tiistai 29. maaliskuuta 2011

Älä kokeile tätä kotona

Omistamme asunnon, jossa on meille ihan liian vähän tilaa ja jonka aiomme myydä. Olen pohtinut samoja asioita, kuin James Altucher Taloussanomien mukaan. Minäkin olen vakavasti pohtinut sitä, ettei omistusasuminen olekaan välttämättä paras eikä ainoa vaihtoehto. Yleisön pyynnöstä en anna vastuuttomia talousneuvoja kenellekään, mutta intän omasta tahdosta yleisiä uskomuksia vastaan.

1. Omistaminen on ihanaa
Stressaavaa se on. Vastike nousee joka vuosi, piha kasvaa heinää ellei sitä siivota talkoilla ja talkoisiin osallistuvat joka vuosi samat neljä naapuria. Omakotitalossa on pakko hankkia kaikki työkalut ja opetella remontoimaan, koska jotain korjattavaa löytyy kuitenkin joka toinen päivä. Nikkarointia pitää rakastaa.

2. Oma on aina oma
Pankin se oikeasti on. Pääkaupunkiseudun hintataso on sitäpaitsi kohtuuton. Vertailkaapa elämisen laatua muissa kaupungeissa tai muissa maissa. Koko suomalainen yhteiskunta rakentuu sille oletukselle, että kaikkien ihanne on ottaa lainaa ja omistaa asuntonsa. Sitten koko työelämä kituutetaan velkavankeudessa, jotta lapsille jäisi perittävää, josta taas maksetaan kauheat verot. Vaihtoehtoja on tarjolla liian vähän.

3. Rahalla saa laatua
Rakentamisen laatu on ollut kuraa 90-luvulta asti. Alalla työskentelevä tuttu sanoi, ettei rakentamista edes valvota mitenkään. Ainoa vaadittu asia on nopeus – äkkiä valmiiksi halvoilla materiaaleilla ja rahat pois. Uudet, kauniit asunnot saattavat olla remonttia vailla muutamassa vuodessa.

4. On kivoja uusia alueita
Niille keksitään houkuttelevia nimiä, mutta tosiasiassa kaikki palvelut puuttuvat, bussikin kulkee kilsan päästä ja työmatkaan kuluu tunti suuntaansa. Jos muuttaa uudelle alueelle, ei voi tietää minkälainen sen maine on kymmenen vuoden päästä. Me emme halua muuttaa tutusta paikasta mihinkään, mutta sopiviin taloihin täällä ei ole varaa.

5. Lainaa saa helposti
Se, että pankki antaa lainaa, ei ole mikään lottovoitto. Rahalaitokset laskevat aina niin, että jäävät itse voitolle ja korot eivät voi kuin nousta nykyisestä. Pitää laskea, paljonko asunnon todelliseksi hinnaksi tulee kuluineen ja korkoineen. Asuntoon kannattaa sijoittaa vain jos raha muuten polttelee pankkitilillä.

6. Oma on turvallinen
Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Japanin rannikolla asuneilla ei ole talojaan enää. En halua, että ainoa omaisuus on maassa kiinni ja yhdessä paikassa.

7. Omistaminen on elintasoa
Ongelma on siinä, että Suomessa hyvästäkään palkasta ei jää mitään säästöön. Siitä pitävät huolen asumisen kustannukset, verotus ja ruoan hinta. Mitä iloa on omistamisesta, jos ei ole varaa muuhun kuin lainanlyhennyksiin ja illat murehtii tulevaa keittiö- tai putkiremonttia? Vapaus on todellista elintasoa, omaisuudesta huolehtiminen on täyttä työtä.

8. Hinnat nousevat
Niin kiinteistönvälittäjät aina vakuuttavat. Irlannissa asuminen opetti, ettei taloudessa mikään ole koskaan pysyvää. Sielläkin uskottiin nousukauden jatkuvan ikuisesti ja asuntojen hinnat seurasivat tätä oletusta. Hinnat voivat yhtä hyvin kääntyä laskuun tai romahtaa puoleen nykyisestä.

9. Asunto on sijoitus
Muuhunkin voi sijoittaa. Elämässä ei kuitenkaan saa kaikkea ja aikaa on rajatusti. Rahaa voi sijoittaa omaan yritykseen, josta voi tulla sekä elanto että elämänsisältö. Henkiseen pääomaan sijoittamista ei yleensä edes oteta vakavasti. Olen sijoittanut rutkasti rahaa matkustamiseen ja huvitteluun ja pärjännyt siitä huolimatta tai ehkä sen ansiosta oikein hyvin.

