keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Elektromagneettisesti vinossa

Harmittaa etten ehtinyt hankkia Power Balance-ranneketta. Nythän sitä ei voi enää ostaa, kun valmistajakin on myöntänyt koko jutun huijaukseksi. Kukaan ei tosin tähän astikaan esittänyt yhtään todistetta hologrammin toimivuudesta. Millä rannekkeita sitten myytiin? Muutaman tunnetun urheilijan todistuksella, testimonialeilla. Kun tuttu tai tunnettu ihminen vakuuttaa meille tietävänsä, me haluamme uskoa. Samalla metodilla toimii verkostomarkkinointi, samoin hankki omaisuutensa huijaripankkiiri Bernard Maddock, joka muuten täyttää 222 vuotta samana vuonna kun pääsee vankilasta.

En tiedä, onko ranneketta mainostanut koripallotähti Shaquille O’Neal luopunut sen käytöstä. Minä en tekisi niin. Sehän vain todistaisi, että olen kenen tahansa vedätettävissä oleva hölmö ja muutenkin täysin selkärangaton nilviäinen, jonka mielipiteisiin ei kannata luottaa. On kyse uskottavuudesta. Suomessa 39 eurolla myytyjä rannekkeita kaupattiin ympäri maailmaa 26 miljoonalla viime vuonna. Aika hyvät rahat kuminauhasta ja hologrammista – ja hyvin markkinoitu. Voihan tietysti olla niinkin, että hologrammi todella vaikuttaa käyttäjän elektromagneettiseen kenttään, mutta tiedemiehet eivät keksi miten. Ei telepatiaakaan ole tieteellisesti todistettu, mutta toimiihan se.

Vuoden vaihteessa meille markkinoitiin uusi E10-bensiini. Sekin tehtiin nerokkaasti, omalla tavallaan, koska vaihtoehtoja ei annettu. Nyt tarjoutuu hieno mahdollisuus torjua joukolla ilmastonmuutosta liruttamalla tankkiin alkoholilla laimennettua miedompaa bensaa, jota kuitenkin myydään entistä kalliimmalla. Syksyllä vielä puhuttiin hinnan laskusta, jota ei yllättäen tapahtunut. Oman auton kulutus on kasvanut litralla, koska etanolibensan energiateho on heikompi. Kukaan ei edes tiedä paljonko litkussa on etanolia, koska alarajaa ei ole määritelty.

Sen sijaan, että meitä kuluttajia kannustettaisiin ympäristöystävällisempiin valintoihin, on tapana tehdä vain vaihtoehdoista kohtuuttoman kalliita. Nyt on kuitenkin vielä onnekkaasti toisinpäin. On hyvä muistaa, että kaikkien polttoaineiden hinnasta yli puolet on erilaisia veroja, joten on kyse valtion tuottoisasta rahankeruusta, mistä ei haluta minkään ympäristöhössötyksen takia tinkiä. Tämä on tietoinen priorisointi. Toiseksi ei ole kovin vakuuttavaa tietoa siitäkään, että uusi bensiini olisi mitenkään ekologisempaa. Viinan ja verojen kanssa läträämistä valtio on aina pitänyt hyvänä bisneksenä. Siksi siirryn ilomielin 98-oktaaniseen ja ostan joka tankillisella säästyvällä seitsemällä eurolla lapsille karkkia. Pitäkää talkoonne.

Olen tehnyt toisenkin kannattavuuslaskelman. Julkisen liikenteen käyttäminen ei vieläkään ole viisasta, vaikka bensa maksaakin liikaa. Tässäkin olisi yhteisen edun mukaista suosia ympäristöä säästävää ja vähemmän liikennettä ruuhkauttavaa valintaa, mutta perkele, ei siihen kyllä kannusteta. Jos lasken, että olen kolmen vuoden aikana kulkenut kymmenen kertaa kuukaudessa paikallisjunalla ilman lippua. Tämä tekee 120 neljän euron matkaa vuodessa. Kaksi kertaa olen saanut tarkastajilta 80 euron sakon, joten olen varovaisestikin arvioiden 1280 euroa voitolla. Liput ovat kalliita, eikä niiden ostaminen kannata. Autolla sama neljän euron matka maksaa kaksi euroa. Omalla autolla pääsee tietysti myös aina perille, toisin kuin junalla.

