tiistai 10. toukokuuta 2011

Kanan syömisestä

Meillä syötiin äitienpäivän aterialla kausiherkkua eli tuoretta parsaa, jonka kaveriksi olin tehnyt itse Bearnaise-kastikkeen. Lapset maistoivat kiltisti ilmoittaen saman tien päättäväisesti, että he eivät ole parsan ystäviä, vaikka parsakaalit ja kukkakaalit kelpaavatkin mainiosti. Sen sijaan parsan kylkiäiseksi paistamani naudan ulkofileestä nuijitut ja tuhdisti marinoidut pihvit kelpasivat. “Hyvää kanaa”, oli lasten kommentti. Pari kertaa korjasin, ettei lautasella nyt ole kanaa, mutta turhaan. Kana mikä kana.

Lasten gourmet-maailmassa kaikki liha, mikä ei ole lihapullia tai makkaraa on siis kanaa. Kanaksi lasketaan myös mozzarella ja leivitetyt kalat, joilla ei näy silmiä tai pyrstöä, joten ei ole kyse siitä, että meillä syötäisiin vain kanaa. Kana vain on se taikasana, joka saa lasten ruokahalun heräämään. Ehkä ennakkoluulo uusia ruokia kohtaan on luonnon oma henkivakuutus, jonkinlainen biologinen suojamekanismi. Jossain väitettiin, että lasten pitää kokeilla uusia makuja yhdeksän kertaa, ennen kuin ne ovat tulleet tutuiksi. Mielipiteen saa kyllä kuulla joka maistamiskerralla.

Meillä kovasti suositun kalan matka päivällispöytään on pienemmillekin ruokailijoille selvä. He ovat nähneet koko prosessin koukusta kattilaan, eikä se ole häirinnyt kenenkään ruokahalua. En ole kuitenkaan varma siitä, ymmärtävätkö he, että kala kuolee siksi, että me saisimme syödä sen. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun he alkavat pohtia kanan tai possun matkaa. Luulen, että he ajattelevat kanan luovuttavan lihaa samalla tavalla kuin muniakin. En todellakaan tiedä miten vastaan kysymyksiin siitä, sattuuko kanaan tai onko kanoilla lapsia. Onneksi me aikuiset osaamme syödä lautasen tyhjäksi kyselemättä. Vai osaammeko?

Olen juuri saanut käsiini Jonathan Safran Foerin kohutun kirjan Eating Animals. Hassua, että kirjoitan tästä blogissa, vaikka en ole vielä lukenut kirjasta kuin kolmetoista sivua. Kirja on pelkällä läsnäolollaan herättänyt paljon ajatuksia ja kysymyksiä, enkä ole edes varma haluanko lukea kaikkea mitä siinä kerrotaan teollisesta ravinnontuotannosta. Kuvittelen jo mielessäni miten kanapalat tarttuvat kurkkuuni kuin kiusalliset kysymykset yksilön olemassaolon oikeutuksesta ja elämän tarkoituksesta – ennen kuin lapset ehtivät edes kysyä niitä. Ainoa mahdollinen tapa syödä sitä, mitä me syömme, on syödä ajattelematta mitä syömme. Muuten elämästä tulee todella hankalaa.

Viimeisen vuoden sisällä on kauppoihin alkanut iloksemme ilmestyä vaihtoehtoisia elintarvikkeita, joissa ei olekaan lisäaineita. Nyt se tuntuu jo suurelta trendiltä. Yhtäkkiä ruoan laatu ja terveellisyys kiinnostaa kuluttajia ja puhutaan jopa luomun tulemisesta. Muualla Euroopassahan luomua on myyty ja tuotettu vuosikausia isolla volyymilla. Olemme raskaasti myöhässä, mutta hyvä että on edes herätty koomasta. Pieniä ilon aiheita ovat myös Anton&Anton ja Maatilatori. Nyt lupaillaan luomua myös Hietalahden kauppahalliin ylihintaisten “antiikkikauppojen” sijaan. Se olisi monella tavalla riemastuttavaa ja nostalgista, koska muistan hyvin ajan kun hallissa vielä myytiin ruokaa.

Vappuna kävimme kakkukahveilla. Seurasin huvittuneena kun pienempi sai komean kakkupalan eteensä. Hän siirsi tarkkana poikana kauniisti kakun päälle asetellun mansikanpuolikkaan syrjään ennen kuin iski kiinni herkkuun. Kun kysyin syytä tähän operaatioon, päättäväinen vastaus yllätti minutkin. “Mä en syö salaattia”, ilmoitti kolmevuotias sen verran painokkaasti, ettei asiasta tehnyt mieli ryhtyä edes keskustelemaan. Puhutaan salaatista sitten, kun mansikkasato on kypsynyt.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Maaltamuutto-ongelma

Jos maahanmuuttokeskustelua ei käytäisi, se pitäisi varmasti keksiä. Muuten jouduttaisiin puhumaan paljon tärkeämmistä ja vaikeammista asioista, kuten budjettivajeesta. Vietän suuren osan vapaa-ajastani muiden kuin suomalaisten kanssa. En ole kokenut uhatuksi elämäntapaani tai suomalaista kulttuuria, mitä se sitten ikinä onkaan. Enkä ole havainnut maahanmuuttajien aiheuttavan niitä ongelmia, joista heitä syytellään. Perussuomalaisten kanssa samassa veneessä eduskuntaan soutaneet maahanmuuttokriittiset, joita ei ole sopivaa nimittää rasisteiksi, kokevat asian toisin. Samoin heitä äänestäneet kymmenet tuhannet suomalaiset.