10. Älä kokeile tätä kotona
En ole talousasiantuntija, joten en kehota ketään uskomaan näitä neuvoja vaan ottamaan itse selvää ja kuuntelemaan omantunnon, tai vaihtoehtoisesti järjen ääntä jos sellainen on tarjolla. Mutta en missään tapauksessa suosittele tekemään jotain vain siksi, että kaikki muutkin tekevät niin.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Vain hiljaisempaa

Jihuu, kanadalaiset pitävät Suomesta. Tai joku ainakin. Loputtomien katastrofiuutisten keskelle oli löydetty maailmalta aito suomalaisuuden ylistys, kun konservatiivinen kanadalaislehti kehui Helsinkiä matkailujutussaan. Pääkaupunkia kuvailtiin lähestyttäväksi ja eloisaksi, suomalaisia taas ystävällisiksi ja avoimiksi. Emme olekaan masentuneita valittajia. Moinen vilpittömyys otetaan täällä henkilökohtaisesti ja suurella kunnioituksella vastaan, siitä huolimatta ettei negatiivisia matkailujuttuja juurikaan julkaista, tuskin Kanadassakaan. Kahvilatkin ovat jutun mukaan kuin Pariisissa, vain hiljaisempia. Oh la la!

Kävimme lasten kanssa irlantilaisessa pubissa juhlimassa Pyhän Patrickin päivää. Kun pubi on täynnä, siellä luonnollisesti jutellaan ihmisten kanssa. Yritimme tottumuksesta olla kuin Irlannissa, mutta neljän vuoden suomettuminen on tehnyt tehtävänsä - small talk ei enää sujukaan yhtä luontevasti, ei englanniksikaan. Jutustelusta on tullut hapuilevaa ja jäykkää rutiinin puuttuessa. Tuntui siltä kuin aivotoiminta olisi jähmettynyt tyhjäkäynnille. Onneksi irlantilaisten kanssa ei kuitenkaan tarvitse vaivautua, he kyllä keksivät jotain sanottavaa jos suomalainen on hiukan hidas.

Havainto oli silti shokeeraava. Juuri hitaus ja hiljaisuus kauhistutti eniten Suomeen muuttaessa. Ihmiset tuijottivat sanomatta mitään. Nyt ymmärsin konkreettisesti, että meistä on tullut yhtä flegmaattisia ja hiljaisia, seura tekee lopulta kaltaisekseen. Brasiliasta muuttanut Fabiane Laube totesi haastattelussa, että suomalaiset polkevat kuntosalilla pyöriään hiljaisuudessa, kunnioittavat toisten yksityisyyttä. Brasiliassa puhutaan aina. Samaa sanoi amerikkalainen ystävä matkustaessaan Helsinkiin. Ihmisten vaitonaisuus tuntui aavemaiselta, kun on ikänsä tottunut kuuntelemaan puheensorinaa.

En halua pilkata kanadalaisen toimittajan positiivisia kokemuksia, juttu on sitäpaitsi sekä pitkä että perusteellinen. Mutta niin kauan kun tapaan joka aamu useita suomalaisia, jotka eivät osaa edes vastata tervehdykseen, en voi olla hirveän ilahtunutkaan sosiaalisista taidoistamme. Ihan liian usein keskustelun aikaan saaminen on kuin märkiä puita sytyttelisi. Silti suurin osa suomalaisista on varmaan pääkaupunkiseudullakin avoimia ja ystävällisiä, en epäile sitä yhtään. Ja jos tänne muuttaa joka vuosi 25 000 paluumuuttajaa ja ulkomaalaista, ei kehitys voi mennä ainakaan huonompaan suuntaan.

Irlantilainen ravintoloitsija kertoi muuttaneensa Suomeen pitääkseen taukoa hektisestä yrittäjän arjesta. Hän ehti levätä kaksi päivää, kun joku jo soitti ja houkutteli töihin. Silti elämä Suomessa on ollut leppoisampaa, eikä laman kurittamaan Irlantiin tee mielikään takaisin. Olen itsekin ollut tyytyväinen rauhallisempaan työtahtiin, vaikkei sitä työnantajalle kannattaisikaan mainita. Palkkaneuvotteluissa kysytään aina vitsikkäästi paljonko menetetty vapaa-aika maksaa. Kysymys on absurdi. Jos vapaa-aikaa on kovin vähän, se muuttuu korvaamattoman arvokkaaksi.

Japanin tuhojen tuijottaminen televisiokanavilta on pakottanut ajattelemaan kaiken katoavaisuutta. Pitäisi muistaa iloita siitä mitä meillä on ja olla kiitollinen siitä, mikä on hyvin. Kaikkea kun ei koskaan saa, mutta silti toivoisin vähän lisää. Jos Fabiane Laube tai joku muu perustaa brasilialaisen kuntosalin, jossa jutellaan toisille ihmisille, lupaan liittyä heti jäseneksi. Ainakin tunnistaisin heti, jos kävisi niin kummallisesti, että olen alkanut pitää hiljaisuudesta enemmän.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Uraani halkeaa

Ja tuottaa lamppuun valkeaa, lauloi Martti Syrjä 80-luvulla Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuuden inspiroimassa biisissä Suomi-ilmiö. Toinen asia, mikä samalta vuosikymmeneltä jäi hyvin mieleen, on Tshernobylin onnettomuus 1986. Neuvostovoimalan pamahtaminen romutti pysyvästi uskon kahteen asiaan: ydinvoimaan turvallisena energianlähteenä ja viranomaisten kriisitiedottamisen luotettavuuteen, eikä kyse ollut vain naapurin viranomaisista. Kumpikaan ei ole palautunut, eikä Fukushiman draamakaan taida auttaa.

Siitä huolimatta, että japanilaiset juoksevat savuavaa voimalaa karkuun, minkä jaloistaan pääsevät ja virallinen tiedotus kangertelee, suomalaiset uskovat ilmeisesti yhä ydinvoiman ilosanomaan. Se on varmaan sitä sisua. Ja miksi eivät uskoisi, eihän Suomessa ole koskaan sattunut yhtään ydinvoimalaonnettomuutta ja lahjomattomat poliitikot vakuuttavat, että turvallista on, ei huolta. Tässä vaiheessa keskustelua isänmaallinen suomalainen alkaisi luennoida voimalatyyppien teknisistä eroista, ilmasto-olosuhteista ja kallioperän lujuudesta niin pontevasti, että väittely hengästyttäisi.

Suomi-ilmiöllä
tarkoitetaan juuri kaikkivoipaa uskoa siihen, ettei meillä voi koskaan sattua mitään, mutta ennen kaikkea se tietysti parodioi termiä Kiina-ilmiö. Se taas tarkoittaa ydinreaktorin ytimen sulamista ja porautumista voimalan lattian läpi, mitä Japanissa nyt eniten pelätään. Japani-ilmiön voisi määritellä niin, että tapahtuu epätodennäköinen sarja katastrofeja, joiden yhteisvaikutus on niin dramaattinen ettei siihen olisi mitenkään voinut varautua. Lisäksi ydinonnettomuus sattuu olosuhteissa, joissa on luonnonkatastrofien vuoksi kohtuuttoman vaikea yrittää torjua sitä.

On tietysti helppo väittää, että Japanissa otettiin tietoisia riskejä rakentamalla rannikolle ja maanjäristysherkälle alueelle runsaasti ydinvoimaa. Isomäkeä lukeneet tietävät, miten sama kauhuskenaario voisi tapahtua meillä. Juuri japanilaisten nimenomaan olisi luullut osaavan kehittää teknologiaa, jolla riskit minimoidaan. Ehkä se olisi pienentänyt oleellisesti sähköyhtiöiden voittoja, kun niin ei tehty. Ydinvoiman ongelma on se, että yksi onnettomuus riittää. Todennäköisyys on pieni, mutta riski kohtuuttoman suuri. Ja kaikki ne väitteet, jotka alkavat sanoilla Suomessa ei voi koskaan, voi nyt jo heittää suoraan lauhdevesialtaaseen. Maailma muuttuu.

Miten turvassa me sitten oikeasti olemme? Onneksi on säteilyturvakeskus, joka auttaa. Paitsi, että 15.000 kävijää riitti jo kaatamaan STUK:n nettisivuston. Entä jos tulisi oikea kriisi ja miljoona suomalaista haluaisi tietää, onko Olkiluodossa sattunut jotain vai ei? Se siitä kriisinhallinnasta. Puhelimista ei ole iloa, jos ei ole sähköä, jolla ladata niitä tai jos verkko menee nurin. Televisio ei näy, radioita ei monella edes ole. Yleinen hätäkeskuskin on vain yhdessä paikassa, säästösyistä, joten jos sieltä katoavat sähköt ja puhelinverkko, taidamme olla lopulta aika lailla oman onnemme nojassa. Ihan niin kuin japanilaiset nyt.

Ja miksi sitten ydinvoimaa rakennetaan? Tarjoussähkön himossa. Tekosyynä tosin käytetään ilmastonmuutoksen torjuntaa, vaikka kyse on bisneksestä. Tietäähän sen monesta muustakin asiasta, että halpa ei lopulta aina ole niin kovin halpaa. Ehkä meidän pitäisi keksiä jotain muuta. Asenteet Euroopassa ovat koventuneet nopeasti. Suomessa ei varmaankaan ole mitään syytä arvioida asioita uudelleen. Ja elän ja nautin entiseen tapaan. Tuijottelen ainoastaan omaan napaan. Kuulostaako tutulta?