Tarkastajat osuvat silti joskus kohdalle, mikä kiukuttaa aina vaikka kuinka yrittäisi suhtautua asiaan viileästi. Yksi käyttötarkoitus on varmasti Power Balance-rannekkeella vielä kokeilematta. Elektromagneettisesta kentästä kun ei koskaan tiedä. Ehkä se (ja vahva usko) hologrammin voimaan suojelisi arvaamattomilta ja julmilta lipuntarkastajilta.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Munaa on

Ei tarvitse olla psykologian maisteri havaitakseen, että meillä suomalaisilla on kompleksinen suhde omaan identiteettiin. Haluamme kovasti olla jotain, jotta muutkin huomaavat, että olemme nyt jotain, ikäänkuin emme vielä olisi mitään. Se, mitä me nyt olemme ei riitä meille, meidän pitäisi olla vielä enemmän. Identiteettimme on siis vajaa, emme tunne olevamme riittävästi jotain. Suomalaisuus ei ole valmis, sitä täytyy vielä kehittää. Huomaatteko, että käytän me-muotoa, liittääkseni itseni tiukasti tähän suomalaisten joukkoon, vaikka en siihen täysin koekaan kuuluvani. Suhteeni omaan suomalaisuuteeni on siis vielä kompleksisempi kuin suomalaisilla yleensä.

Kyseessä on kuuluisa muna-kana-ongelma. Ehkä tyypillinen suomalainen on kuin munamies. Hän tietää, ettei ole vielä valmis, mutta ei tiedä mitä hänestä vielä tulee vai tuleeko mitään. Munamies on hiukan yksinkertainen ja naiivi, mutta sympaattinen ja vilpitön. Pitääkö munamiehen sitten kehittyä mihinkään? Tuskin. Kolmevuotiaskin ymmärsi heti mikä munamiehessä on hauskaa. Munamies on hassu, eikä selittele liikaa. Munamies on oma itsensä ja hyväksyy itsensä. Voisimme oppia munamieheltä senkin, että eläisimme tässä ja nyt, koska tulevaisuus on kuitenkin suuri arvoitus. Emmekä yrittäisi epätoivoisesti olla jotain muuta.

Suomalaisilla on kompleksi myös jalkapallosta. Voisi helposti luulla, että olemme niitä harvoja maita, joissa tätä ongelmaa ei ole, mutta sekin on nyt rantautunut meille jostakin. On vain kaksi maata, joissa jalkapallo ei ole ykköslaji. Ne ovat Suomi ja Kanada. Käymällä kerran jalkapallo-ottelussa, voi helposti todeta, mikä ongelma on. Otteluissa ei ole katsojia, koska pelaamisen taso on niin heikko. Tämäkin on muna-kana-ongelma. Jalkapalloa ei osata, koska jalkapallokulttuuria ei ole ja toisinpäin. Miksi emme sitten tyytyisi olemaan maailman parhaita suojalkapallossa?

Kielentutkija Janne Saarikivi hakkaa komeasti maanrakoon ajatuksen Guggenheim-museosta Helsingissä sanoilla "vihoviimeisen kökköbanaanimaan kulttuurikateellisen eliitin lohduketutti". Lausunnossa on munaa, vaikka olisikin eri mieltä. Ei tarvise olla edes kielentutkija, havaitakseen että museosuunnitelma ärsyttää. Mehän voisimme tehdä Kiasmassa omia juttujamme ihan vapaasti ja antaa Guggenheimin tehdä omiaan. Pitääkö siitäkin luoda kompleksi? Nyt ulkomaalainen huippujoukkue on (ehkä) tulossa meille ja me olemme niin alemmuuskompleksin tutisuttamia, että luovutamme jo ennen kuin ottelu on alkanutkaan. Vain suomalaiset onnistuvat munaamaan tämänkin.

Myös Jari Sarasvuolla on munaa sanoa asiat suoraan. “On mielekkäämpää yrittää säväyttää maailmaa taidemuseoilla kuin Itämerella, iloisella kansalla tai hyvällä ruoalla.” Potku osuu terävästi suoraan maabrändikeskustelun nivusiin. Sitten hyvät uutiset: Suomenkin maabrändiä kolhineen jalkapalloharrastaja Silvio Berlusconin syytesuoja saattaa murentua, mikä merkitsisi sitä, että hän joutuu jotenkin edes vastuuseen tekemistään rötöksistä. Valtaosa italialaisista iloitsisi tästä, pääministeri kun ei ole kohentanut omankaan maansa brändiä maailmalla. Silvio-setä on kuitenkin hankkiutunut lähtemättömästi osaksi suomalaista ruokakulttuuria arvostelemalla elintarvikeviraston sijoittamista. Kotipizzan mainoslause osuu edelleen: Berlusconissa ei ole munaa.

torstai 20. tammikuuta 2011

Tässä menee diktaattori!

Tunisian maanpakoon ajettu presidentti Zine El Abidine Ben Ali toimi lähes viisi vuotta erittäin tärkeässä virassa: autoni taustapeilin koristeena. Ei toimi enää. Siirsin totisen herra Alin punaisine hapsuineen rauhalliseen hanskalokeroon piiloon samaan aikaan kun presidentti pakeni Tunisiasta. Matkamuistona tuotu diktaattorin kuva oli auton yksinvaltiaana hauska vitsi – aikansa, mutta hauskuus lienee ohi. Tiesin tietysti ennen alkaneita mellakoitakin, ettei asevoimien tuella paikkansa ottanut Ben Ali ole ollut mikään demokratian mallioppilas kahdenkymmenenkolmen vallan vuotensa aikana.

Yksi aikakausi on nyt päättynyt. Autoon on keksittävä koristeeksi jotakin muuta.

Vuosi 2011 on ainakin alkanut vauhdikkaasti. Tammikuu on vasta puolivälissä ja yksi vallankumous on jo tehty. Luonnonmullistuksiakaan ei ole puuttunut; on ollut maanvyöryjä Brasiliassa, tulvia Australiassa ja lumimyrskyjä Englannissa ja sääennustusten ja sammakkomiesten mukaan tätä on tulossa lisää. Numerologiassakin yksitoista on mestariluku, joka symboloi muutosta. Horoskooppien mukaan planeettojen paineet sen sijaan hiukan hellittävät, eikä vuodesta tule yhtä villiä kuin edellisestä. Hyvä niin, olihan päättynyt vuosi kaikkien aikojen tilastossakin toiseksi lämpimin.

Juttelin viikonloppuna tutun palomiehen kanssa. Kuinka ollakaan tulimme puhuneeksi lumesta ja odotin kuulevani makaabereja tarinoita jääpuikkojen seivästämistä vanhuksista, mutta hän selvittikin perusteellisesti miksi lunta on satanut niin paljon. Jotain on muuttunut. Tänä talvena on tuullut etelästä, meren yli, joten meillä on nähty samanlaisia lumisateita, joita tavallisesti saadaan USA:n itärannikolla. Lumisateet taas syntyvät erilaisten ilmamassojen kohtaamisesta meren yllä. Siksi New Yorkissa on normaalia, että lunta tulee kerralla jopa puoli metriä, mutta meillä ei ole. Tai ei ollut ennen. Tämä kaikki vain siksi, että tuulensuunta on vähän muuttunut, mikä tietysti sekin johtuu jostakin.