Ymmärrän kyllä eron humanitäärisen ja työperäisen maahanmuuton välillä. En silti näe syytä jaotella ihmisiä hyviin ja pahoihin - sekin olisi saivartelua tai mielivaltaa. Me painimme kaikki samojen arkipäivän ongelmien kanssa ja osat voivat vaihtua koska tahansa. En ole huomannut yhdenkään minareetin varjostavan pihaani, enkä pidä sopivana, että ketään nimitellään neekeriukoiksi. Teuvo Hakkarainen ja varmaan häntä äänestäneet viitasaarelaiset elävät eri maailmassa. Maa on jaettu kahtia, enkä tiedä keitä siellä toisella puolella edes on. He vaikuttavat kummalliselta porukalta. Onko eduskunnassa montakin hakkaraista, jotka eivät ole vielä ehtineet laukoa mitä sylki suuhun tuo?

Siltä varalta, ettei aihe pääsisi uusilta kansanedustajilta unohtumaan eduskuntatalon hissejä ihmetellessä, myös valtakunnan päälehti osallistuu innokkaasti keskusteluun jakamalla tilastojen perusteella myös pääkaupunkiseudun lähiöt hyviin ja pahoihin. Minulle ainakin jäi epäselväksi kenen näkökulmasta on ongelmallista, että Suvelan alueella asuu paljon ulkomaalaistaustaisia. Ja se, ketä niin kovasti häiritsee, että kaikki eivät puhu kotikielenään suomea. En onnistu ponnistellenkaan näkemään ahdistavana sitä, että Suvelan leikkikentillä on vieraskielisiä lapsia, enkä näe sitä merkkinä asuinalueen slummiutumisesta, vaan siitä, että väestöpohja kansainvälistyy. Mutta näin mielikuvia ohjaillaan.

Emme me muuten selviytyisi niistä todellisista ongelmista, jotka joka tapauksessa on ratkaistava. Tarvitsemme maahanmuuttajien ja luultavasti myös Brysselin apua jos haluamme selviytyä kestävyysvajeesta, valtion velasta ja nuorisotyöttömyydestä. Pulkassa, jota meidän sukupolvemme pitäisi seuraavat vuosikymmenet kiskoa hiekoitetulla pyörätiellä eteenpäin, ei istu Hakkaraisen pelkäämiä neekeriukkoja vaan ihan meidän omat vanhuksemme ja heidän suuri ja mahtava ikäluokkansa, jotka pitävät ansaittuna oikeutenaan vihdoin lepuuttaa tekoniveliään rakennettuaan tämän hyvinvointiyhteiskunnan meille perinnöksi. Ilman maahanmuuttajien apua emme taida päästä enää mäkeä ylös.

Vaaleissa hävinneet Mari Kiviniemi, Osku Pajamäki ja Anni Sinnemäki ovat kaikki olleet syystä katkeria tappioistaan. He yrittivät jokainen herättää keskustelua hyvistä aiheista, Kiviniemi taloudesta, Pajamäki ahneudesta ja Sinnemäki suvaitsevaisuudesta, mutta se ei herännyt. Tunnen sympatiaa heitä kaikkia kohtaan. Olisi ollut sopiva aika rakentaa tätä yhteiskuntaa avoimemmaksi ja tasapuolisemmaksi, ennen kuin fiksut ja koulutetut alkavat oikeasti muuttaa muualle, mutta kehitys meni toiseen suuntaan. Iso joukko ihmisiä on äänestänyt vanhoillisuuden ja sulkeutuneisuuden puolesta, eikä juuri muusta puhuta. Siksi nyt ei saa antaa asioiden olla ja hiljaisesti hyväksyä tyhmyyttä joukossamme, eikä sitä saa anteeksi selittämällä olevansa maalainen. Loukkaahan se nyt syystä maalaisiakin.

Jos Teuvo Hakkaraista ei olisi, iltapäivälehtien olisi pitänyt keksiä hänet. En ole vieläkään tosin ihan varma, etteikö hän sittenkin olisi jonkun maakuntateatterin näyttelijän luoma sketsihahmo. Otsikoita ei tule puuttumaan keltaiselta lehdistöltä. Mutta olen kiitollinen Hakkaraiselle. Solmioineen ja möläytyksineen hän muistuttaa meitä juuri nyt tehokkaasti siitä, miksi enemmistön äänen pitää kuulua – ei vain sen joka hölöttää eniten.