Isäinen taistelu

3-vuotias kysyi aamulla heti herättyään hankalia. “Isä, jos metsässä tulisi vastaan susi ja karhu, taistelisitko niitä vastaan?” Väistin hankalan tilanteen sanomalla, ettei lähimetsissä ole kumpiakaan, mikä ei itse asiassa taida edes pitää paikkaansa. Hetken päästä tuli lisää. “Jos vastaan tulisi tiikeri, taistelisitko isä?” Lupasin taistella, koska olen melko varma, ettei tiikeriä tule vastaan ellemme muuta Intiaan. Ajattelin, että on minun oltava poikani odotusten mittainen ja otettava se riski, koska nautin häpeilemättä lasten varauksettomasta ihailusta. Isähän on supermies ja pystyy mihin tahansa – taistelee vaikka tiikerin kanssa. Isän rooli on taisteluista ja osittaisesta fiktiivisyydestä huolimatta elämän tähänastisista rooleista palkitsevin ja mieluisin. Sekin on rooli, kuten meillä on roolimme töissä ja kaveripiireissä ja ne kaikki poikkeavat hiukan toisistaan. Ajatuksesta kiitän ystävääni, joka sanoi ottavansa oman puuduttavan työnsä teollisuusvartijana roolina, jota hän näyttelee päivisin. Kotiin mennessään hän unohtaa roolinsa täysin. Moni muukin voisi ajatella niin, vetää selkeän rajan yksityis- ja työelämän roolien väliin ja välttyä turhilta murheilta. Harjoitin isän rooliani menestyksekkäästi tänään Linnanmäellä. Se sujuu hienosti vielä ensi vuonnakin kun siirrymme minihuvista pikkuhupikategoriaan, mutta sen jälkeen isän rohkeus saattaa loppua. Pyörivistä kahvikupeista voin selvitä, mutta mihinkään vuoristoradalle minusta ei ole. Jäätelökioskilla pärjään ja lippuluukullakin. Toisaalta ehkä sekin on oleellinen osa elämää, mikä lasten kuuluu oppia ettei isänkään aina tarvitse olla rohkea. Voi oikeasti pelätä vaikka korkeita paikkoja ja reilusti myöntää sen. Se on ehkä jopa viisautta, tai niin haluan uskoa. Entisestä liittokansleri Helmut Kohlista on julkaistu parikin kirjaa. Poliitikon pojat sanoivat isän olleen etäinen. Niin etäinen, että äidin itsemurhastakin isä tiedotti lapsilleen sihteerinsä välityksellä. Hänen väitettiin epäonnistuneen isänä. Perheen on täytynyt olla poikkeuksellisen onneton. Sekä poliitikot että pienten lasten isät yleensä ovat kovan haasteen edessä. Pitäisi tehdä töitä, edetä uralla ja tienata rahaa ja olla samaan aikaan lapsille läsnä. Tämä aiheuttaa väistämättä ristiriitoja. Pahinta on se, jos isä on tärkeä tai kuuluisa. Häntä pitäisi voida ihailla, mutta hän ei ole kotona ottamassa ihailua vastaan. Jossain kerrottiin hollantilaisesta tavasta pitää isäperjantaita, jolloin isät saavat ilman selityksiä ottaa vapaata ja olla kotona lasten kanssa. Kyllä kelpaisi. Irlannissa oli bank holidayt eli pitkiä viikonloppuja, jolloin ehti tehdä muutakin kuin vain toipua viikon työrasituksista. Suomessa ongelmana on epätasapaino vuodenaikojen välillä. Kaikki odottavat kesää ja keräävät lomansa siihen ainoaan aikaan vuodesta, jolloin tarkenee olla mökillä. Stressihän siitä tulee kun alkuvuosi odotetaan kesälomaa ja loppuvuosi harmitellaan miten nopeasti se meni. Mutta isän roolista minä pidän. Paitsi silloin kun lapsen odotuksia ei voi millään täyttää. Meiltä varastettiin 3-vuotiaan potkulauta. Isähän sen unohti laittaa varastoon yöksi. Aamulla tilanne oli kohdattava, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kertoa totuuden. Itku oli lohduton. Paha maailma tuli kylään paljon aikaisemmin kuin olisin halunnut, mutta kun se kerran tuli, löytyi siitä monta hyvää opetusta. Enää kukaan ei unohda potkulautaa ulos. Niin, samanlainen potkulauta käytiin hakemassa kaupasta. Mitäpä muutakaan isä voisi tehdä?

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Selkä vääränä

Olen lukenut toimitusehdot

Käyttäkää terveinä!