tiistai 10. toukokuuta 2011

Kanan syömisestä

Meillä syötiin äitienpäivän aterialla kausiherkkua eli tuoretta parsaa, jonka kaveriksi olin tehnyt itse Bearnaise-kastikkeen. Lapset maistoivat kiltisti ilmoittaen saman tien päättäväisesti, että he eivät ole parsan ystäviä, vaikka parsakaalit ja kukkakaalit kelpaavatkin mainiosti. Sen sijaan parsan kylkiäiseksi paistamani naudan ulkofileestä nuijitut ja tuhdisti marinoidut pihvit kelpasivat. “Hyvää kanaa”, oli lasten kommentti. Pari kertaa korjasin, ettei lautasella nyt ole kanaa, mutta turhaan. Kana mikä kana.

Lasten gourmet-maailmassa kaikki liha, mikä ei ole lihapullia tai makkaraa on siis kanaa. Kanaksi lasketaan myös mozzarella ja leivitetyt kalat, joilla ei näy silmiä tai pyrstöä, joten ei ole kyse siitä, että meillä syötäisiin vain kanaa. Kana vain on se taikasana, joka saa lasten ruokahalun heräämään. Ehkä ennakkoluulo uusia ruokia kohtaan on luonnon oma henkivakuutus, jonkinlainen biologinen suojamekanismi. Jossain väitettiin, että lasten pitää kokeilla uusia makuja yhdeksän kertaa, ennen kuin ne ovat tulleet tutuiksi. Mielipiteen saa kyllä kuulla joka maistamiskerralla.

Meillä kovasti suositun kalan matka päivällispöytään on pienemmillekin ruokailijoille selvä. He ovat nähneet koko prosessin koukusta kattilaan, eikä se ole häirinnyt kenenkään ruokahalua. En ole kuitenkaan varma siitä, ymmärtävätkö he, että kala kuolee siksi, että me saisimme syödä sen. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun he alkavat pohtia kanan tai possun matkaa. Luulen, että he ajattelevat kanan luovuttavan lihaa samalla tavalla kuin muniakin. En todellakaan tiedä miten vastaan kysymyksiin siitä, sattuuko kanaan tai onko kanoilla lapsia. Onneksi me aikuiset osaamme syödä lautasen tyhjäksi kyselemättä. Vai osaammeko?

Olen juuri saanut käsiini Jonathan Safran Foerin kohutun kirjan Eating Animals. Hassua, että kirjoitan tästä blogissa, vaikka en ole vielä lukenut kirjasta kuin kolmetoista sivua. Kirja on pelkällä läsnäolollaan herättänyt paljon ajatuksia ja kysymyksiä, enkä ole edes varma haluanko lukea kaikkea mitä siinä kerrotaan teollisesta ravinnontuotannosta. Kuvittelen jo mielessäni miten kanapalat tarttuvat kurkkuuni kuin kiusalliset kysymykset yksilön olemassaolon oikeutuksesta ja elämän tarkoituksesta – ennen kuin lapset ehtivät edes kysyä niitä. Ainoa mahdollinen tapa syödä sitä, mitä me syömme, on syödä ajattelematta mitä syömme. Muuten elämästä tulee todella hankalaa.

Viimeisen vuoden sisällä on kauppoihin alkanut iloksemme ilmestyä vaihtoehtoisia elintarvikkeita, joissa ei olekaan lisäaineita. Nyt se tuntuu jo suurelta trendiltä. Yhtäkkiä ruoan laatu ja terveellisyys kiinnostaa kuluttajia ja puhutaan jopa luomun tulemisesta. Muualla Euroopassahan luomua on myyty ja tuotettu vuosikausia isolla volyymilla. Olemme raskaasti myöhässä, mutta hyvä että on edes herätty koomasta. Pieniä ilon aiheita ovat myös Anton&Anton ja Maatilatori. Nyt lupaillaan luomua myös Hietalahden kauppahalliin ylihintaisten “antiikkikauppojen” sijaan. Se olisi monella tavalla riemastuttavaa ja nostalgista, koska muistan hyvin ajan kun hallissa vielä myytiin ruokaa.

Vappuna kävimme kakkukahveilla. Seurasin huvittuneena kun pienempi sai komean kakkupalan eteensä. Hän siirsi tarkkana poikana kauniisti kakun päälle asetellun mansikanpuolikkaan syrjään ennen kuin iski kiinni herkkuun. Kun kysyin syytä tähän operaatioon, päättäväinen vastaus yllätti minutkin. “Mä en syö salaattia”, ilmoitti kolmevuotias sen verran painokkaasti, ettei asiasta tehnyt mieli ryhtyä edes keskustelemaan. Puhutaan salaatista sitten, kun mansikkasato on kypsynyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti