torstai 21. huhtikuuta 2011

Kansakunta hyksissä

Hiljaiseksihan se veti. Ensimmäinen ajatus vaalituloksesta oli, että lähiöbaarin lottoporukka sai seitsemän oikein, keskellä parasta nousuhumalaa. Eivät ne uskoneet itsekään, että siinä voisi näin käydä. Kun totuus alkoi valjeta ja tulos vahvistua, kaikki muutkin putosivat tuoleiltaan. Tätä pelättiin, mutta ei silti osattu odottaa. Yksi Facebook-päivitys oli tämä: Hei jengi, ykköseltä tulee joku kotimainen kauhuelokuva. Ei heikkohermoisille. Toinen tuttu julkaisi Huuhaa Innasen maalauksen Kansakunta kehyksissä.

Töissä taivastelu jatkui seuraavana päivänä, samoin sulkapallotreeneissä. En ole vielä tavannut ketään, joka ei olisi ollut järkyttynyt persujen vaalimenestyksestä. Joku nimitti sitä vähä-älyisten voitoksi, joku toinen tuulipukukansan kostoksi. Yksi väitti, että aurinkoinen sää sai krapulaisen kännikansan könyämään pizzanhakumatkalla äänestyskoppiin. Mutta kuka se kansa on, joka tietää? Olisi ollut helpottavaa ajatella, että karvaliivisiä juntteja äänestää joku tunnistettava matalaotsainen ryhmä, mutta pelkkä työttömien tai syrjäytyneiden uho ei selitä protestia, koska heitä on 15% kansasta. Kyllä, se on sentään vähemmistö, mutta he elävät meidän keskuudessamme ja heillä on sanottavaa.

Kansan kahtiajakautuminen on totta ja se on tasa-arvoistumisen syytä. On saavutettu se, mihin on pyritty – olemme demokratian mallimaa, jossa media tai valtakoneisto ei pysty kontrolloimaan tiedonvälitystä eikä estämään protestipuolueen valtaannousua ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet. Nyt sopii vain toivoa, että seuraukset ovat positiivisia; syntyy läpinäkyvämpää poliittista päätöksentekoa ja avoimempaa keskustelua, ja vähemmän vaalirahakohuja ja skandaaleja. On helppoa olla ylimielinen ja unohtaa kansan syvät rivit – perussuomalaisten vaalivoitto tapahtui juuri siksi.

Protestiryhmän nousu valtakunnan politiikkaan on kiehtova ilmiö myös siksi, koska se toistaa suoraan poliittista historiaa puolen vuosisadan takaa. Keskustan äänet karkasivat taas, kun joku muu ryhtyi viljelemään perinteistä Keskustan oman kylän asiat ensin -ideologiaa. Soini tuntee tämän SMP:n historian oikein hyvin, siksi ehdokkaita on vaadittu allekirjoittamaan loikkaamattomuussitoumus. On myös jännittävää seurata miten pitkälle pelkällä populismilla pääsee – mitään todellista ohjelmaahan puolueella ei ole. Meillä on edessä kiehtova neljän vuoden saippuaooppera.

Soinin suosion sen sijaan ymmärrän täysin. Se perustuu kolmeen asiaan: itsevarmuuteen, sanavalmiuteen ja ulkoiseen habitukseen. Soini antaa itsestään kuvan suorasanaisena johtajana ja periaatteen miehenä, mikä vetoaa kekkostrauman kanssa yhä alitajuisesti kamppaileviin suomalaisiin. Hän on se kylän osuuskauppias, joka on samaan aikaan häikäilemätön ja ystävällinen – ja käärii mukavat rahat omiin taskuihinsa. Minua epäilyttää sekin, että joku haluaa kovasti antaa itsestään harmittoman ja leppoisan kuvan samaan aikaan kun roikuttaa kaulassaan huligaaneista tunnetun jalkapallojoukkueen kaulaliinaa. Suomen vaalitulos arveluttaa maailmalla paljon enemmän kuin meillä.

Jalkapallosta tuli mieleen, että pitäisi käydä lasten kanssa Kiasmassa katsomassa postmodernia taidetta, ennen kuin se kielletään. Ja vaikka ei kiellettäisikään, niin on hyvä muistaa miksi taide on hieno asia. Innasen Kansakunta kehyksissä on selvästi postmoderni teos. Se on ironinen, kyseenalaistava ja jättää vapauksia katsojan omalle tulkinnalle. Olen melko varma, että tulkitsen sen ihan samalla tavalla kuin kuvan Facebookissa julkaissut kaverini. Me emme ole äänestäneet ahdasmielisen, vanhoillisen ja suvaitsemattoman Suomen puolesta. Ne toiset ovat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti