tiistai 26. huhtikuuta 2011

Rakkaudesta ikuisuuteen

Luulin pitkään, että vika on minussa. Vanhempien tavarat tuntuivat kestävän kauemmin. Sitten aloin kuitenkin epäillä, että omat rojuni ovat heikkolaatuista roskaa, joka ei kestä edes normaalia käyttöä. Kengät murenivat jalkaan, kuulokkeista katosi ääni, kamera joutui huoltoon parin viikon ikäisenä. Puhelin laukesi täsmällisesti juuri takuuajan päätyttyä. Totesin, että laatua ei voi enää päätellä merkistä, hinnasta eikä valmistusmaasta. Mistä se sitten pitäisi tunnistaa?

Onneksi vastikään nähty dokumentti hehkulamppuhuijauksesta antoi kaikille epäilyksille siivet. En ollut osannut kuvitella, että on kyse niin vanhasta ilmiöstä. Hehkulamppukartelli syntyi jo 20-luvulla ja sen ainoa tarkoitus oli lisätä myyntiä lyhentämällä tuotteiden elinikää. Nerokastahan se on, tietysti. Hehkulamput (ja moni muukin tuote) voitaisiin tehdä kestämään ikuisesti, mutta ketä muuta se hyödyttäisi kuin kuluttajaa. Enkä arvannut, että ideologia olisi viety niin pitkälle, että tulostimissa on siru, johon tuotteen kesto on ohjelmoitu - yhden printin tarkkuudella.

On ajelehdittu aika kauas siitä maailmasta, jossa isoisäni teki suuren osan käyttötavaroista itse. Hän nikkaroi huonekalut kotiin, veisteli kirveeseen varren ja rakensi lapsille mäkiauton ja nukenvaunut. Kaikki ei ollut kaunista, mutta ne oli tehty kestämään. Sata vuotta vanhat tavarat ovat muutenkin yleensä toimivia. Jos perii vaikka vanhan kaappikellon tai pianon, ei tarvitse olla huolissaan suunnitellusta vanhenemisesta. Lienee sanomattakin selvää, että isoisän tekemät puiset nukenvaunut ovat yhä ehjät, monen sukupolven leikeissä kolhittuinakin.

Itsetekemisen taito oli siis voimissaan vielä kaksi sukupolvea sitten. Kun elintaso parani, ei enää tarvinnut nikkaroida, kaikki ostettiin kaupasta. Siitä tämä koko ajatus lähtikin liikkeelle, kun ihmettelin, miten vanhempien 70-luvulla hankkimat tavarat ovat yhä täysin toimivia. Ei olekaan kyse siitä, että he pitäisivät niistä parempaa huolta kuin minä, vaan siitä ettei laitteita saa millään rikki. Nyt vaihtoehtoja ei enää ole. Emme osaa tehdä käyttötavaroita itse ja kaupasta ostamalla saa pomminvarmasti hajoamaan ohjelmoitua roskaa.

Tai on meillä sentään yksi oljenkorsi olemassa. Odottamaton paratiisi löytyi Itä-Saksasta. Sosialistisessa DDR:ssä kaikki tehtiin kestämään – koska varaosia ei ollut ja materiaaleja oli huonosti saatavilla. Tekniikkakin oli yksinkertaista, jotta laitteita olisi helppo korjata. DDR-laadulle syntyi sittemmin kulttimaine. Vahingossa ja käytännön pakosta ossit tulivat siis keksineeksi kestävän kehityksen periaatteita kunnioittavan kodinkoneiden valmistuksen. Harmi, että kaikki ei systeemissä ollut yhtä hyvin kuin laitteiden laatu ja muotoilu. Joka tapauksessa on selvää, että me kapitalismissa elävät vajoamme yhä syvemmälle rikkoutuvien laitteiden romumeressä.

Muutama keräilykappale minullakin sentään on ja niihin luotan kuin vuoreen. Venäläiset Lomo-kamerat eivät ole koskaan pettäneet, eikä niitä ole tarvinnut korjata. Samoin keittiössä lymyilevä Telefunkenin mammuttistereo on ihan omaa luokkaansa. Sitä ei mikään voita sen paremmin äänen laadussa kuin kestävyydessäkään. Hintakin oli kohdallaan – löysin rakkaani hylättynä kerrostalon kellarivaraston nurkasta ja annoin sille kodin.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Kansakunta hyksissä

Hiljaiseksihan se veti. Ensimmäinen ajatus vaalituloksesta oli, että lähiöbaarin lottoporukka sai seitsemän oikein, keskellä parasta nousuhumalaa. Eivät ne uskoneet itsekään, että siinä voisi näin käydä. Kun totuus alkoi valjeta ja tulos vahvistua, kaikki muutkin putosivat tuoleiltaan. Tätä pelättiin, mutta ei silti osattu odottaa. Yksi Facebook-päivitys oli tämä: Hei jengi, ykköseltä tulee joku kotimainen kauhuelokuva. Ei heikkohermoisille. Toinen tuttu julkaisi Huuhaa Innasen maalauksen Kansakunta kehyksissä.

Töissä taivastelu jatkui seuraavana päivänä, samoin sulkapallotreeneissä. En ole vielä tavannut ketään, joka ei olisi ollut järkyttynyt persujen vaalimenestyksestä. Joku nimitti sitä vähä-älyisten voitoksi, joku toinen tuulipukukansan kostoksi. Yksi väitti, että aurinkoinen sää sai krapulaisen kännikansan könyämään pizzanhakumatkalla äänestyskoppiin. Mutta kuka se kansa on, joka tietää? Olisi ollut helpottavaa ajatella, että karvaliivisiä juntteja äänestää joku tunnistettava matalaotsainen ryhmä, mutta pelkkä työttömien tai syrjäytyneiden uho ei selitä protestia, koska heitä on 15% kansasta. Kyllä, se on sentään vähemmistö, mutta he elävät meidän keskuudessamme ja heillä on sanottavaa.

Kansan kahtiajakautuminen on totta ja se on tasa-arvoistumisen syytä. On saavutettu se, mihin on pyritty – olemme demokratian mallimaa, jossa media tai valtakoneisto ei pysty kontrolloimaan tiedonvälitystä eikä estämään protestipuolueen valtaannousua ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet. Nyt sopii vain toivoa, että seuraukset ovat positiivisia; syntyy läpinäkyvämpää poliittista päätöksentekoa ja avoimempaa keskustelua, ja vähemmän vaalirahakohuja ja skandaaleja. On helppoa olla ylimielinen ja unohtaa kansan syvät rivit – perussuomalaisten vaalivoitto tapahtui juuri siksi.

Protestiryhmän nousu valtakunnan politiikkaan on kiehtova ilmiö myös siksi, koska se toistaa suoraan poliittista historiaa puolen vuosisadan takaa. Keskustan äänet karkasivat taas, kun joku muu ryhtyi viljelemään perinteistä Keskustan oman kylän asiat ensin -ideologiaa. Soini tuntee tämän SMP:n historian oikein hyvin, siksi ehdokkaita on vaadittu allekirjoittamaan loikkaamattomuussitoumus. On myös jännittävää seurata miten pitkälle pelkällä populismilla pääsee – mitään todellista ohjelmaahan puolueella ei ole. Meillä on edessä kiehtova neljän vuoden saippuaooppera.

Soinin suosion sen sijaan ymmärrän täysin. Se perustuu kolmeen asiaan: itsevarmuuteen, sanavalmiuteen ja ulkoiseen habitukseen. Soini antaa itsestään kuvan suorasanaisena johtajana ja periaatteen miehenä, mikä vetoaa kekkostrauman kanssa yhä alitajuisesti kamppaileviin suomalaisiin. Hän on se kylän osuuskauppias, joka on samaan aikaan häikäilemätön ja ystävällinen – ja käärii mukavat rahat omiin taskuihinsa. Minua epäilyttää sekin, että joku haluaa kovasti antaa itsestään harmittoman ja leppoisan kuvan samaan aikaan kun roikuttaa kaulassaan huligaaneista tunnetun jalkapallojoukkueen kaulaliinaa. Suomen vaalitulos arveluttaa maailmalla paljon enemmän kuin meillä.

Jalkapallosta tuli mieleen, että pitäisi käydä lasten kanssa Kiasmassa katsomassa postmodernia taidetta, ennen kuin se kielletään. Ja vaikka ei kiellettäisikään, niin on hyvä muistaa miksi taide on hieno asia. Innasen Kansakunta kehyksissä on selvästi postmoderni teos. Se on ironinen, kyseenalaistava ja jättää vapauksia katsojan omalle tulkinnalle. Olen melko varma, että tulkitsen sen ihan samalla tavalla kuin kuvan Facebookissa julkaissut kaverini. Me emme ole äänestäneet ahdasmielisen, vanhoillisen ja suvaitsemattoman Suomen puolesta. Ne toiset ovat.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Made in kotimaa

Bussin kyljestä tökkäsi silmään Lujakoti-mainos, jossa sanottiin, että on onni asua lujakodissa. Lauseen alle oli lyöty paksulla kettingillä massiivinen avainlippu kiinni firman logoon. Vetoaako juuri Suomen lippu talonostajiin ja luoko se mielikuvan turvallisesta valinnasta, kuten kaiketi on tarkoitus? Avainlippu kertoo, että tuote tai palvelu on suomalainen, sanoo virallinen sivusto. Tarkoitus on varmaan ollut hyvä, mutta en ole enää vakuuttunut siitä, luetaanko viesti edelleen samalla tavalla kuin alunperin oli ajateltu.

Mainonta on siinä mielessä rehellistä, ettei kukaan tee mitään turhaan. Markkinoinnissa pyritään aina tuloksiin ja tiedossa on useimmiten tarkka kohderyhmä, jolle viestiä suunnitellaan. Jos talonostajat kiihottuvat sinivalkoisesta lipusta, kampanja on onnistunut. Silti maan lipun näkeminen joka toisessa mainoksessa, tuntuu äärimmäisen oudolta. Lipun viesti on joskus saattanut olla kaikille itsestään selvä, mutta ajat ja ajattelutapa ovat muuttuneet. Minulle lipusta tulee ihan muita mielleyhtymiä kuin suomalaisen työn tukeminen.

Siniristilippu luo mielikuvan patrioottisesta tuotteesta ja isänmaallisesta maasta, joka on paitsi fanaattisesti jonkun puolesta, ehkä myös jotakin muuta vastaan. Lippu tuo mieleen sota-ajan lisäksi urheilutapahtumien kannattajien humalaisen uhon ja skinheadien pilottitakkien hihat, joihin nämä luomakunnan toivot keksivät ommella isänmaan symbolin. Minulle siitä on valitettavasti tullut paitsi kansakunnan kärsimysten, myös tyhmyyden ja ahdasmielisyyden vertauskuva, eikä se leima lähde pesussa. Siksi suhtaudun vaistomaisen varautuneesti kaikkiin mainostajiin, jotka työntävät reklaameihinsa ison avainlipun.

Entä jos lippu viestittääkin esimerkiksi täällä asuville ulkomaalaisille, että tuote on tarkoitettu vain suomalaisille? Jos niin käy, mainostaja tulee rajanneeksi asiakaskunnastaan pois joukon ostokykyisiä kuluttajia. Ulkomaalaisten määrä on vain parin prosentin luokkaa, mutta sekin on myynnistä pois. En mitenkään väitä, että kaikki silti ajattelisivat näin. Tunnen Suomessa asuvia ulkomaalaisia, jotka ovat hyvinkin isänmaallisia – he rakastavat Suomea enemmän kuin me itse osaisimme. Lippu voi olla heille positiivinen asia. Joka tapauksessa sen käyttäminen markkinoinnissa on tietoinen valinta, joka sisältää myös väärinymmärtämisen riskin.

Vanhempi sukupolvi uskoo vilpittömästi kotimaisuuden olevan laadun tae, koska heille on sitkeästi niin väitetty vuosikymmenestä toiseen. Ehkä joskus todellakin oli niin. Ainakin muutama vuosikymmen sitten tavaravalikoima oli pieni, joten paras tuote saattoi hyvin olla kotimainen. Se oli luultavasti myös ainoa vaihtoehto. Enää kotimaa ei ole aikoihin taannut laadun suhteen tuon taivaallista. Ei Made in Chinakaan tarkoita enää sekundaa. Jos kotimaisen tomaatin tai kenkäparin ostaminen kuitenkin tekee vanhempieni maailmasta turvallisemman, suotakoon se heille.

Yksi asia suomalaisuudessa on kaikesta huolimatta luotettavaa, ja se on ylihintaisuus. Minä en tunne syyllisyyttä ostaessani ulkomaalaista, sen sijaan tunnen tekeväni harkitun valinnan. Jos tulen huijatuksi eli ostan tavaraa, jonka hinta-laatusuhde ei vastaa odotuksiani, iloitsen siitä, että tulen ulkomaalaisten huijaamaksi. Pahintahan on se, että omat kusettavat.