sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Isäinen taistelu

3-vuotias kysyi aamulla heti herättyään hankalia. “Isä, jos metsässä tulisi vastaan susi ja karhu, taistelisitko niitä vastaan?” Väistin hankalan tilanteen sanomalla, ettei lähimetsissä ole kumpiakaan, mikä ei itse asiassa taida edes pitää paikkaansa. Hetken päästä tuli lisää. “Jos vastaan tulisi tiikeri, taistelisitko isä?” Lupasin taistella, koska olen melko varma, ettei tiikeriä tule vastaan ellemme muuta Intiaan. Ajattelin, että on minun oltava poikani odotusten mittainen ja otettava se riski, koska nautin häpeilemättä lasten varauksettomasta ihailusta.

Isähän on supermies ja pystyy mihin tahansa – taistelee vaikka tiikerin kanssa.

Isän rooli on taisteluista ja osittaisesta fiktiivisyydestä huolimatta elämän tähänastisista rooleista palkitsevin ja mieluisin. Sekin on rooli, kuten meillä on roolimme töissä ja kaveripiireissä ja ne kaikki poikkeavat hiukan toisistaan. Ajatuksesta kiitän ystävääni, joka sanoi ottavansa oman puuduttavan työnsä teollisuusvartijana roolina, jota hän näyttelee päivisin. Kotiin mennessään hän unohtaa roolinsa täysin. Moni muukin voisi ajatella niin, vetää selkeän rajan yksityis- ja työelämän roolien väliin ja välttyä turhilta murheilta.

Harjoitin isän rooliani menestyksekkäästi tänään Linnanmäellä. Se sujuu hienosti vielä ensi vuonnakin kun siirrymme minihuvista pikkuhupikategoriaan, mutta sen jälkeen isän rohkeus saattaa loppua. Pyörivistä kahvikupeista voin selvitä, mutta mihinkään vuoristoradalle minusta ei ole. Jäätelökioskilla pärjään ja lippuluukullakin. Toisaalta ehkä sekin on oleellinen osa elämää, mikä lasten kuuluu oppia ettei isänkään aina tarvitse olla rohkea. Voi oikeasti pelätä vaikka korkeita paikkoja ja reilusti myöntää sen. Se on ehkä jopa viisautta, tai niin haluan uskoa.

Entisestä liittokansleri Helmut Kohlista on julkaistu parikin kirjaa. Poliitikon pojat sanoivat isän olleen etäinen. Niin etäinen, että äidin itsemurhastakin isä tiedotti lapsilleen sihteerinsä välityksellä. Hänen väitettiin epäonnistuneen isänä. Perheen on täytynyt olla poikkeuksellisen onneton. Sekä poliitikot että pienten lasten isät yleensä ovat kovan haasteen edessä. Pitäisi tehdä töitä, edetä uralla ja tienata rahaa ja olla samaan aikaan lapsille läsnä. Tämä aiheuttaa väistämättä ristiriitoja. Pahinta on se, jos isä on tärkeä tai kuuluisa. Häntä pitäisi voida ihailla, mutta hän ei ole kotona ottamassa ihailua vastaan.

Jossain kerrottiin hollantilaisesta tavasta pitää isäperjantaita, jolloin isät saavat ilman selityksiä ottaa vapaata ja olla kotona lasten kanssa. Kyllä kelpaisi. Irlannissa oli bank holidayt eli pitkiä viikonloppuja, jolloin ehti tehdä muutakin kuin vain toipua viikon työrasituksista. Suomessa ongelmana on epätasapaino vuodenaikojen välillä. Kaikki odottavat kesää ja keräävät lomansa siihen ainoaan aikaan vuodesta, jolloin tarkenee olla mökillä. Stressihän siitä tulee kun alkuvuosi odotetaan kesälomaa ja loppuvuosi harmitellaan miten nopeasti se meni.

Mutta isän roolista minä pidän. Paitsi silloin kun lapsen odotuksia ei voi millään täyttää. Meiltä varastettiin 3-vuotiaan potkulauta. Isähän sen unohti laittaa varastoon yöksi. Aamulla tilanne oli kohdattava, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kertoa totuuden. Itku oli lohduton. Paha maailma tuli kylään paljon aikaisemmin kuin olisin halunnut, mutta kun se kerran tuli, löytyi siitä monta hyvää opetusta. Enää kukaan ei unohda potkulautaa ulos. Niin, samanlainen potkulauta käytiin hakemassa kaupasta. Mitäpä muutakaan isä voisi tehdä?

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Untuvikkojen marssi

Seurasin autosta suurta draamaa eräänä aamuna Töölössä. Rantatietä ylitti joukko kanadanhanhia suurella päättäväisyydellä. Aikuisia oli neljä ja lapsia ainakin kahdeksan. Autot pysähtyivät kohteliaasti ja keinahteleva tienylitys sujui hyvin aina siihen saakka kun hanhivanhemmat äkkäsivät tien toisella puolella aamukävelyllä olevat kaksi koiraa. Untuvikot komennettiin takaisin juuri ylitetylle tielle, sitten joukko jäi siihen epätietoisena odottamaan. Kun koirat olivat menneet ohi, matka jatkui taas onnellisesti kohti vesirajaa. Tämä tapahtui siis aivan siinä pääministerin virka-asunnon lähistöllä.

Jotenkin tuosta hanhien marssista tuli mieleen hallituksen muodostaminen. Nyt kun maassa on vihdoin uusi uljas johto, pitäisi kaiken draaman jälkeen olla huojentunut olo, mutta onko sittenkään. Päinvastaisista vakuutteluista huolimatta kaikki meni komeasti metsään alusta asti. Tunnustelut olivat riitaisia, syyteltiin ja kiristettiin, kaikki yrittivät saada mahdollisimman paljon omia vaatimuksiaan läpi. Syyteltiin sekä poliittisia untuvikkoja että jääräpäisiä konkareita. Kaikki näyttivät ajavan omia etujaan. Voiko lopputulos ollakaan mitään muuta kuin horjakkaa marssia yli vilkkaasti liikennöidyn tien?

Näin maallikkona ajattelen, että hallitus on vähän kuin maajoukkue. Mukaan pääsyn pitäisi olla kunnia-asia ja eikös poliitikkojen tehtävä nimenomaan ole yhteisten asioiden ja maan edun ajaminen. On vaikea kuvitella, että koossa olisi lopulta kovin hyvä edustusjoukkue, jos sen aikaansaaminen on ollut näinkin tuskallista. Joukkueessa pyritään parhaaseen lopputulokseen ja joutuu tekemään kompromissejä. Jos ei pysty lainkaan joustamaan ja neuvottelemaan, ei voi olla kovin hyvä joukkuepelaaja. Mukana olemisen motiivi onkin siinä, että ymmärtää miksi hyvä joukkue on enemmän kuin osiensa summa. Mukana oleminen ei ole vain kunnia, vaan myös velvollisuus.

Hienomman joukkuepelin mallin esitteli lätkämaajoukkue keväällä. Koossa oli porukka, jossa maalivahti Vehasen legendaarisin sanoin oli vahvat johtajat ja kukaan ei tuonut itseään esille. Kukaan ei suostunut ottamaan menestyksestä kunniaa itselleen. Valmentaja kehui kapteenia. Maalikuningaskin vähätteli omaa osaansa. Peleissä löydettiin aina voitontahto ja vaikka juhlinta lopussa karkasikin hiukan mailan lavasta, joukkue osoitti taas vahvuutensa kriisin keskellä: kukaan ei syytellyt toisia, eikä oikeastaan edes kommentoinut kohua. Juuri niinhän pitääkin toimia – yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Samaa problematiikkaa olen joutunut pohtimaan töissä jo pidemmän aikaa. Joukkuepelin logiikka ei ole mitenkään itsestäänselvää, ei edes sellaisella alalla, jossa se on välttämätöntä. Kaikki vain eivät halua syöttää vaan mieluummin epäonnistuvat itse sata kertaa kuin tekevät jotakin yhdessä. “Voit saavuttaa elämässäsi mitä tahansa, jos et välitä, kuka saa siitä kunnian”, kiteytti hienosti Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman. Valitettavan usein työelämässä kuitenkin toimitaan niin, että tehdään mitä tahansa, että joku toinen ei saisi siitä kunniaa.

Surkean joukkuepelin lisäksi tuskastuin päätöksenteon metodeihin. Mainonnan suunnittelussa täytyy luottaa niihin ihmisiin, jotka tekevät sitä työkseen ja ottavat päätöksistään vastuun. Tapa, jolla päätöksiä alettiin tehdä muistuttaa enemmän politiikkaa. En usko demokratiaan työlämässä. Jaettu vastuu ei kuulu kenellekään – jonkun on päätettävä ja toiset tekevät. Parasta ratkaisua ei löydä kysymällä käytävillä mahdollisimman monelta ja laskemalla vastauksista absoluuttisen keskipisteen. Voi tietysti löytää vastauksen, joka ärsyttää vähiten, mutta ei herätä kenessäkään mitään reaktiota. Lopputulos on laimea. Sanoin itseni irti.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Kympin todistus

Aah – se tuntuu ilmassa, se tuntuu ruumiissa. Kevät. On ollut ahdistava, mutta nyt se on ohi. Blogia ei ole jaksanut pitää elossa. Yleinen ilmapiiri maassa on muutenkin painostava ja tulehtunut. Töissä on musertanut pitemmän aikaa, mutta se onneksi muuttuu pian. Uutta kotia ei ole löytynyt. Ahdingossa on kuitenkin se hyvä puoli, että aina on tilaisuus oppia jotakin. Seuraavat viisaudet on käytännön elämässä omakohtaisesti kantapään kautta testattu ja oikeiksi todettu, enkä yritäkään väittää keksineeni niitä kaikkia itse.

1. Luota vaistoosi. Se on kuitenkin aina oikessa, vaikka juuri sillä hetkellä näyttäisi muulta. Jos kysyy neuvoa toisilta, saa yhtä monta erilaista vastausta. Oman elämän päätökset on syytä tehdä itse ja ottaa niistä itse myös vastuu.

2. Älä hukkaa mahdollisuuksia. On turha ajatella, että saa toisen tilaisuuden. Ei sitä tule. Samaan tienhaaraan ei voi palata, koska sitä ei enää ole. Menemällä samaan paikkaan samaan aikaan seuravalla viikolla, ei näe samoja ihmisiä uudestaan.

3. Älä ole ylpeä. Ylimielisyys kostautuu aina. Ylpeys on turhamaisuutta, joka kastelee omat nilkat. Älä kuvittele olevasi kuolematon ja voittamaton. Nöyryys ja vaatimattomuus palkitaan, vaikka heti ei siltä näyttäisikään.

4. Jos toivot jotain, toivo parasta. Miksi tyytyä toiseksi parhaaseen tai ihan hyvään. Lopputulos on parhaimmillaan olosuhteisiin nähden paras ratkaisu – ja se yllättää aina, jos siis käy niin, että toiveet toteutuvat. Toivomisen suhteen kannattaa myös aina muistaa Oscar Wilden viisaus: Toivo viisaasti, se voi toteutua.

5. Usko ihmisten hyvyyteen. Tämä erityisesti on ollut kovalla koetuksella viime aikoina, mutta jos luopuu uskosta hyvyyteen, muuttuu kyyniseksi ja ikäväksi ja vahingoittaa itseään.

6. Usko itseesi tai kukaan muukaan ei usko. Tämä on vanha juttu, mutta aina se unohtuu. Kukaan muukaan ei usko ideoihisi, jos et itse ole innostunut.

7. Mene kun kutsutaan. Olen hukannut monta hyvää tilaisuutta tutustua uusiin ihmisiin, nähdä uusia paikkoja ja ties mitä jättämällä menemättä tilaisuuksiin, joihin minut on kutsuttu. Miksi? En ole ollut juhlatuulella tai vain jaksanut laittaa kenkiä jalkaan.

8. Kaikella on tarkoitus. Pitäisi pitää silmät auki ja muistaa, että maailma on ihmeellinen paikka, joka on täynnä symboleja ja salaisuuksia. Ohilentävä varis ei välttämättä olekaan varis, se voi olla myös mahtava noita. Miten paljon symboliikkaa onkaan säätytalon nurkilla nokkivissa variksissa.

9. Huoli on ihmisen pahin vihollinen. Miten säilyttäisi sen nuoruuden optimismin ja naiivin uskon siihen, että asiat järjestyvät aina jotenkin? Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huolehtii.

10. Älä juokse rahan, asiakkaiden tai kauniiden naisten perässä. Tätä ei tarvinne selittää. Turha on turhaa.