torstai 24. helmikuuta 2011

Retro edellä puuhun

Ei minulla ole erityistä syytäkään mollata Nokiaa, sitä kun tekevät jo kaikki. Tai jos nyt oikein kaivamalla syitä kaivellaan, niin firman osakkeet ovat 60 prosenttia miinuksella, joten taloudellinen motiivi tietysti on olemassa. Sitten on se kiusallinen kokemus nokialaisen käyttämisestä, kun en vuoden aikana oppinut löytämään luuristani mitään ja jos löysin, en seuraavalla kerralla muistanut mistä. Onneksi laite hajosi ja pääsi aitoon hyötykäyttöön lasten leikkeihin, missä se tuntuu toimivan mainiosti.

Nokiaa lyö myös entinen design-johtaja Adam Greenfield New York Timesissa. “Mitä hyötyä on 8 megapikselin kamerasta, jos ei löydä nappia mistä sitä käytetään?” Ongelma on helppo paikallistaa: tapa ajatella on väärä. Annoin 4-vuotiaan lapseni testata uutta iPhonea. Hän osasi välittömästi selata kuvia, katsoa videoita sekä vastata puheluun ennen kuin ehdin edes neuvoa. User experience iPadin kanssa oli samanlainen. Jotain on tehty oikein, kun laitteita osaavat käyttää myös lapset, ilman että niitä olisi suunniteltu lapsille.

Jaakko Lyytinen syytti Nokian ahdingosta suomalaisten vanhanaikaisuutta. Olin ajatellut ihan samaa. Onkohan suuryritysten johdossa sittenkään oikea sukupolvi ja eletäänkö siellä vielä vanhoja hyviä aikoja? Vanhempani ovat kunniakkaasti jo eläkkeellä, mutta he edustavat sekä suuria ikäluokkia että vannoutuneita teknologianpilkkaajia. Turhaan olemme vuosia ehdotelleet Skypen käyttöönottoa ja videopuheluita ihan vain lastenlasten iloksi. He lähettelevät postikortteja. Vertailun vuoksi saman ikäluokan sukulaiset Romaniassa ovat netissä kuin kotonaan ja vierailevat virtuaalisesti meillä harva se päivä.

Nettikahvilat olivat Romaniassa uusinta uutta kymmenen vuotta sitten. Pian sen jälkeen katosivat lankapuhelimet, samalla nettiyhteydet ja tietokoneet tupsahtivat yhdellä ovenavauksella koteihin. Niitä olikin kaivattu kun jokaisella on ikävöityjä sukulaisia kaukomailla. Samanlainen kehitys näkyy muissakin kehittyvissä eli köyhissä maissa, samoista syistä. Uusi teknologia on otettu avosylin vastaan ja sen kanssa on menty heittämällä ohi. Suomessa ei ollut välttämätöntä tarvetta pysyä mukana, siksi ei edetty mihinkään. Eikä nostalgiaihailusta voi syyttää vain vanhuksia. Haistoin unohtuneen tunnelman kun palasin Suomeen muutama vuosi sitten, mutta eihän sitä tohtinut kenellekään sanoa.

Nyt kansalliselle jalokivelle uhkaa käydä niin kuin Pohjois-Afrikan yksinvaltiaille – kun alamäki luistaa, uskollisimmatkin tukijat kaikkoavat. Rekisteröity parisuhde Microsoftin kanssa voi pitää talon pystyssä, mutta ei Windows tee Nokiasta ainakaan trendikästä. Miten Nokian johto missasi kokonaan sen tosiasian, ettei puhelin ole enää ensisijaisesti laite, jolla soitellaan? Miten niistä saatiin niin vaikeita ja rumia? On hiukan pelottavaa pohtia, missä määrin Nokian ongelmat ovat koko Suomen ongelmia. Jos mitään innovaatiosuomea ei olekaan, jos onkin vain kuiva insinöörisuomi, joka väsää käyttöohjeita kun pitäisi tuottaa elämyksiä.

Kuten hyviin tapoihin kuuluu, minulla on lopuksi strategiaehdotus. Nokia on pudonnut jo kehityksen kärjestä, nyt tappio pitäisi kääntää voitoksi. Kun Suomessa niin tykätään kaikesta nostalgisesta, eikö voitaisi keskittyä tekemään halpoja retropuhelimia? Palataan niihin menneiden vuosikymmenten malleihin, tuttuihin klassikoihin, niin kuin retroradioissa ja kelloissakin on tehty. Muotit on varmasti säästetty. Ehkä seuraava trendi onkin se, ettei puhelimia ole vain yksi vaan useita erilaisia. Sen hauskan, kömpelön retrokapulan voisi ottaa baarikierrokselle tai pilkille mukaan. Ja jos se olisi riittävän halpa, sen voisi huoletta hukata taksiin tai avantoon. Ellei Apple keksi sitäkin ensin.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Yksityinen uni

Olen aina pitänyt univormuista, varsinkin poliisinunivormuista. Siksi aion ryhtyä yksityiseksi liikennepoliisiksi heti kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Jos kerran pysäköinninvalvonta on laillisesti yksityistettyä toimintaa, miksei liikkuva poliisikin voisi olla. Jo aamupäivän aikana teen omalla kotikadulla mukavan tilin kirjaamalla rekkarit ylös niistä autoista, jotka ajavat päin punaista tai kaahaavat suojatien reunassa odottavien lasten ohi töppösiä hipoen. Iltapäivän postittelen sakkolappuja. Joskus voin kirjoitella rekkareita ylös yölläkin. Kukaanhan ei kuitenkaan näe, oliko siihen suojatielle juuri tulossa joku vai ei. Parasta olisi jos voisin kaukosäätimellä vaihdella liikennevaloja oman mieleni mukaan.

Koko järjestyksen valvontahan voisi olla yksityistä. Jos vartiointiliikkeelle annetaan lisenssi pitää omaa privaattia putkaa ja viedä sinne häiriköitä pamputettavaksi, sekä laskuttaa jokaista asiakasta, jää moni känniälämölö kokonaan kuulematta. Jokainen humaltunut teini kiidätetään niskaotteella kotiovelle tahmea muovikassillinen kaljapullonmuruja ja lasku kainalossa. Kuitissa lukee: kiitos yhteistyöstä, tervetuloa uudestaan. Ei siinä ole mitään sen kummempaa kuin yksityisissä parkkisakoissakaan. Kun pelisääntöjä ei ole, voittoa on helppoa tehdä ilmoittamalla valvonnasta mahdollisimman pienellä kyltillä jossain nurkan takana ja kääriä taskuun mukavat rahat.

Palvelua voi parantaa samalla metodilla monella muullakin alalla, kuten katsastuksessa on menestyksekkäästi havaittu. Armeijan yksityistämisestähän on jo keskusteltu. Samalla poistuvat turhat moraaliongelmat, kun ei tarvitse pohtia kenen käteen aseen voi antaa. Voi syntyä jopa useampi keskenään kilpaileva armeija, mikä synnyttää tervettä hintakilpailua. Kelan, työ- ja keinottelutoimiston ja verohallinnon yksityistämisellä päästään eroon tuhansista ja tuhansista toimistokuukkeleista ja klemmarintaivuttelijoista, joiden on niin vaikea saada aikansa kulumaan. Hyvä pääjohtajakin olisi tarjolla, kunhan Elop saa lakaistua isolla luudalla ensin nykyisessä telelaitoksessaan.

Seuraavaksi yksityistetään junaliikenne. Moni radan varrella asuva tuttu on sanonut tänä talvena siirtyneensä omaan autoon, vaikkei siinä olisikaan muuten mitään järkeä. On vain pakko olla töissä silloin kun on luvannut, eikä loputtomiin voi syyttää myöhästymisestä lunta ja pakkasta, kuten eräs valtionyhtiö tekee. Junaliikenteen privatisointi on ainakin riskitön vaihtoehto – huonommin sitä tuskin saa toimimaan vaikka kuinka kompuroisi. Tai mistä senkään toisaalta tietää. Olisikohan yksityinen lumiurakoitsija selviytynyt talvesta paremmin kuin Helsingin kaupunki, joka on jo antanut kokonaan periksi?

Jäljelle jää enää posti. Ettei ihan kaikkea mollata, Romanian valtiollinen postilaitos toimi ainakin muutama vuosi sitten vielä paljon huonommin kuin meikäläinen sisarinstituutionsa. Paketit lojuivat viikkokausia jossain takahuoneessa potkittavana, kirjeet oli aina avattu, rutattu ja luettu, osa niistä katosi kokonaan ja asiakaspalvelussa oli panostettu tiskin yli huutamisen tekniikkaan. Postimerkeissäkään ei ollut liimaa, vaan ne piti kiinnittää itse voitelemalla pienellä lusikalla tahmaisesta muovipurkista puolikovettunutta liimaa merkin taakse. Positiivisena puolena jäi mieleen vain se, että postikortit kulkivat hyvin perille, mikä johtui tietysti siitä, ettei niitä tarvinnut lukemisen takia höyryttää auki.

Kävin yksityisellä lääkärillä ja sain reseptillä ison pullon yskänlääkettä, jonka totesin kotona sisältävän etyylimorfiinia. Ei minulla mitään yskääkään oikeastaan ole, joten en taida ryhtyä nauttimaan opiaattia. Olen oppinut vasta lasten kautta, mikä on yksityisen ja kunnallisen lääkärin ero. Yksityiseltä ei koskaan mennä kotiin tyhjin käsin. Aina on joku uutuusvalmiste mitä voi suositella, jos ei antibiootteja voi määrätä. Terveyskeskuksessa käsketään levätä ja tulla takaisin vasta kun on todella kipeä. Toisaalta yksityisellä on enemmän aikaa kuunnella ja hänelle maksetaan niin mukavasti, että hän saattaa jopa toivottaa pikaista paranemista ja hymyillä potilaalle.

Kumpi siis on oikeasti parempi, yksityinen vai julkinen? En tiedä, mutta Kreetta Onkelin kirjasta pompahti vastaan hieno lause: nukkuessa ihmisten tasa-arvo toteutuu. Mahtavaa! Nukkuessa me olemme kaikki samalla viivalla ja unet ovat aidosti yksityistä. Ehkä ainoa asia, jossa yksityisyydensuoja toteutuu. Ne eivät tallennu mihinkään, niitä ei kukaan muu voi nähdä tai varastaa eikä niitä edes voi jakaa sosiaalisessa mediassa vaikka kuinka haluaisi. Se on nykyään arvokasta ja harvinaista.

torstai 10. helmikuuta 2011

Suomalaista rulettia

Jos ravintolasta saa aterian lisäksi ruokamyrkytyksen, voi kynnys palata samaan paikkaan olla aika korkea. Jos ruokamyrkytyksen on saanut 57 lasta, joiden perheet tekevät asiasta julkisen, luulisi, että ravintolan olisi vaikea jatkaa toimintaansa. Terveysministeriön suojeluksessa toimiva THL (jonka tehtävä on muuten väestön hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen) jatkaa yhä, vaikka sikainfluenssarokotuksilla on ollut kaikkea muuta kuin hyviä seurauksia. Vertaus ontuu hiukan, koska narkolepsia on aika paljon vakavampi asia, mutta kuitenkin. Viranomaiset suhtautuvat siihen yhtä välinpitämättömästi kuin ruokamyrkytykseen. Ja kuka uskaltaa luottaa enää terveysviranomaisiin?

Susanne Päivärinta kysyi A-Talkissa paljon hyviä kysymyksiä. Ylilääkäri Terhi Kilven vastauksista ja ruumiinkielestä voi tehdä jokainen omat johtopäätöksensä. Henkilökohtaisesti en edelleenkään ymmärrä miten sama henkilö voi julkisesti edustaa sekä lääkeyhtiötä että valtiota ja samaan aikaan koko kansan terveyden intressejä. Maalaisjärjellä kuvio täyttää kaikki korruption tunnusmerkit, mutta oikeus ei näytä toteutuvan – kukaan ei ota vastuuta tapahtuneesta. Toiseksi en ymmärrä vieläkään, miksi väitetään että päätös rokotuksista tehtiin parhaan olemassaolevan tiedon mukaan. Jos minä maallikkona tiesin uudentyyppisen rokotteen riskeistä, niin kyllä siitä tiesivät asiantuntijatkin. Kolmanneksi en ymmärrä miksi meitä niin aggressiivisesti painostettiin ja peloteltiin ottamaan piikki, jos tarkoitus oli puhtaasti hyvä kuten annetaan ymmärtää.

Aina on helppo olla jälkiviisas, mutta kirjoitin tästä aiheesta jo aikaisemmin. Olen loputtoman kiitollinen niille ihmisille, jotka alkoivat lähettää omituisia linkkejä sähköpostiini vuonna 2009. Pidin heitä vainoharhaisina, ensin. Sitten aloin lukea muutamien lääkäreiden tekstejä. Toinen vaihtoehto olisi ollut imuroida uutiset Helsingin Sanomista, joka julkaisee terveysministeriön hyväksymiä tiedotteita. Tiedän. Nyt minä kuulostan jonkun muun mielestä hullulta, mutta katsokaapa aiheesta julkaistua juttua eilisessä lehdessä. Kaikki haastatellut “asiantuntijat” sattuvat olemaan saman THL:n palveluksessa. Eikö se ole yhtään outoa? Taas meitä pelotellaan. Journalistin ohjeissa sanotaan (kohta 12): Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus. No further questions.

Onneksi meillä on Susanne Päivärinta ja Julian Assange. On ihmisiä, jotka ottavat selvää, lukevat, tutkivat ja uskaltavat kysyä. Ei kysytä vain kenelle Vanhanen antoi rahaa ja kuka maksoi Kanervan synttärit ja kuka istui Ilkan polvella jatkoilla? Polttavia kysymyksiä tietysti nekin. On positiivista, että korruptiosta keskustellaan, sen olemassaolo politiikassakin tunnustetaan, mutta pitää huomioida myös taustat ennen kuin korkataan sampanja. Kyseessä on kaksi poliitikkoa, jotka ovat jo pitemmän aikaa olleet omille puolueilleen rasitteita ja vaalien alla turhat riskit täytyy eliminoida. Siksi tämä show. Samaan aikaan ne, jotka tekivät kahdella ja puolella miljoonalla suomalaisella lääketieteellisen kokeen, jatkavat kaikessa rauhassa rahakkaissa viroissaan.

Wikileaks saattaa joskus tulevaisuudessa antaa vastauksen siihen, miten monen maan johtavat terveysviranomaiset ostettiin lääkevalmistajan kätyreiksi, miksi he olivat valmiit ottamaan niin järjettömiä riskejä ja mikä tämän kohtalokkaan adjuvantin todellinen käyttötarkoitus on. Emmehän me edes tiedä miksi meidät haluttiin kiihkeästi rokottaa. Ei siihen mitään kokeellista tehostetta olisi tarvittu, sen myönsi A-Talkissa myös professori Timo Vesikari. Ohjelman lopusta jäi mieleen vain narkolepsiaan sairastuneen lapsen äidin ilme, kun hänkin ymmärsi olevansa tuskansa kanssa aivan yksin. Kukaan ei tule apuun, kukaan ei vaaranna asemaansa, kukaan niistä jotka tiesivät, ei ole oikeasti vastuussa mistään.

Ihan vain kuriositeettina haluaisin myös tietää kuka aikanaan lähetti ne hengityssuojat Meksikoon, kun epidemian väitettiin alkaneen. Tehokkaampaa kampanjan guerrilla-lanseerausta ei tule heti mieleen: maailman suurimman kaupungin asukkaat kulkevat kaikki samanlainen naamari kasvoilla. Silloinkin tiedettiin, ettei niistä taudin leviämisen estämiseksi ole mitään hyötyä. Se näytti silti dramaattiselta uutiskuvissa, kuten ehkä oli tarkoituskin. Miten muuten viruksen leviämisen voisi visualisoida yhdellä kuvalla? Mainonnansuunnittelijana odotan innolla miten seuraava pandemia lanseerataan.