiin, heiltä kyseltiin nimeä ja ikää, monilla kielillä. Kolmevuotias kulki kadulla uutta tamburiiniaan paukuttaen, eikä sekään näyttänyt häiritsevän ketään, paremminkin päinvastoin. En tosin yhtään epäile, etteivätkö he olisi saaneet kauppiaalta myös tukkapöllyä, jos olisivat rikkoneet kaupassa jotain.

Tietysti joskus Suomessakin huomioidaan lapset, mutta turhan harvinaista se on. Äkkiseltään tulee mieleen vain etnisiä ravintoloita, joissa näin on käynyt. Tuntuu siltä, että monet kyllä haluaisivat, mutta tapa siihen puuttuu. On tabu koskettaa tuntemattomia ja tämä koskee myös lapsia. Olisi käsittämätöntä, että vieras ihminen nappaisi lapsesi syliin. Karkkeja antavaa pidetään namusetänä. Kreikassa taas lasten kanssa pöytien välissä juokseva tarjoilija ei ole mitenkään omituinen näky. Minkälaisia me suomalaiset olisimme, jos meillä ei olisi kaikkia näitä sosiaalisen kanssakäymisen ilon tappavia tabuja?

Onneksi meillä on lapset, jotka eivät ujostele vieraita ihmisiä missään, mutta Kreikassa he ottivat olosuhteista kaiken irti. Kävivät kurkkimassa ravintoloiden keittiöihin, kauppojen takahuoneisiin, juoksivat kissojen ja koirien perässä sivukujille. Ja tulivat usein takaisin karkki tai keksi kädessä kysymään kiltisti saako sen syödä. Olen ihan varma, että positiivinen huomio itsessään on lasten itsetunnolle valtavan iso asia. Viikko vuodessa ei taida oikein riittää. Pitäisi matkustaa enemmän.

Ihan liian moni suomalainen katselee omia varpaitaan tai vastapäistä seinää juuri silloin kun voisi hymyillä jollekin. Jos lapsetkaan eivät saa hymyilemään ja vapautumaan, mikä sitten saa. Pienillä ihmisillä on tarjota mielikuvituksellisia kysymyksiä, hauskoja oivalluksia ja pieniä, sympaattisia ilonaiheita. Kun ajoimme taksilla takaisin kotipihaan, lapset juoksivat täyttä vauhtia nurmikolle tarkkailemaan jotain. Kun kysyin mitä siellä tutkitaan, vastaus yllätti taas. “Meillä oli ikävä suomalaisia muurahaisia.”

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Vuosi autiolla saarella

Kerron nyt siitä, miten haaksirikkouduin autiolle etelämeren saarelle. Tietysti oli hirveä myrsky, joka kesti monta yötä, mutta ei se laivaa upottanut. Minä vain kyllästyin siihen kun tavarat seilasivat kannella ja hyteissä edestakaisin ja mitään ei pystynyt tekemään. Moni pelkäsi, että laiva uppoaisi ja tunnelma oli siksi ahdistava. Ajelehdimme ilman suuntaa ties miten monta kuukautta. Välttyäkseni pahimmalta varastin oranssin pelastusveneen ja kiipesin eräänä pimeänä yönä laidan yli kainaloissani kaksi styroksista kelluketta ja kaulassa vesitiivis taskulamppu. Myrsky kai laantui lopulta ja ajelehdin saaren pehmeään rantahiekkaan. Veneeni taisi hajota rannan kivikkoihin, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Makasin auringon lämmittämässä hiekassa selälläni, parkkiintuneena kuin kilpikonna kokonaisen vuorokauden. Sitten aloin tutkia ympäristöäni. Saari oli vehreä ja utuinen ja hyvin kaunis. Sen keskellä kohosi tulivuori, jonka rinteet kasvoivat piikikkäitä kasveja. Muuten en kohdannut mitään vihamielistä moneen päivään. En katunut lähtöäni enkä juuri pohtinut sitäkään mitä laivalla ajateltiin minun katoamisestani. Tuntui siltä, kuin saari ei olisi vähääkään piitannut minun tulostani, mutta täytti silti vatsani. Opin keräämään parhaat hedelmät ja tiputtamaan kookospähkinöitä. Muuten tekemistä oli vähän. Silti tunsin oloni hyvin tyytyväiseksi. Vain harvoi katselin ulapalle, mutta en edes odottanut näkeväni laivoja, enkä tehnyt mitään kiinnittääkseni niiden huomiota.

Kauempaa saarta olisi voinut luulla sekä paratiisiksi että kangastukseksi. Ylös kraaterin reunalle en koskaan kiivennyt, mutta piikkipensaat repivät jalkani auki lukuisia kertoja. Tulivuoresta tuprahteli aika ajoin rikinkatkuista savua. Öisin apinat tai jotkut muut viidakon eläimet varastivat vaivalla keräämäni hedelmät ja pähkinät. Mitään ei kannattanut säästää tai omistaa, saarella oli pakko elää tässä ja nyt. Otin kaiken päivä kerrallaan. Niin, eikä saari edes ollut autio, senkin huomasin aika pian – saarella eli myös alkuasukasheimo. Ja paljon kärpäsiä.

Ensimmäisen kerran kohdatessani alkuasukkaita, he eivät hämmästyksekseni reagoineet minuun millään tavalla. Se tuntui kummalliselta, koska en uskonut saarelle saapuvan kovinkaan usein vieraita. Olin tyytyväinen siihen, että he eivät vaikuttaneet vihamielisiltä, mutta täydellinen välinpitämättömyys oli silti outoa. He saattoivat tuijottaa minua hetken ja palata sitten omiin puuhiinsa. Joimme samasta lähteestä vettä, mutta he eivät tunteneet tarvetta kommunikoida millään tavalla. Yksi heimon naisista oli vaalea ja hyvin kaunis ja hän katsoi minua joskus terävästi. Sitten hän käänsi päänsä pois kuin olisi nähnyt jotain vastenmielistä tai hävennyt omia ajatuksiaan.

Ajan kanssa aloin saada kontaktia muutamiin ja he saattoivat jopa sanoa jotakin omalla kielellään. Vastaukseni eivät kuitenkaan kiinnostaneet heitä. Saarella kasvaneille ulkomaailmalla ei ollut ilmeisesti mitään tarkoitusta, joten minä yritin oppia heidän tapojaan ja kieltään sikäli kun pystyin. En kuitenkaan pitänyt kaikesta mitä näin. Alkuasukkaat näet vaikuttivat välinpitämättömiltä myös toisiaan kohtaan. Ehkä saarella oli vain syntynyt sellainen kulttuuri, jossa lähimmäisten hyvinvoinnista ei sopinut kantaa huolta. Jotkut heidän rituaaleistaan ja salaisuuksistaan pelottivat minua.

Aika kului ja unohdin kalenterini, johon olin laskenut päiviä kaivertamalla joka aamu viivan kaatuneen puun runkoon. Olin tottunut omiin rutiineihini, yksinäisyyteen ja saaren yksitoikkoisuuteen sekä myös tylsämielisinä pitämiini heimolaisiin, jotka pysyttelivät omalla puolellaan saarta. Silti minua hämmästyttää edelleen se välinpitämättömyys, jolla suhtauduin siihen kun näin veneen ulapalla. Veneen, valkoisen veneen. Pelastajat lipuivat samaan rantaan, johon olin itse haaksirikkoutunut. Iloitsin heidän tulostaan, pidin sitä ihmeenä, mutta silti jokin vaivasi minua, kuin se ei olisi ollut totta. Lopulta päätin hartaista pyynnöistä huolimatta jäädä saarelle. Tiesin, että minun olisi pitänyt lähteä, mutta jokin pelastajissa sai minut epäluuloiseksi.

Ehkä olin hiukan seonnut yksinäisyydessäni. Ehkä ajattelin, että kohtalo oli tuonut minut saarelleni. Mistä minä toisaalta saatoin tietää, etteivät he olisi nakanneet minua mereen haiden ruoaksi. He olivat niin kovin totisia ja huolestuneen näköisiä, eivätkä tuntuneet olevan yhtä mieltä siitä mihin suuntaan piti purjehtia. Heidän veneensäkin oli pieni. Mietin, monta heitä oli alunperin ollut veneessä. Ajattelin, että pidän itsestäni paremmin huolta kun olen omillani. Tunsin jo saaren. Ehkä vielä silloin uskoin, että voittaisin alkuasukkaiden luottamuksen ja tulisin lopulta hyväksytyksi heidän joukkoonsa. Olinhan ollut saarella vasta vuoden, ehkä hiukan yli. Halusin löytää oman paratiisini.

Vain muutama päivä sen jälkeen kun vene seilasi pois, ymmärsin virheeni katastrofaalisuuden. Alkuasukkaat alkoivat pitää kokoontumisia, joissa poltettiin piippuja ja juotiin käynyttä kookosmaitoa niin monta päivää, että viimeisetkin sammuivat. Juhlinta päättyi lopulta siihen, että he paistoivat ja söivät kaksi oman heimonsa jäsentä, yhden miehen ja yhden naisen. Sen jälkeen oli pitkään hiljaista. Pysyttelin päivät piilossa vuoren rinteillä ja aloin rakentaa lauttaa öisin. Pelkäsin niin, että huusin hiljaa itsekseni. Nukuin joka yö eri paikassa. Olisin halunnut itkeä, mutta en tiennyt miten.

Lautasta tuli vahva ja luotin siihen niin kuin luotin nyt päätökseeni. Ajelehdin merivirran vietävänä yhdeksän päivää, enimmäkseen länteen, kunnes osuin laivareitille ja minut nostettiin rahtilaivaan. Tiesin heti, että olin hyvien ihmisten joukossa enkä vieläkään ole ymmärtänyt miksi harkintakykyni petti saarella niin pahasti. En tiedä miksi en lähtenyt silloin kun pelastajat saapuivat, mutta vaistoni vain sanoi niin, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Luotin siihen. Nyt kaikki on taas hyvin. Tosin en ole puhunut saaresta paljoakaan. Tiedän, ettei kukaan uskoisi. Jotkut eivät ole uskoneet, että sitä on edes olemassa, mutta sillä ei ole minulle mitään väliä. Se oli minun saareni.