Sitten utelin onko ammattilaisilla joku pelastussuunnitelma sen varalta, että tulvavedet nousevat Helsinkiin samalla tavalla kuin Brisbanessa. Tilannetta on kuulemma läpikäyty perusteellisesti ja on meteorologien mukaan vain ajan kysymys koska se tapahtuu. Ei siis jos, vaan kun. Kauppatorille noustakseen merenpinnan täytyy kohota vain 70 senttiä. Sen jälkeen evakuoidaan tärkeimmät rakennukset tarkkaan lasketussa järjestyksessä ja avataan portteja maanalaisiin tiloihin, joihin vettä aletaan laskea. Brisbanessa joen vesi nousi 4,5 metriä. Ja minä kun kysyin puoliksi vitsinä. Jotenkin sitä vain naiivisti ajatellaan, ettei meille täällä mitään ilmastovallankumousta kuitenkaan satu.

Vuoden ensimmäinen coup d'état ei ole vielä ohi, mellakat Tunisiassa jatkuvat. Hyvä niin, sillä muuten tulee etsimättäkin mieleen Romania, jossa vallankumousta ei kukaan kutsu vallankumoukseksi. Diktaattori vietiin kyllä saunan taakse ja kaduilla ammuskeltiin, mutta projekti jäi kesken. Valta ei vaihtunut lainkaan – samat naamat ovat roikkuneet poliittisessa eliitissä kaksi vuosikymmentä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä demokratian, talouden ja oikeuslaitoksen kehityksessä ole ollut hurraamista. Muuten mekin saattaisimme asua siellä. Tunisiassa mellakoidaan juuri siksi, että näin ei kävisi.

Ehkä diktaattorin potretin ripustaminen auton taustapeiliin on jotenkin enteellistä. Viidessä vuodessa hän on entinen diktaattori. Pitänee matkailla taas jossakin sopivassa maassa matkamuisto-ostoksilla.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Valituksen aikakausi

Suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin elämän ja kuoleman kysymys on se, sopeutuuko se monikulttuurisuuteen, moniarvoisuuteen ja kansainvälisyyteen vai ei. Olemme nyt jo jääneet junan peräpäähän ja jos ahdasmieliset asenteet pääsevät vapaasti mellastamaan, mikään ei estä meitä tippumasta kelkasta kokonaan. Miksi ahdasmielisyydelle ja suvaitsemattomuudelle ei saa antaa periksi? Koska se johtaa suljettuun, ylhäältä määriteltyyn sensuuriyhteiskuntaan. Jos halutaan talouskasvua, yrittämistä ja työpaikkoja, kuten mantra kuuluu, menestystä syntyy vain avoimessa, suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Muuten emme pärjää.

Nyt yhteiskunnallista keskustelua hallitsee pelon ja uhkakuvien ilmapiiri, jonka ovat luoneet isänmaallisuuden puuskassaan apukoulutasoista tekstiä sylkevät nettituhahtelijat, jotka kutsuvat itseään ylevästi maahanmuuttokriittisiksi. Nämä pelokkaat lahkolaiset ovat tunkeneet päänsä myös poliittiseen keskusteluun, niin äänekkäästi, että voisi jopa luulla suvaitsemattomuutta ja taantumuksellisuutta enemmistön mielipiteeksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Jos olisi, voimme ryhtyä saman tien pakkaamaan, meillä ei olisi hitustakaan toivoa näin pienessä maassa.

Mitä monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen sitten tarkoittavat? Vapaassa yhteiskunnassa ei holhota, ei suosita, eikä olla naiiveja. Ei tietenkään hyväksytä kunniamurhia, naisten ympärileikkauksia, eikä burkaa. Ei myöskään eletä hyvä veli-verkoston ehdoilla. Annetaan vain kaikille samat mahdollisuudet. Se vaatii erilaisuuden sietokykyä, hiukan enemmän kypsyyttä ja aikuisuutta. Se vaatii oikeaa tasa-arvoa ja sitä, että joustetaan jääräpäisyydestä ja käytetään sitä tervettä järkeä turhan ja kalliin byrokratian ja sääntöfanatismin sijaan. Se olisi kaikkien etu.

Mitään suomalaista, pyhää yhtenäiskulttuuria ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. Se on yhtä fiktiivinen teoria kuin rotuoppi. Kansallisaatekin on keksitty. Se, mikä meitä jarruttaa, on muutoksen ja erilaisuuden pelko. Voltairen mukaan isänmaallisuus on sekoitus omahyväisyyttä ja ennakkoluuloja. Suomalaisuutta ja isänmaallisuutta käytetään verukkeena samalla, kun omia pelkoja projisoidaan erilaisuutta ja muutosta vastaan. Toivotaan vaan, että kaikki olisi niin kuin ennenkin ja suljetaan silmät ja istutaan siinä kesäauringon paahtamalla nuoruuden maitolaiturilla, kun maailma pelottaa. Samaan aikaan maailma menee menojaan.

Ehkä kaiken ytimessä on perisuomalainen itsetunnon puute, mikä synnyttää illuusion siitä, että joku ulkopuolinen ja vieras uhkaa meidän kulttuuriamme. Sitten kateus antaa kuvitelmille vallan. Se sama itsetunnon puute, jonka takia viidennes nuorista on masentuneita ja itsemurhatilastot maailmanhuippua. En tiedä onko muillekin tullut mieleen, että nämä maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat uhoajat olisivatkin vain oman tragediansa uhreja – niitä kerrostalolähiön kiusattuja ja koulunpihan yksinäisiä, katkeroituneita kokemastaan vääryydestä. Jostakin paha olo tulee ja johonkin se on pakko viskata.

Evoluutio toimii niin, että ne jotka sopeutuvat muuttuviin olosuhteisiin, selviytyvät hengissä, muut jäävät jalkoihin. Eurooppaan työllistyneitä suomalaisnuoria ei kiinnosta paluu Suomeen. Suurin osa saa parempaa palkkaa, kokee osaamistaan arvostettavan ja näkee takanapäin pysähtyneen ja syrjäisen maan, johon paluuta harkitaan vain epätoivoisessa koti-ikävän puuskassa, edullisen päivähoidon tarpeessa tai ikääntyvien vanhempien kaivatessa lähihoitajaa. Toisaalta meitä paluumuuttajia tarvitaan täällä, vaikkei sitä edes työelämässä kukaan myönnäkään. Ehkä meidän tehtävämme on muistuttaa siitä, ettei maailma ole pelottava paikka ja siitä, ettei tämä maa ole sen keskellä.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Maahanmuuttajia ja sirkushuveja

Puolet lapsista on maahanmuuttajia! Tämä on tilastollinen fakta. Otos tutkimuksessa on yksi Espoossa asuva lapsiperhe. Lapsistani toinen on syntynyt ulkomailla, toinen täällä eli tasan 50% on muuttanut Suomeen ulkomailta. Molemmat ovat puoliksi suomalaisia, heillä on kaksoiskansalaisuus ja he ovat asuneet lähes pelkästään Suomessa. Vanhemmista toinen on ulkomaalainen, toinen suomalainen ja meillä on kaksi kotikieltä. Nyt olisi mielenkiintoista tietää, mihin kategoriaan me kuulumme, kun kaikki pitää aina lokeroida.

Helsingin Sanomat kirjoitti eilen otsikolla Joka kolmas uusmaalainen kannattaa kouluihin maahanmuuttajille kiintiöitä. Lehti oli itse teettänyt kyselytutkimuksen, jonka tuloksiin juttu perustui. Mukaan oli onnistuttu tuppaamaan myös vastaajien poliittinen kanta. Kysyttiin, pitäisikö kouluissa olla rajoitukset, miten suuri osa luokan oppilaista voi olla maahanmuuttajia. Eihän meitä enää ihan oikeasti voi jakaa kahtia maahanmuuttajiin ja suomalaisiin. Missä kulkee raja? Onko suomalaisten vanhempien ulkomailla syntynyt lapsi maahanmuuttaja? Entä ulkomaalaisten vanhempien Suomessa syntynyt lapsi? Kysymyksenasettelukin on päätön. Takaisin lähtöruutuun.

Meillä taitaa olla aika tavallinen monikulttuurinen ja kaksikielinen EU-perhe. Emme juurikaan eroa suomenruotsalaisista, jotka vaihtelevat sujuvasti kieltä tilanteen ja tarpeen mukaan. Juuri omien hurriemme ansiosta onkin olemassa perinteinen suomalainen malli, jossa eri kieliä puhuvat on aina laitettu omiin kouluihinsa ja ainoa etninen vähemmistö tarkkailuluokille. Nyt on yhtäkkiä törmätty siihen, että koulut ovatkin monikulttuurisia ja yhteiskunta on kansainvälistynyt huomaamatta. Malli ei enää toimi. Ja jotenkin epäilisin, että tilanne hiertää vanhempia enemmän kuin lapsia.

Sinänsä pelko on ihan selvä: kukaan ei toivo lapsensa joutuvan vähemmistöön. Tosiasiassa se voisi olla varsin terveellinen kokemus. Minä olen ollut monta kertaa tilanteissa, joissa olen ainoa ulkomaalainen, ainoa valkoinen tai ainoa, jolla on kengät. Olen joutunut pieneen vähemmistöön ja se on opettanut paljon. Massan mukana kulkeminen ei opeta mitään, mutta jos selviää yksin villien alkuasukkaiden keskellä, selviää missä tahansa. Sen tietävät myös suomalaisten keskellä selviytyneet maahanmuuttajat. Pelotti aluksi, mutta eihän siinä lopulta kuinkaan käynyt.

Kouluja on myös aina laitettu paremmuusjärjestykseen. Lahjakkaimmat hakeutuvat huippulukioihin ja kuuluisiin yliopistoihin. Monet menevät sinne, missä on samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvia. Useimmat käyvät kuitenkin sitä koulua, mikä on lähinnä. Edelleenkin valintaan on täysi vapaus. Kannatan siksi mieluummin positiivisia kiintiöitä kouluissa ja työpaikoilla, koska se on kaikkien etu ja joka tapauksessa me joko kansainvälistymme tai katoamme. Uskoisin, että kouluissa ymmärretään tämä jo nyt oikein hyvin. Jos ghettoutumista tapahtuu, on myöhäistä ratkaista asiaa rajoituksilla koulussa.

En etsimälläkään löytänyt Hesarin jutussa siteeratuista kommenteista, mitään mikä oikeuttaisi asenteelliseen otsikointiin. Miksi negatiivinen sävy? Mitä tekemistä politiikalla on tämän kanssa? Onko kaikilla ihmisillä puoluekanta? On ilmeisesti haluttu vetää tuloksista johtopäätöksiä vastaajien koulutustason mukaan. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että vähemmän koulua käyneet edes ymmärtäisivät vaikeasta ja hankalasta kysymyksestä muuta kuin sanat maahanmuuttaja ja rajoittaminen. Todennäköisesti he ovat ymmärtäneet asian juuri päinvastoin.

Jos lehteen halutaan räätälöidä kansan syviä rivejä kiihottava otsikko ja perustella juttu omatekoisella tutkimuksella, sen saa vapaasti kai tehdä, eikä kukaan kritisoi asiaa. Saadaan kansalle sirkushuveja.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Paha maa

Seuraava tapahtui espoolaisen kerrostalon pihalla vuoden kolmantena aamuna. Naapuritalon ikkuna avattiin. “Korjaa se varashälytin autostas, ei huvita herätä joka aamu viideltä sen takia. Kiitos.” Ikkuna meni kiinni ennenkuin Audiaan harjaava hämmästynyt tyttö ehti edes reagoida. Naapuri ei sanonut huomenta, ei tullut ulos talostaan, ei edes näyttäytynyt. Molemmille jäi taatusti paha mieli, mutta kirosanoja ei sentään tarvinnut kuunnella. Hän sanoi kiitos, mutta saman asian voisi silti sanoa niin monella tavalla.

“Onko Suomi hyvä maa elää?”, kysyi presidentti Halonen uudenvuodenpuheessaan. Voisi ollakin, jos joku ei aina loukkaantuisi, solvaisi ja kiukuttelisi. Kaikesta tehtaillaan aina valituksia ja tätä pidetään tärkeänä kansalaisoikeutena. Syyllisiä omaan kurjaan kohtaloon löydetään vasemmistosta, oikeistosta, maahanmuuttajista, työttömistä, ökyrikkaista, pakolaisista, poliiseista tai rosvoista. Miksi etsiä vikaa itsestään, kun se on ilmiselvästi muissa. Tuohtumisesta on tullut kansallisurheilua ja siitä ollaan oikein ylpeitä.

Tulevien vaalien suurvoittajaksikin povataan tuohtuneiden puoluetta, jonka ainoa poliittinen linja on se, että nyt riittää. Ne, jotka eivät kuulu mielensäpahoittaneiden joukkoon, ovat pahoittaneet mielensä tuohtuneiden julkisesti esittämistä mielipiteistä. Onneksi kaikki on muuttunut ja politiikkaa, vaaleja ja ennusteita on helppo seurata. Vaalit voittaa se, joka saa kahmittua itselleen sosiaalisessa mediassa mielensäpahoittaneiden tuen ja äänet.

Presidentin kysymys on kuitenkin hyvä. On huojentavaa kun voi ajatella, että Suomi on hyvä maa, kunhan vain muistaa valita sopivat vertailukohdat. Montako minuuttia Haitilla saa kuunnella hissimusiikkia, ennenkuin terveyskeskus vastaa puhelimeen? Halonen unohti harmikseni kokonaan mainita puheessaan tärkeimmän ulkopoliittisen kontaktinsa lännessä, nimittäin Conan O’Brienin. Tämän suuren suomalaisten ystävän uusi show ei edelleenkään näy Suomessa ja se on barbaarinen vääryys. Pitäisikö Natoon liittymistä sittenkin harkita?

No, lopetetaan itkeminen. Talk shown ehtii jokainen nähdä uusintana jo kesällä 2015. Ei siihen kauan mene. Aika kuluu muutenkin niin viheliäisen nopeasti. Vasta on saatu silmästä side pois, kun jo aletaan suunnitella seuraavan uuden vuoden paukkuja. Meillä muuten ammuttiin raketit maalla Porvoon lähellä. Kaupunkilaislapsi kysyi missä ne ovat, kun odotettiin ulkona pamauksia. Vastasin, että tuolla pellon laidassa. “Minkä kellon?”, 4-vuotias ihmetteli. Hän ei tiennyt mikä on pelto.

Se huuteleva naapuri vaivaa minua silti. Eikö ikkunasta huutelu ole yhtä rohkeaa kuin ohikulkijoiden päälle räkiminen parvekkeelta? Miten hyvä mieli kaikille olisi jäänyt, jos naapuri olisi valinnut sanansa toisin, vaikka olisi silti kertonut asiansa. Se olisi ajanut saman asian. Emmekö me ikinä opi edes vanhoja sananlaskuja? Kyllä se metsä vastaa, vaikka täällä hiljaista onkin. Jos ikkunasta huutelisi vihanpurkausten sijaan kaikille vaikka hyvää uutta vuotta, asiat voisivat olla toisin.