sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Untuvikkojen marssi

Seurasin autosta suurta draamaa eräänä aamuna Töölössä. Rantatietä ylitti joukko kanadanhanhia suurella päättäväisyydellä. Aikuisia oli neljä ja lapsia ainakin kahdeksan. Autot pysähtyivät kohteliaasti ja keinahteleva tienylitys sujui hyvin aina siihen saakka kun hanhivanhemmat äkkäsivät tien toisella puolella aamukävelyllä olevat kaksi koiraa. Untuvikot komennettiin takaisin juuri ylitetylle tielle, sitten joukko jäi siihen epätietoisena odottamaan. Kun koirat olivat menneet ohi, matka jatkui taas onnellisesti kohti vesirajaa. Tämä tapahtui siis aivan siinä pääministerin virka-asunnon lähistöllä.

Jotenkin tuosta hanhien marssista tuli mieleen hallituksen muodostaminen. Nyt kun maassa on vihdoin uusi uljas johto, pitäisi kaiken draaman jälkeen olla huojentunut olo, mutta onko sittenkään. Päinvastaisista vakuutteluista huolimatta kaikki meni komeasti metsään alusta asti. Tunnustelut olivat riitaisia, syyteltiin ja kiristettiin, kaikki yrittivät saada mahdollisimman paljon omia vaatimuksiaan läpi. Syyteltiin sekä poliittisia untuvikkoja että jääräpäisiä konkareita. Kaikki näyttivät ajavan omia etujaan. Voiko lopputulos ollakaan mitään muuta kuin horjakkaa marssia yli vilkkaasti liikennöidyn tien?

Näin maallikkona ajattelen, että hallitus on vähän kuin maajoukkue. Mukaan pääsyn pitäisi olla kunnia-asia ja eikös poliitikkojen tehtävä nimenomaan ole yhteisten asioiden ja maan edun ajaminen. On vaikea kuvitella, että koossa olisi lopulta kovin hyvä edustusjoukkue, jos sen aikaansaaminen on ollut näinkin tuskallista. Joukkueessa pyritään parhaaseen lopputulokseen ja joutuu tekemään kompromissejä. Jos ei pysty lainkaan joustamaan ja neuvottelemaan, ei voi olla kovin hyvä joukkuepelaaja. Mukana olemisen motiivi onkin siinä, että ymmärtää miksi hyvä joukkue on enemmän kuin osiensa summa. Mukana oleminen ei ole vain kunnia, vaan myös velvollisuus.

Hienomman joukkuepelin mallin esitteli lätkämaajoukkue keväällä. Koossa oli porukka, jossa maalivahti Vehasen legendaarisin sanoin oli vahvat johtajat ja kukaan ei tuonut itseään esille. Kukaan ei suostunut ottamaan menestyksestä kunniaa itselleen. Valmentaja kehui kapteenia. Maalikuningaskin vähätteli omaa osaansa. Peleissä löydettiin aina voitontahto ja vaikka juhlinta lopussa karkasikin hiukan mailan lavasta, joukkue osoitti taas vahvuutensa kriisin keskellä: kukaan ei syytellyt toisia, eikä oikeastaan edes kommentoinut kohua. Juuri niinhän pitääkin toimia – yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Samaa problematiikkaa olen joutunut pohtimaan töissä jo pidemmän aikaa. Joukkuepelin logiikka ei ole mitenkään itsestäänselvää, ei edes sellaisella alalla, jossa se on välttämätöntä. Kaikki vain eivät halua syöttää vaan mieluummin epäonnistuvat itse sata kertaa kuin tekevät jotakin yhdessä. “Voit saavuttaa elämässäsi mitä tahansa, jos et välitä, kuka saa siitä kunnian”, kiteytti hienosti Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman. Valitettavan usein työelämässä kuitenkin toimitaan niin, että tehdään mitä tahansa, että joku toinen ei saisi siitä kunniaa.

Surkean joukkuepelin lisäksi tuskastuin päätöksenteon metodeihin. Mainonnan suunnittelussa täytyy luottaa niihin ihmisiin, jotka tekevät sitä työkseen ja ottavat päätöksistään vastuun. Tapa, jolla päätöksiä alettiin tehdä muistuttaa enemmän politiikkaa. En usko demokratiaan työlämässä. Jaettu vastuu ei kuulu kenellekään – jonkun on päätettävä ja toiset tekevät. Parasta ratkaisua ei löydä kysymällä käytävillä mahdollisimman monelta ja laskemalla vastauksista absoluuttisen keskipisteen. Voi tietysti löytää vastauksen, joka ärsyttää vähiten, mutta ei herätä kenessäkään mitään reaktiota. Lopputulos on laimea. Sanoin itseni irti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti