tiistai 27. joulukuuta 2011

Kaikkivaltias joulupukki

“Aikuiset ei ymmärrä yhtään lasten juttuja”, kuului kolmevuotiaan tarkka huomio yhtenä päivänä. Hyvin suurella varmuudella hän on myös oikeassa. Sukupolvien välinen kuilu on jo olemassa, eikä sen ylittäminen ole helppoa. Aikuisena en ymmärrä myöskään lasten suhdetta tonttuihin ja joulupukkiin. Tämä on harmillista, koska haluaisin kovasti. Hiukan kadehdin lasten mutkatonta tapaa uskoa. Lapset kun eivät erottele asioita satujen ja reaalimaailman lokeroihin.

Päästäkseni jyvälle alkeista kyselin lapsilta hiukan perusasioita. Joulupukki kulkee tietysti porolla, mutta jos ei ole lunta, porot lentävät. Lentoonlähtö tapahtuu juoksemalla lujaa. Joskus joulupukki lähettää lahjoja myös postissa, kuten Romaniasta, koska kaikki paketit eivät millään sovi samaan säkkiin. Romaniassa on tietysti myös oma joulupukki. Lisäksi joulukuun kuudentena Mos Nicolae tuo meille lahjoja kenkiin, tavallisesti karkkia ja sukkia. Lasten maailmassa ei ole mitenkään epäloogista, että sama kaveri ei käy Suomessa kaikkien lasten luona. Ei edes haittaa vaikka joku epäilisi joulupukin olemassaoloa. Kyllä lapset kertovat miten asiat oikeasti ovat.

Meillä on joulukuussa vieraillut ahkerasti myös tonttu tuomassa jotakin kivaa kalenterin taskuihin. Epäilin, ettei tonttu pääse sisälle ilman avainta. “Kyllä pääsee, se hiipii hiljaa näin. Tontut on kato pieniä.” Selvä. Onhan todistusaineisto joka aamu nähtävissä eteisessä. Lasten optimistisessa maailmassa tonttu ei kuitenkaan käy meillä tarkkailemassa ovatko lapset kilttejä vaan vain siksi, että se pitää lapsista. Tässä on vielä hiukan tarkennettavaa ensi vuodeksi, vaikka uskon asioista ei pidäkään kiistellä.

Hesaria taas ei lasten mukaan tuo tonttu, kuten ehdotin, mutta lehdenjakajat, joulupukki, tontut ja muut öiset liikkujat ovat ikäänkuin samassa firmassa töissä ja tuntevat toisensa. Itse asiassa tämä on enemmän faktaa kuin fiktiota, koska tuttavamme, joka jakaa Hesaria kyläili meillä viime jouluna punaisiin pukeutuneena. Mitä sitten tapahtuu niille lapsille, jotka eivät ole kilttejä? Niille joulupukki tuo kukkakaalia tai porkkanoita, eikä yhtään lelua. Tai vielä pahempaa – keittoa.

Autuaita ovat ne, jotka uskovat joulupukkiin, koska se on hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen uskomista. Miksi me emme sitten usko? Koska olemme kadottaneet kyvyn uskoa asioihin, joiden olemassaoloa vastaan on riittävästi järkeviä todisteita. Kuitenkin sen, että näkee seurausten olevan pelkästään hyviä, pitäisi itsessään riittää. Minä haluan uskoa Juha Wuolijoen versioon joulutarinasta, koska se on sekä kertomuksena että toteutuksena täydellinen. Pidän myös ajatuksesta, että lahjojen antaminen on niiden ostamista tärkeämpää.

Ainoa asia mikä tänä jouluna meni kaikkien mielestä sisään sukkana, oli hartaasti odotettu joulupukin vierailu. Harmi, etten ollut juuri silloin kotona. Kaikki muu, joulumenu mukaan lukien, meni reilusti pipariksi. Meillä aikuisilla on kiire ja liikaa kulttuurisidonnaisia ja vuoden suurimman juhlan perinteisiin liittyviä odotuksia, joiden täyttyminen yhtä aikaa on sekä epärealistista että hyödytöntä. Joulurauhaa ei julistettu. Mutta sentään yksi asia meni oikein. Kukaan ei saanut pukilta kukkakaalia eikä porkkanoita.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Tuulipukupuistossa

Hämmentävän moni ulkomaalainen on sanonut tulleensa Suomeen samasta syystä: suomalainen synkkyys ja hiljaisuus kiehtoi. Huomio veti hiljaiseksi ja synkäksi. Olemmeko me niin raskassieluisia ja omituisia, että sitä pitää tulla katsomaan kaukaisista maista asti? Kuva Suomesta muodostuu raskaasta musiikista, ankarasta luonnosta ja Kaurismäen elokuvista. Siinä on jotain samaa kuin erään amerikkalaisen toimittajan pakkomielteessä matkustaa Ruotsiin Ingmar Bergmanin synkän mustavalkoisen elokuvan takia.

Yksi suomalaisista omituisuuksista, jota tosin ei tunneta laajemmin ulkomailla, on tapamme viettää itsenäisyyspäivää. Pieni joukko jonottaa punaisella matolla kättelemään presidenttiä ja seisoskelemaan sen jälkeen tungoksessa, kylmää ruokaa lautasella. Loput kansasta tuijottaa seremoniaa televisiosta. Onneksi tämän vuoden käsikirjoitukseen oli tullut herkullinen virhe, sen ainoa valopilkku: yksi vihaisen linnun näköinen punainen mekko. Kuva levisi nopeasti maailmalle. Nyt sekä vihaiset linnut että firman markkinointijohtajan vaimo tunnetaan ympäri planeettaa, ehkä maailman tylsimmän tv-formaatin ansiosta.

Yrityshän on duudsonmainen – mainostaa omaa tuotetta presidentin vastaanotolla niin, ettei siitä pahastu kukaan. Älkää nyt luulko, että se oli vain hauska iltapuku, kun kyseessä on loppuun asti harkittu ja täydellisen onnistunut viraali. Yli 500 miljoonaa kertaa ladattu peli on tehnyt jo roviolaiset rikkaiksi. Nyt kasvatettiin brändin tunnettuutta, ehkä siitä tehtiin jopa salonkikelpoinen. Yllättävintä on kuitenkin se, että tässä loukkaantujien luvatussa maassa ei presidentti tai kukaan muukaan julkisesti pahastunut avoimesta mainostempusta. Selitys löytyy kenties aamun lehdestä, jonka mukaan vihaisten lintujen menestys maailmalla nostaa suomalaisten itsetuntoa yleisesti. Voiko sitä nyt laskeakaan?

Lintupuku-viraalia tuskin kuitenkaan palkitaan vuoden markkinointitekona. Eihän se edes näytä markkinoinnilta eikä sitä ole ollut tekemässä yksikään mainostoimisto. Mediavolyymilla mitattuna näkyvyys on silti omaa luokkaansa. Palkittu mainonta pitää ensiksi tunnistaa mainonnaksi ja sen jälkeen pystyä asettamaan sopivaan kategoriaan. Toimivin markkinointi ei välttämättä olekaan mainontaa, vaan se voi olla hinnoittelua tai vaikka tuotteen sijoittelua. Yrityksen kannalta on ihan samantekevää millä keinoilla sen tulosta parannetaan. Olen hiukan kriittinen mainonnan palkitsemista kohtaan, koska siinä tarkoitus on unohtunut.

Lähikaupassa olen törmännyt toiseen hämmentävään kampanjaan. Kukaan, jolla on lapsia, on tuskin välttynyt smurffeilta. Ja kun ne on kaupassa kerran nähty, kerätään pian tarroja pieneen vihkoon, mikä on lasten mielestä jännittävää. Idea on kulunut ja kannustin (pehmoleluja alennushintaan) vähintäänkin huono, mutta silti konsepti on tehokas. Siitä vaan, pommittakaa lapsiakin, he oppivat samalla lukemaan kriittisesti myös kaupallisia viestejä. Olen tosin tarkkaillut muita asiakkaita kaupassa käydessäni ja olen vakuuttunut, että enemmistö asiakkaista kerää tarroja, eikä heillä kaikilla taatusti ole lapsia.

Tätäkään tuskin palkitaan. Smurffitkin on vanha juttu 80-luvulta, mutta kampanja toimii – yhtä innovatiivisesti ilmaistuna – kuin junan vessa. Ehkä kyse onkin siitä, että se on kilttiä ja harmitonta ja siinä on logiikka, jonka kuka tahansa ymmärtää. Ehkä ihmiset ovat väsyneet vaikeaselkoiseen ja omituiseen mainontaan, jonka tunnistaa mainokseksi kilometrin päästä, mutta idea ei avaudu vaikka kuinka pohtisi. Ehkä ovelinta mainontaa onkin se, mitä ei mitenkään tunnista ovelaksi mainonnaksi.

Meillä muuten asuu yksi maahanmuuttaja, joka katsoo innokkaasti linnanjuhlia, ja joka ei ole tullut Suomeen omituisuuksien tai musiikin tai Kaurismäen takia, mutta on niistä huolimatta suostunut jäämään.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Nauriinmetsästäjä

Siskoni tunnisti olevansa mapittaja. Mapittajan pakkomielteenä on mapittaa kaikki paperit niille merkityihin mappeihin aikajärjestyksessä. Kriisi syntyy siitä, että mapittaminen vie liikaa aikaa, eikä mapittaja enää tiedä miksi mapittaminen on tärkeää. Siskoni soitti ja kysyi, onko koko puuha edes tarpeellista. Kyseessä on joko periytyvä tai opittu taipumus, josta on erittäin vaikea päästä irti. Mapittaja mapittaa todennäköisesti koko ikänsä, oli siinä mieltä tai ei. En osaa auttaa, koska minäkin olen mapittaja.

Toinen syndrooma liittyy pizzalistan lukemiseen. En osaa päättää mitä tilaan, lukematta ensin koko listaa läpi. Jos en lue sitä, minua jää vaivaamaan listalla mahdollisesti oleva erikoisuus, jota tuskin kuitenkaan olisin tilannut. Siksi on tuskallista joutua ravintolaan, jonka à la carte-listan tavaamiseen menee puoli tuntia. Helpointa on, jos menu on päätetty etukäteen tai listalla on vain kolme vaihtoehtoa. Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Ennen kuin osaan tehdä ostopäätöksen, käyn läpi kaikki kaupat, joissa vastaavaa tuotetta on myytävänä ja vertailen hintoja. Lopulta ostan jotain muuta.

Ilmeisesti kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö eli maanis-depressiivisyys, ainakin tohtori Googlen mukaan. Tosin en tunnista olevani koskaan depressiivinen, sen sijaan olen ajoittain maaninen ja yli-innokas, mutta en tiedä täyttääkö se sairauden mitat. Depression lisäksi pitäisi havaita maaninen ja hypomaaninen jakso. Ehkä häiriö on sittenkin yksisuuntainen. Mutta eivätkö kaikki suomalaiset ole kesällä maanisia? Ehkä olen kuitenkin aika tasainen luonne. Lisäksi suurten päätösten tekeminen on paljon helpompaa kuin pienten.

Yksi perinnöllinen vaiva minulla todistetusti on: keräily. Siihen liittyy pakkomielteenomainen suhtautuminen järjestelyyn, säästämiseen ja kokonaisuuksien hallintaan. Olen keräillyt sekä kolikoita, junalippuja että lentokenttiä. Lapsena keräsin Akuja, kaikki lehdet siististi aikajärjestyksessä, ja pullonkorkkeja. Haiseva säkki ei herättänyt vanhempien ihastusta vaan kokoelma joutui armotta roskiin. Isän lapsena keräämät linnunmunat ovat edelleen tallessa, mikä on epäreilua. Jos on syntynyt köyhänä aikana, voi rauhassa säästää kaiken, mutta meitä nuorempia pidetään kaheleina.

Myöhemmin olen kerännyt kameroita ja eksoottisia soittimia, mutta rahapulassa joutunut myymään molempia polkuhintaan, minkä ajatteleminenkin tuottaa tuskaa. Keräilyyn liittyy varmaan joku biologinen turvallisuudentarve tai komplikaatio luopumisesta. Siskoni kerää elintarvikepakkauksia ja nukkekodin kalusteita. Keräily on hyvin henkilökohtaista ja siihen yhdistyy myös tietty salamyhkäisyys. En minäkään voi sietää sitä, että joku haluaa sormeilla kokoelmiani.

Pidän itseäni onnekkaana, koska itsensä toteuttamisen tarve on Maslowin hierarkiassa ylimpänä. Olen hankkiutunut työhön, jossa voin vapaasti keräillä lappusia, leluja, vanhoja lehtiä, julisteita, peltipurkkeja tai vaikka erivärisiä nappeja ilman, että kukaan pitää sitä hyödyttömänä. Itse asiassa luovuutta arvostetaan sitä enemmän, mitä omituisempien asioiden kanssa puuhailee. Harmi vain, että on pakko tehdä tuottavampiakin asioita. Muuten keskittyisin täysipäiväisesti keräilyyn, kokoelmien selailuun ja mapittamiseen. Mapittaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Tabusoppaa

Kouluruoka on hyvää ja terveellistä. Näin meille on opetettu, ainoana oikeana totuutena, jota ei sovi kyseenalaistaa. Ainoa mikä enää on ihan varmaa on se, että kouluruoka on erittäin halpaa. Annos maksaa noin 70 senttiä. Valitettavasti se näkyy myös laadussa ja laadunvalvonnassa, koska viikon sisällä kouluissa on tarjoiltu riisiä kovakuoriaisilla sekä nakkikeittoa aux souris eli hiirellä höystettynä.

Joensuun ruokapalvelupäällikkö Pirjo Mäkinen totesi vain, että harvoin tällaista sattuu. Juu, eihän sitä onneksi joka päivä ja se onkin helpottava kuulla. Miten usein tällaista saa tapahtua? Käsi ylös ne, jotka menisivät uudestaan syömään siihen ravintolaan, jossa on kerran tarjoiltu kuoriaisia riisin seassa? Koululaiset menevät, vaihtehtoja ei ole. Muutama vuosi sitten Joensuussa löytyi sairaalan ruoka-annoksesta kokonainen hiirenpää. Paikallinen ruokahuollon vastaava kertoi, että potilas otti pian koko asian huumorilla. Heh heh, hiirenpää.

Onneksi tätä ei tapahdu usein. Kun espoolaisessa koulussa ruoasta löytyi hinkalokuoriaisia, nettikirjoittelussa hoettiin kerta toisensa jälkeen, miten ötökät ovat ihan tavallista ravintoa joissakin maissa ja hyvin proteiinipitoista purtavaa. Ei ole kauan siitä, kun Vantaalla tapeltiin kalapuikoista. Kauniaisissa lukiota käyvä tyttö taas kertoi, että heillä kouluruoka on mainiota. Se tehdäänkin koulun omassa keittiössä.

Vaimoni päätyi keskustelemaan aiheesta työkaverinsa kanssa, joka loukkaantui henkilökohtaisesti kouluruoan kritisoimisesta. Kritiikin kohteena ei ollut vain lasten ruoka, vaan ilmeisesti suomalainen kulttuuri. Kuitenkaan ruoka ei hänen mielestään voinut olla suomalaista – sen täytyy olla tuontitavaraa. Ulkomaalaisten syytä on myös se, ettei ruokabudjettiin ole enempää rahaa. Valtion rahat menevät pakolaisten elättämiseen. Siis pakolaispolitiikka on hänen mukaansa syynä kouluruoan huonoon tasoon. Voilà.

Vastaavanlaiseen isänmaan asialla-ajatteluun olen törmännyt muuallakin. Ideologia on aukoton: jos vikaa ei ole, miksi mitään pitäisi muuttaa. Kun ei haluta tai pystytä keskustelemaan asioista, alennutaan omien uskomusten hokemiseen ainoana totuutena. Jos epäkohdista ei saa puhua, niitä ei ole ja näin maailma pysyy tuttuna ja turvallisena. Kehitys pysähtyy ja ongelmien korjaaminen on mahdotonta. Mieluummin kuolen kuppaan kuin näytän vehjettäni lääkärille. Lippu korkealle!

Tänään tuli isommalle lapsista kutsu esiopetukseen. Reilu vuosi ja sitten hän on koulussa, terveellisten ja hyvien ruoka-annosten armoilla. Vieläkö koulussa on pakko syödä? Laittaisin mielelläni omat eväsleivät ja maitopullon tai kebab-rahat mukaan. Jos me vanhemmat emme vaadi nyt muutosta, kukaan muu ei sitä tee. Meidät on vain sosialismin hengessä opetettu syömään lautanen tyhjäksi, maistamaan kaikkea ja olemaan hiljaa pöydässä. Ehkä tapojen olisi aika muuttua.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Kunnian ja omantunnon kautta

Kukaan ei ole vielä julkisesti esittänyt huolestumistaan valelääkäreiden henkisestä hyvinvoinnista, vaikka muita vähemmistöjä puolustetaan äänekkäästi. Toivon toki, että hekin ovat vähemmistö. Itseoppineiden lääkäreiden lisäksi ladultakin on saatu kiinni myös yksi omatoiminen hiihtävä lääkintämies. Yhdistävä tekijä on se, että nyt joudutaan vastaamaan suuriin moraalisiin kysymyksiin. Kuten miksi. Ja entä jos tavoitteena onkin ollut oman edun sijaan isänmaan kunnia, kansakunnan sankariksi nouseminen tai vähäosaisten vanhusten hyvinvoinnista huolehtiminen? Kuka on uhri ja kuka sankari?

Kyllä meillä syyllistää osataan ja katsoa toisaalle kun apua kaivattaisiin, hyljätä hiihtäjät selviytymään yksin silloin kun on kaikkein vaikeinta. Ja senhän me jo tiedämme, mihin julkinen nöyryytys ja elämänsisällön menettäminen ihmisen ajavat. Tie vie saunasta putkaan ja jos oikein huonosti käy, Kansallisteatterin lavalle. Niin kävi Mika Myllylälle. Urheilu-uran lopettaminen ei ole muutenkaan helppoa, niillekään, joille ponnistelu on tuottanut sekä mainetta että mammonaa. Eikä Nykäsen Matti ole ainoa mitalinsa myynyt entinen sankari.

Pian Matille saattaa tehdä kiven sisällä seuraa takavuosien formulaässä J.Järvilehto. Tarinassa on kaikki tragedian ainekset. Siis, klassinen antiikin tragediahan on murhenäytelmä, jossa päähenkilö yleensä tekee kohtalokkaan virheen ja menettää sen seurauksena kaiken. Niin nytkin. Tämä asvalttiratojen gladiaattori on selvinnyt tuhansista ratakierroksista, mutta sitten hän menee toikkaroimaan ökyveneensä humalassa päin siltaa ja tappaa parhaan kaverinsa. Tai näin syyttäjä olettaa, ellei toisin todeta.

Tässäkin tapauksessa, kuten liian usein, tragedian alkuperä on viinin ja hedelmällisyyden jumalan kunniaksi pidetyissä rituaaleissa. Oikeuden mielestä jo kärsityssä tuskassa ei ole vielä rangaistusta kylliksi, mikä sopii oivallisesti draaman kaareen. Syyttäjä vaatii Järvilehdolle viiden vuoden ehdotonta vankeutta. Nyt jännitämme miten päähenkilö tähän reagoi ja mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan. Kiehtovaa näissä kohtaloissa on antiikin ajoista asti ollut se, miten lujaa ja yllättäen menestyksen harjalta voikaan pudota. Sitä iltapäivälehtien kuoro ilkkuen laulaa.

Jos Järvilehto ei olisi koskaan voittanut yhtään mikroautokisaa, hän voisi nyt kaikessa rauhassa vuoleskella tappia vanhaan puuveneeseensä. Hän ei olisi joutunut rikkauden ja kuuluisuuden ahdistamana kriiseihin eikä muuttunut ylimieliseksi ja uhmannut lopulta jumalia. En tiedä tietenkään, onko näin käynyt, mutta oletetaan tarinan vuoksi niin. Hybris eli ylimielisyys oli antiikin Ateenassa rikos. Piittaamattomuudesta seurasi nemesis eli kosto. Nykyaikana yhteys ilmenee sanonnassa ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Enkä missään tapauksessa halua kaivaa Järvilehdolle syvempää kuoppaa. Tietäähän sen, kuka siihen lankeaa. Siksi vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni bloggarintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. Tehtävässäni noudatan bloggarin etiikkaa ja käytän vain nöyrästi internetistä saadun tiedon ja kokemuksen tuomaa ymmärrystä. Aion hankkia asianmukaisen koulutuksen ja toimiluvan heti kun sellaisia on tarjolla. Vannon vielä lopuksi, ettei tämän kirjoituksen tuotannossa ole vahingoitettu eläimiä eikä ihmisiä eikä oltu päihteiden vaikutuksen alaisena vesillä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Koska matka oli pitkä niin

Meillä ei ole enää televisiota. Ei ole ollut yli kuukauteen ja olemme yhä hengissä. Vaikkei tv:tä ole koskaan katsottukaan päivittäin, on ollut hämmästyttävää huomata ettei sitä ole kaivattu lainkaan. Tai ehkä lapset ovat. Kuulin miten he kertoivat asuntonäytöllä kiinteistönvälittäjälle, kuinka joku setä tuli ja kantoi television pois – liikuttavasti kuin olisivat muistelleet auton alle liiskaantunutta kissanpentua. Tajusin vasta jälkeenpäin, että tarina kuulosti hupaisan osuvasti ulosottomiehen vierailulta.

Syy televisiosta luopumiseen ei kuitenkaan ollut raha, ideologia eikä yökatselu, vaan käytännöllisyys, koska olemme muuttamassa. Myin tv:n pois 25:llä eurolla. En todellakaan halunnut roudata uuteen kotiin pesukoneen kokoista putkitelevisiota. Samalla pääsimme kätevästi eroon tv-luvasta. Nyt ongelmana on, ettemme enää keksi yhtään syytä, miksi pitäisi hankkia uusi televisio. Elämä voi olla tylsää toki ilman tv:täkin, mutta tylsemmältä se tuntuu sitä katsellen.

Tylsää oli myös tieteelliseen kokeeseen osallistuneilla, jotka viettivät puolitoista vuotta Mars-kapselissa simuloimassa avaruuslentoa. Olosuhteet saattoivat muuten olla aidonoloiset, mutta vaaran tunnetta ei onnistuttu simuloimaan. Aika kävi pitkäksi, ruokavalikoima toisti itseään ja mukaan oli otettu vain kuusi miestä. Ei liene yllättävää, että matkalla oli tylsää. Sen selvittämiseen ei ehkä olisi tarvinnut käyttää 520 vuorokautta suljetussa kontissa.

En oikein maallikkona hahmota mitä tieteellisesti merkittävää kokeessa on voitu saada selville, mikä ei olisi jo selvinnyt BB-talossa. Edellinen avaruuslentosimulaatio päättyi miesten humalaiseen joukkotappeluun, joten ilmeisiä yhtäläisyyksiä on. Mukana lennolla oli vain yksi nainen, mikä on ilmiselvä virhe. En yhtään epäile, etteivätkö miehet saisi aikaan nyrkkitappelua myös painottomassa tilassa, vastaavissa olosuhteissa. Itse asiassa BB ei ehkä olekaan pelkkää tirkistelyä. Kenties tv-formaatilla on testattu miten maan asukkaat selviytyisivät vieraalla planeetalla. Toistaiseksi aika huonosti.

Sitten pääsemme sujuvasti ikuisuuskysymysten äärelle. Kumpi on tärkeämpi, liike vai päämäärä? Lasten sitkeimmin toistama ikuisuuskysymys on isä, koska ollaan perillä. Perillä missä? Me siis pyrimme pääsemään perille, vaikka revisionistitkin ymmärtävät ettemme kuitenkaan pääse. Liikettä ei olisi ilman päämäärää. Kehitystä ei tapahtuisi ilman liikettä ja me palavasti haluamme kehittyä. Niin kuin lapset. Jos lapsilta kysyy miksi he koko ajan pomppivat, vastaukseksi saa jotain sellaista kuin niin me vaan halutaan tehdä.

Vastaus on tietysti avaruudessa. Tähtitieteilijä Viktor Ambarzumjan väitti, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitsemamme kaikkeuden väliset järjestelmät. Ambarzumjanin mukaan mikään ei estä ajattelemasta kaikkeutta äärettömäksi ja ikuiseksi. Ei varmasti estäkään, ellemme me itse tee niin. Eikä kaikkeus välttämättä ole kaikkeus. Mutta lapset ovat kuitenkin lopulta oikeassa. Päämäärä on epäolennainen, koska emme edes tiedä sitä.

torstai 27. lokakuuta 2011

Cydonia oblonga ja 8 muuta suosikkia

Koska Nalle Puh pitää erityisen paljon hunajasta ja koska blogeissa on tapana tehdä tunnustuksia, ajattelin kirjoittaa listan asioista, joista pidän aivan erityisesti. En kuitenkaan halua, että listasta tulee tylsä tai liian pitkä. Kuten Nalle Puh on sanonut: monia asioita kannattaa kokeilla ja tutkia, vaikka niistä ei oppisikaan yhtään mitään.

1. Bussiterminaaleista
Paikoilla, joista matkat alkavat, on suuri merkitys. Joskus lähtöpiste jää mieleen paremmin kuin määränpää. Aika usein käy myös niin, että itse matka on kiinnostavampi kuin se mihin on matkalla. Pidän nuhjuisista bussiterminaaleista, koska odottaessa saa rauhassa tarkkailla ihmisiä. Ne ovat aliarvostettuja nähtävyyksiä, koska niitä ei pidetä lainkaan matkakohteina.

2. Apinoista kirjallisuudessa
Aivan erityisesti olen innostunut seuraavista teoksista: Alaston apina (Desmond Morris), Nainen ja apina (Peter Hoeg) sekä Suuret apinat (Will Self). Tunnistan apinan itsessäni ja pohdin usein mistä me tulemme. Kädet ovat mahdollistaneet ihmisen kehittymisen taitavimmaksi apinoista. Meitä on melkein seitsemän miljardia ja jokaisessa meistä on 100 miljardia solua. Olemme mielenkiintoisia.

3. Eteläintialaisesta kasvisruoasta
On hyvin luontevaa syödä ruokaa banaaninlehdeltä ja sormin. Suosittelen sitä kaikille haarukan heiluttajille. Kun syö sormin, ei ole vaaraa, että polttaa kielensä laittamalla liian kuumaa ruokaa suuhun. En ole löytänyt yhtään ravintolaa, josta saisi aitoa eteläintialaista kasvisruokaa. Sitä varten on pakko matkustaa Keralaan.

4. Syksystä
Vain yksi vuodenajoista on rehellisesti ilkeä. Syksy haastaa, kiusaa, on arvaamaton, tyly ja tuulinen. Sitten kun on aseistautunut taistellakseen syksyä vastaan kaikilla sadevarusteilla, tuleekin arvaamatta lämmin ja lempeä päivä. Pidän syksystä, koska se ei päästä helpolla ja pakottaa olemaan varuillaan. Ja se on kaunis.

5. Kaislamatoista
Kosteiden kaislamattojen tuoksu assosioituu aina Thor Heyerdahliin – siihen suureen norjalaiseen seikkailijaan, joka kaikkien pitäisi tuntea. Tämä juontuu ajasta, jolloin asuin vuokralla vanhassa talossa ja minulla oli vain kaislamattoja ja piano sekä yhdellä seinällä kuvia Heyerdahlin matkasta kaislaveneessään Tyynellämerellä.

6. Terävistä lantioluista
Taito keskustella, huumorintaju tai miellyttävä luonne ovat tietysti täysin epäolennaisia. Pidän naisissa terävistä lantioluista ja pienistä käsistä, monen muunkin asian lisäksi. Todellinen kauneus asuu epätäydellisyydessä. Se on sitä, mikä on ainutlaatuista ja juuri niitä yksityiskohtia, joita ne peiliin katsoessaan haluaisivat joskus korjata jos olisi paljon rahaa. Onneksi useimmilla ei ole.

7. Kvittenihillosta
Syötyäni tätä jumalten herkkua Tunisiassa viikon ajan, en ole koskaan päässyt vallankumouksellisesta makukokemuksesta yli. Valitettavasti päärynän sukuista kvitteniä (Cydonia oblonga) ei juurikaan tunneta Suomessa, sillä on liian kummallinen nimi eikä se istu täkäläiseen ilmastoonkaan. Siitä saa silti parempaa hilloa kuin mistään muusta. Korvikkeeksi käy ehkä vain viikunahillo, mikä paremman puutteessa tekee elämästä jotenkin siedettävää.

8. Eesti keelest
Naapurimaan kielessä on niin hyväntuulinen nuotti, etten voi koskaan muuttaa sinne asumaan. Alkaisin kuitenkin ymmärtää mitä ihmiset puhuvat ja se pilaisi kaiken. En aio koskaan opetella ymmärtämään kielisukulaistemme puhetta, koska haluan, että lähellä on aina matkailuaddiktion tyydyttämiseksi yksi jännittävä maa, jossa puhutaan käsittämätöntä kieltä – ja sinne pääsee tunnissa laivalla.

9. Rommista
On sivistynyttä ja hyväksyttyä harrastaa viskejä, oluita tai viinejä ja juoda itsensä niistä humalaan. Rommin harrastajista en ole kuullut. Ei ole kerhoa johon liittyä, ei vertaistukea netissä eikä omaa lehteäkään. Rommi on silti hieno juoma, kesät talvet. Jos joskus joudun vaihtamaan alaa, aion ryhtyä joko trokariksi tai merirosvoksi ja keskittyä samalla rommiharrastukseeni. Tietysti kohtuudella.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Pensselisedät

Romaniassa on yksi musiikinlaji, josta muualla maailmassa ei tiedetä paljoa. Manele on suosittua turkkilaisvaikutteista popmusiikkia – kansanomaista, yksinkertaista ja äänekästä. Kaikki kyllä tuntevat kulttuuripiireissä ylistetyt mustalaisorkesterit, kuten Mahala Rai Banda tai Taraf de Haidouks, joka on soittanut myös Johnny Deppin häissä. Manelesta sen sijaan ei juurikaan puhuta musiikkikulttuurina, koska se on tavallisen kansan juttu; sitä poppia, jota huudatetaan pikkukaupungin diskossa ja autostereoista öisellä parkkipaikalla. Manele on epäkulttuuria ja erittäin epätrendikästä ja ehkä juuri siksi aika hauska ilmiö.

Manelekulttuurissa kuuluu näyttää siltä, että rahaa on kuin roskaa. Videoissa on kalliita autoja, lyhythameisia naisia sekä tyyriissä puvuissa ja kultakoruissa laulavia miehiä – jotka näyttävät hiukan mafiosoilta. Manele on Romaniassa tavallaan synonyymi kaikelle epäcoolille, jonkinlainen iskelmän ja hiphopin kitch-symbioosi. Oma suosikkini manelelaulajista on Nicolae Guta, jonka näyttää pyöreine mahoineen ja viiksineen rehellisesti sanoen enemmän paikallisen meijerin vuoropäälliköltä kuin maankuululta poptähdeltä.

Newyorkilainen Gogol Bordello on löytänyt inspiraationsa samasta musiikkigenrestä, ja tehnyt siitä suurenluokan vitsin sekä kaupallistanut sen tehokkaasti. Romaniassa manele on kuitenkin vakavasti otettava asia ja suuret tähdet ovat koko kansan lemmikkejä ja superjulkkiksia. Suosion lisäksi onkin kiehtovaa juuri se, miten ristiriitaisesti koko musiikkityyliin suhtaudutaan, kun kukaan fiksu, koulutettu tai kultturelli ei voi myöntää pitävänsä manelesta, saati sitten tanssia sen tahtiin julkisesti. Se olisi vähän kuin trendikkäät hipsterinuoret intoilisivat tangomarkkinoista.

Testasin tätä omassa kaveripiirissäni julkaisemalla Facebookissa Nicolae Gutan videon, jossa sympaattinen setämies tanssahtelee kolmen lantioitaan ketkuttavan haaremitytön keskellä iloisesti hymyillen. Vasta toisena päivänä yksi romanialainen ystävä uskaltautui tykkäämään siitä. Kukaan ei ole kommentoinut. Varovaista. Ihmiset eivät taida olla varmoja pidänkö siitä oikeasti vai teenkö pilaa koko musiikkityylistä. Tai jopa koko maasta. En ole ihan varma itsekään. En halua kuitenkaan loukata ystäviäni.

Toinen ongelma manelen kohdalla on yleinen suhtautuminen romanivähemmistöön. Kun mustalaisia arvostellaan aina siitä, etteivät he tee töitä ja ovat köyhiä, maneletähdet ovat sitten liian rikkaita, eivätkä vähääkään yritä peitellä sitä. Se ärsyttää ja herättää kateutta. Manele on silti onnistunut siinä missä mikään muu ei ole eli yhdistämään koko kansan ja integroimaan romanit valtaväestöön – tanssilattialla. No, sitä kultturellia ja koulutettua älymystöä lukuunottamatta, joka mielellään unohtaa sen tosiasian, etteivät kaikki manelelaulajat olekaan mustalaisia.

Minua harmittaa se, etten ole nähnyt yhtään manelen suurista tähdistä livenä. Ei niin, etteikö manelea kuulisi muutenkin tarpeeksi, se kun soi joka baarissa ja sille on oma tv-kanavakin. Erityisesti haluaisin nähdä romanialaisten tuttujen ilmeen kun kertoisin heille innosta puhkuen olleeni vaikkapa Florin Salamin konsertissa. Olen jo valmistautunut ajatukseen, että joudun menemään sinne yksin. Kukaan ei kuitenkaan halua tulla mukaan, rahvaanomaiseksi leimautumisen pelossa.

torstai 13. lokakuuta 2011

Sonera ja Gomorra

Raamatulliset mittasuhteet saanut saga Soneran laajakaistan kanssa, josta kerroin jo aikaisemmin, jatkuu yhä. Helpsonin ohjeilla rikkoutuneen modeemin vein Soneran liikkeeseen, jossa vetelänoloinen nuori mies vaihtoi sen toiseen laitteeseen. Uutta modeemia en saanut toimimaan, joten seuraavana viikonloppuna palasin samaan paikkaan, taas laite kainalossa. Kävi ilmi, ettei minulle annettu vehje ole edes adsl-modeemi, joten se ei voi mitenkään toimia. Kerroin edellisen kaverin heittäneen vanhan modeemin roskiin, mikä herätti hämmennystä työntekijöissä. Jotenkin liikkeessä tuli sellainen olo, kuin ihmiset olisi palkannut joku nettisovellus ilman, että he ovat koskaan tavanneet ketään.

Vietin silti leppoisan puolituntisen kauppakeskuksessa samalla kun yhdessä odottelimme, että tekninen tuki vastaisi puhelimeen. Ihan niin kuin olin tehnyt itse kotonakin. Lopulta linja vapautui ja asiaa selvitettiin. Luvattiin uusi modeemi postissa kahden tai kolmen päivän päästä. Sekoilua pahoiteltiin ja syyteltiin muita työntekijöitä virheistä. Luvattiin hyvitystä laskussa. Modeemin olisi pitänyt saapua viime viikon keskiviikkona. Tuomiopäivä tuli ja meni. Viikko on jo kulunut. Soneralta ei tavallisille kuolevaisille soitella. Olen tähän mennessä asioinut firmassa kuuden henkilön kanssa tämän yhden asian takia.

Kymmenen vuotta sitten internetissä julkaistiin kohua aiheuttanut kirja Minne hävisivät Soneran rahat? Suomen vähiten luottamusta nauttivana johtajana tunnetuksi tullut Kaj-Erik Relander haastoi kirjan kirjoittajan oikeuteen, mutta tekijän henkilöllisyyttä ei koskaan paljastettu. Sitä ennen silloinen toimitusjohtaja Relander, jolla oli jo ennestään konkursseja ja taloussotkuja takanaan, oli ehtinyt tuhota koko Soneran yrityskulttuurin ja ajaa kaikki pätevät ihmiset ulos talosta. Vuodessa hänen onnistui romuttaa yli sata vuotta vanhan firman kannattavuus, ajaa osakkeiden arvo alas ja puhaltaa omille tileilleen toista sataa miljoonaa.

Paljastuskirja on edelleen hämmentävää ja samalla terveellistä luettavaa. Ei tarinaa saa unohtaa, koska se on tapahtunut ja samaa tapahtuu edelleen muissakin vastaavissa yrityksissä. Rahat kiertävät ympyrää, sillä Relanderin nykyinen yhtiö on rahoittanut mm. Facebookia ja sittemmin Rovio Entertainmentia. Tiedän oikein hyvin miten avokätisesti muutkin teleoperaattorit tekevät omistajilleen voittoa tässä monopolien ja kartellien luvatussa maassa ja miten järjettömiä summia hukataan mm. mainostoimistojen tekemään kampanjasuunnitteluun ja erilaisiin kehitysprojekteihin ja kyseenalaisiin innovaatioihin. Useimmat näistä, kuten Sonerassakin tapahtui, eivät koskaan näe päivänvaloa. Rahasta ei silti ole pulaa.

Minun nettiyhteyteni toimii nyt Elisan vanhalla modeemilla, mutta Sonera lähettää laskut. Mikään tässä kuukauden seikkailussa ei ole mennyt oikein. Tänään kävin taas Soneran liikkeessä ja sain mukaani uuden modeemin. Ei pahoittelua, ei selvityksiä, ei mitään kuittia, ei järjestelmää, josta tarkistettaisiin asiakkaan tiedot. Seuraavaksi testaan toimiiko modeemi. Ja jos ei, piru periköön Soneran ja kaikki ne puheohjatut palvelunumerot, jotka koettelevat asiakkaiden vihanhallintakykyjä inhimillisen kestokyvyn äärirajoille. Ei kai sillä niille mitään väliä ole. Suurempien voimien kostoa odotellen ja O2:n iloista palvelua kaiholla muistellen.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ketjureaktio

Siististi pukeutunut mies kantaa wc-istuinta jäisen liukkaalla Lapinlahdenkadulla. Otetta pitää korjata monta kertaa. Välillä hän laskee pöntön maahan ja vetää syvään henkeä, sitten taas jatkaa matkaa. Vierellä kulkee tyttöystävä, joka nauraa kuplivasti ja sanoo sitten miehelle. “Mä rakastan sua, siis ihan oikeasti kyllä rakastan.” Ja nauraa taas. Tämä tapahtui joskus viime keväänä, kuljin sattumalta ohi. Silloin samaan aikaan kun lumimassat putosivat rysähtäen katoilta ja lumenpudottajat työnsivät loput alas henkensä kaupalla savupiipuista roikkuen.

Mitä enemmän talousuutisia seuraa, sitä vakuuttuneempi olen, että tätä maata on syytä rakastaa, jos täällä aikoo asua. Rakastaa ihan ilman vakuuksia. Järkisyitä ei oikein ole. Talvi on pitkä ja pimeä. Ruoka kehnoa ja kallista. Rahaa ei jää käteen – sen mitä verottaja armahtaa, ottavat kaupan monopolit. Tosin juuri nyt on vaikea ennustaa missä menisi ensi vuonna yhtään tämän paremmin. Kaikki odottavat syöksyykö maailma lamaan vai ei. Kun edessä on suuria muutoksia, joutuu pohtimaan suuria kysymyksiä.

Suuri muutos juuri nyt on se, että teemme asuntokauppaa. Oma on myyty, nyt pitäisi löytää uusi koti. Aikaa on muutama kuukausi, emmekä ole edes varmoja siitä, missä haluamme asua. Epätietoisuus on toisaalta kiehtova tila, olen aina pitänyt siitä, koska silloin voi kyseenalaistaa kaiken. Miksi me asumme Suomessa? Onko pakko ostaa asunto? Pitääkö aina käydä töissä? Miksi elintasoa pitää koko ajan yrittää parantaa? Entä jos hyppäisi pois koko karusellista? Mitä sitten tapahtuisi, nyrjähtäisikö maailma sijoiltaan?

Olen kaksi kertaa tehnyt sen jo. Olen paketoinut vähäisen omaisuuteni ja muuttanut johonkin lumenpudottajien paratiisiin, missä on aina lämmintä eikä koskaan mihinkään kiire. Siitä jaksaa nauttia aikansa, sitten tekee mieli takaisin. En tiedä mihin se lumenpudottaja viime talvena katosi. Se, jonka piti huutokaupata omaisuutensa ja muuttaa Thaimaahan. Harmi, jos suunnitelma ei koskaan toteutunut, koska omasta kokemuksesta tiedän, miten mainio idea on. On vapauttavaa luopua kaikesta, antaa pois tavaroita, myydä turhaa painolastia, järjestää materiaalinen omaisuus pahvilaatikoihin ja irtisanoutua töistä. Tulee kevyt ja rohkea olo, suosittelen lämpimästi.

Kymmenen vuotta sitten ravistelin kotimaan loskat jaloistani ja läksin junalla Romaniaan mukanani nahkatakki, reppu, kamera ja kitara. Mitä muuta ihminen voisi tarvita? Kun kotia ei ole, ei ole myöskään mitään tarvetta kerätä tavaraa, ostaa elektroniikkaa tai keräillä kenkiä. Elämän pelkistäminen tuo mielenrauhaa, turhat asiat jäävät pois, on aikaa olla läsnä. Se taas ei välttämättä tuota mitään, se ei johda mihinkään eikä hyödytä ketään. Siksi sellaista ratkaisua on vaikea perustella muille. Enkä kyllä tiedä miksi pitäisikään.

Ystäväpariskunta päätti elää toisin ja käyttää seitsemän vuotta maapallon kiertämiseen fillareilla. Tätä varten he harjoittelivat ensin polkemalla Alaskasta Argentiinaan. Lähdöstä on nyt kuusi vuotta aikaa. Jotenkin epäilen, osaavatko he enää palata tavalliseen elämään ja pitääkö päätös, mutta heitä tuskin harmittaa se, ettei kirjahyllyyn ole kertynyt pölyttyviä koriste-esineitä. En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta pidän siitä tunteesta, että kaikki on mahdollista. Jos maailmaa voi kiertää polkupyörällä seitsemän vuotta, voi halutessaan tehdä ihan mitä tahansa muutakin. Pitää vain muistaa, että kaikki on mahdollista.

maanantai 26. syyskuuta 2011

KVG:n arkistoissa

Vietin offline-viikonloppua maaseudulla luonnon rauhassa. Tulin ajatelleeksi herroja Larry Page ja Sergey Brim. En pidä siitä, mitä he ovat tehneet minun maailmalleni. Ennen tiedon hankkiminen oli työtä, parhaimmillaan seikkailu vailla vertaa. Vähintäänkin se vei aikaa, oli metodi mikä tahansa. Enää ei tarvitse matkustaa kaukaisiin paikkoihin, ei penkoa arkistoja, ei aivastella pölyä divareissa eikä edes lukea kirjoja. Kaikki tieto löytyy googlaamalla ja jos ei löydy, se ei ole löytämisen arvoista eikä sen etsimiseen kannata käyttää aikaa. Niinhän siihen suhtaudutaan.

Ilman hakukoneita, tai käytännössä ilman Googlea, meistä kaikista tulee uusavuttomia tumpeloita, jotka osaavat hädin tuskin lämmittää maksalaatikon mikrossa. Googlettomuutta vakavampaa on vain se, että nettiyhteys puuttuu kokonaan. Siksi pääsinkin nauttimaan harvinaisesta seikkailusta. Kun yhteys ei modeemin vaihtamisen jälkeenkään alkanut toimia, soitin epätoivoisena Soneralle. Pujoteltuani kolme minuuttia puheohjattujen robottivastausten labyrintissa, onnistuin tavoittamaan ihan oikean ihmisen, kun tekninen tuki vastasi puhelimeen.

Selitin, ettei nettiyhteys toimi ja että ongelma liittyy modeemiin. Kuului ankaraa naputtelua ja sitten tytönääni sanoi löytäneensä netistä googlaamalla käyttöohjeen saamaani laitteeseen. Ohjeen mukaan voisin alustaa modeemin ja sitten se varmasti toimii niin kuin pitääkin. Jos siis pääsisin nettiin lukemaan ohjeita opastaakseni itseäni korjaamaan vian itse. Kiittelin nöyrästi saamastani oivallisesta neuvosta ja kysyin mihin voisin jättää palautetta Soneran tarjoamasta avusta. Löydän tietysti lomakkeen itsekin googlaamalla. Katsoin huvikseni käyttöohjetta – hiphei – dokumentissa on 198 sivua.

Nyt on pakko kertoa sekin, miksei nettiyhteys toimi. Minulle soitettiin viikko sitten Helpsonilta ja luvattiin neuvoa asentamaan Soneran aikoinaan ilmaiseksi lähettämä digiboksi. Suostuin uteliaisuudesta, mikä osoittautui vakavaksi virheeksi. Vähän toista tuntia myöhemmin tv ei edelleenkään toiminut, mutta tekninen tuki oli onnistunut sekoittamaan sekä modeemin että nettiyhteyden. En kiitellyt. Pahoittelujen kera sain numeron, johon voisin soittaa ja johon en tule soittamaan, koska kukaan ei kuitenkaan vastaa. Tätä kutsutaan Suomessa tekniseksi tueksi ja Soneralla ilkeävät nimittää sitä palveluksi.

Ongelma on edelleen ratkaisematta. Samoin kuin VR:n vuosisadan lippu- ja verkkokauppauudistus, joka kertoo tämän hetken kotimaisesta it-osaamisesta enemmän kuin tuhat hakusanaa. Aloittaessani uudessa työpaikassa sain olosuhteiden pakosta ratkoa tietotekniset ongelmat itse. Koneeni oli päivässä siivottu edeltäjän sotkuista toimintakuntoon, softat asennettu ja tulin samalla ratkaisseeksi fonttiongelman, jota toisessa firmassa oli pohdittu yli vuosi. Kukaan kolmesta it-henkilöstä ei koskaan onnistunut siinä, eikä ihan rehellisesti sanottuna kovin paljon muussakaan. Se oli silti heidän työtään.

Minulla taas on käytössäni ihan sama työkalu kuin kaikilla muillakin: se pirun Google ja netin lukuisat yhteisöpalvelut. Sen lisäksi on parikymmentä vuotta itsehankittua oppia Applen laitteista. Kokemus opettaa. Myös jättämään it-ihmiset rauhaan ellei ole ihan pakko. Yhdessä työpaikassa oli yleisesti tiedossa, että varmin keino saada oma tietokone perusteellisesti solmuun, oli pyytää paikalle atk-tukihenkilö. Niinpä tämä sai istuskella levollisesti omassa hytissään siinä uskossa, että kaikki toimii mainiosti ihan omalla painollaan.

Luulen, että monessa suomalaisessa firmassa noudatetaan samanlaista it-politiikkaa: on turvallisinta olla tekemättä mitään ja toivoa parasta.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Kerrostalohousut

Se kuulostaa niin kauniilta: yhteisöllinen kerrostalo. Ei siis mikään tavallinen kerrostalo, jossa naapureita ei edes yritetä tervehtiä vaan sellainen, jossa saunotaan ja grillataan leppoisasti porukalla. Sellainen on suunnitteilla Helsingin Jätkäsaareen, jota kaupunginosanakaan ei vielä ole olemassa, joten kukaan ei tiedä minkälainen henki siellä vallitsee. Suomalaisissa kerrostaloissa asuneena, valitettavasti, suosittelisin nauttimaan yhteisöllisyyden kauniista ajatuksesta ennen kuin talon rakentaminen alkaa. Jos ensimmäisiin pihatalkoisiin asti selvitään tappeluitta, voi sitäkin pitää poikkeuksellisena yhteisöllisyyden saavutuksena.

Keihäänheiton kaarien lyhentyessä uudeksi kansallislajiksi on noussut paheksunta. Suomalainen paheksuu ankarasti paitsi kaikkea erilaista, erityisesti niitä, jotka eivät noudata sääntöjä. Nautinnollisinta on käräyttää toinen suomalainen – mieluiten se oma naapuri – poliisille, työnantajalle tai yksityiselle parkkifirmalle, jos tämä eksyy yhteiseltä polulta. Paheksumista ja siitä seuraavaa ilmiantoa harrastetaan aktiivisesti liikenteessä, työpaikoilla, uimahalleissa, kaupoissa, pihoilla, puistoissa ja kotioloissa. Ei ole mikään ihme, että meitä sanotaan rasisteiksi, kun kohtelemme muita huonosti. Ulkomaalaiset eivät arvaakaan miten ikävästi me kohtelemme toisiamme.

Erityisellä innolla paheksutaan erilaisia uskonnollisia sääntöjä, ikäänkuin ne poikkeaisivat suuresti meidän keksimistämme pikkumaisuuksista. Varsinkin muslimien huivit, kaavut ja pitkät hihat aiheuttavat tuhahtelua. Mutta yritäpä mennä suomalaisessa uimahallissa altaaseen pitkälahkeiset uimahousut jalassa! Eikö vain ole vartija saattelemassa alta aikayksikön julkisen häpeän kera suljettuihin tiloihin katumaan rikettään. Ja saattaa olla rikkurin onni, että viranomaisvalvonta toimii, koska muuten voisi joutua vimmaisesti paheksuvan väkijoukon lynkkaamaksi saunan hämärässä, höyryisessä nurkassa. Jos siis harhautuu saunaankin uimahousuillansa.

Yhteiskunnallinen yhteisöllisyys perustuu yhteisten sääntöjen noudattamiseen. Ei ole niinkään kyse siitä, että säännöillä olisi mitään tarkoitusta, vaan niiden noudattaminen itsessään on yhteisöllisyyden rituaali. On kyse piintyneistä tavoista, kuten hupaisa riippuvuus kellosta, koska mitään pahaa ei tapahdu (ja olen itse tätä kokeillut), jos joskus tekeekin ihan toisin kuin säännöt ja niitä terhakkaasti valvova yhteisö vaativat. Mehän olemme ikäviä otuksia, jotka toimivat aina yksitotisen samalla tavalla ellei joku meitä pysäytä ja pakota ajattelemaan toisin. Se voi olla hauskaakin.

Oletteko kuulleet sipuliterrorismista? Sipuliterroristi istuttaa salaa kukkia julkisiin paikkoihin, kuten kaupungin puistoihin. Samanhenkistä lempeää kapinamielialaa vaativaa radikalismia ovat neulegraffitit, joita alkoi ilmestyä katukuvaan muutama vuosi sitten. Se, että iloisen väristen lankojen nyplääminen bussipysäkin tolppaan ei ole laissa kiellettyä, johtuu vain siitä, ettei virkamies keksinyt ajoissa kieltää sitä ja byrokratian koneisto nytkähtää hitaasti liikkeelle. Ehkä kaupungissa sallittujen asioiden lista on jo lyhyempi kuin kiellettyjen. Sipuliterrorismia ja neulegraffiteja tarvitaan kipeästi.

Harrastan suurella riemulla juuri eniten paheksuttuja syntejä: jonossa etuilua, kovaäänisyyttä ja myöhästelyä, vain kanssaihmisten herättämiseksi tottumustensa tylsämielisyydestä. Erityisellä myötätunnolla suhtaudun niihin onnettomiin, jotka eivät ymmärrä myöhästymisen olevan lahja odottavalle. Minä lahjoitan ylimääräistä aikaa, ilmaista, joutilasta aikaa, jolloin ei voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Se on suunnattoman kallisarvoista. Kaikki hienot ideat tulevat silloin kun joutuu olemaan pakosta jouten, koska se on vapauttavaa. Kiitosta en silti ole hyvistä teoistani saanut kuulla.

Sitten ne kerrostalohousut. Selitin lapsille, miten joulupaketista löytyneitä hassuja alusvaatteita sanotaan kerrastoksi. Outo sana ei kuitenkaan jäänyt mieleen, vaan siitä syntyi lasten suussa ihan oma versionsa. Niinpä meillä pidetään taas tulevillakin pakkasilla kerrostalohousuja ja uudissana on otettu riemumielin yleiseen käyttöön. Ja juuri kun luulin meidänkin asuvan kerrostalossa, jossa ei ole tarkoitus asua yhteisöllisesti, ovikello soi ja naapuri tuli lainaamaan kanelia. Aivan mahtavaa!

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Piikit ylöspäin

En aio kirjoittaa Halla-Ahosta, hän ei ansaitse sitä huomionosoitusta. Enkä aio myöskään sanoa, että kukaan olisi hanurista, koska se sotii vastoin käsitystäni yleisestä moraalista, toisten ihmisarvon kunnioittamisesta ja oikeiksi kokemistani käyttäytymismalleista. Vaikka se olisi niin helppoa. Tietysti yksityishenkilönä ja anonyymisti voisin ilmoittaa minkä tahansa puolueen tai ryhmän olevan hanurista, ihan ilman empatiaa tai tilannetajua, eikä siitä seuraisi sen enempää. Jos taas olisin julkisessa luottamustehtävässä ja vastuullisessa asemassa, en ymmärtääkseni voisi tehdä niin ilman seuraamuksia.

Yksittäiset huonosti käyttäytyvät kansanedustajat eivät koe olevansa puolueelleen vastuussa siitä mitä sanovat. Puolue ei myöskään koe olevansa vastuussa siitä mitä sen jäsenet tekevät. Sama puolue on juuri ilmoittanut englanninkieliseksi nimekseen The Finns – eli suomalaiset. Se on tietysti propagandaa ja populistista politiikkaa, mutta viesti on, että yhteiskunnallinen häirikköjoukkio, joka ei tiedä keskuudessaan, mitä edustaa, edustaakin nyt meitä kaikkia. Enemmistölle meitä suomalaisia tämä tarkoittaa ainakin sitä, että emme voi enää ulkomailla kertoa olevamme suomalaisia – voimme vain sanoa olevamme Suomesta. Muuten saatamme leimautua nationalistisen puolueen kannattajiksi.

Itse asiassa se on hieno asia. Se on yksi askel kohti kansallisvaltioideologian murenemista. Mitään kansaahan ei ole, kansa on keksitty. Ihminen on laumaeläin, joka hakee suojaa laumaan kuulumisen ajatuksesta ja puolustaa laumansa reviiriksi kokemaansa aluetta ulkopuolisilta tunkeilijoilta. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän meitä ärsyttää kaikki mikä muuttuu. Ai perhana, jos joku tulisi minun kotiini siirtelemään tavaroita. Kotiin, jossa kaikki on niin kuin kuuluu olla. Muodostaaksemme kansallislauman, meidän pitää uskoa, että on olemassa sellainen samalla tavalla, joka yhdistää meitä toisiimme. Mutta kun ei sitä ole. Jokaisen kotona on vähän erilaista. Ja minulla on biologinen tarve suuttua siitä, että joku loukkaa monikulttuurista laumaani.

Töissä syntyi keskustelu siitä, mitä suomalaiset pelkäävät. “Minäpä kerron”, sanoi kollega. “Suomalaiset pelkäävät sitä, että jos Jussille lainaa viisikymppiä, uskotaan, että Jussi maksaa takaisin, onhan hän rehellinen suomalainen. Jos ei maksa, se johtuu siitä, että Jussi nyt on sellainen, mutta jos Ahmedille lainaa saman rahan, oletetaan, että Ahmed katoaa saman tien. Se taas johtuu siitä, että Ahmed on ulkomaalainen.” Ymmärrän kyllä ajattelutavan ja tunnistan vaaran antaa ennakkoluuloille periksi, mutta elän erilaisessa maailmassa. Minulle Ahmed on parturini, jonka kanssa voin jutella mistä tahansa. Jussia taas en oikein tunne. Hän on niin hiljainen.

Arjen kompromissien vertauskuvaksi sopii astianpesukone. Melkein jokaisen kotona on sellainen ja silti me pystymme täyttämään sitä eri tavoilla. Se se vasta ärsyttää. Eikö voitaisi määrätä, että kaikki täyttävät astianpesukoneen samalla tavalla? Se säästäisi monta sekuntia joka päivä, mutta tietysti yhtenäisyyden varjopuolena olisi se, että osaa ihmisistä kiukuttaisi toisten määräyksiin taipuminen. Myöskin valvominen olisi ongelmallista. Ei mistään voi tietää peseekö bussissa vieressä istuva kaveri haarukkansa piikit vastuuttomasti alaspäin vai oikeaoppisesti ylöspäin.

Kuinka kauan verovaroilla oikein hyysätään joukkoa suvaitsemattomia ölähtelijöitä, jotka haluaisivat sanella muille miten perin heidän kuuluu haarukkansa asetella? Onneksi positiivisia merkkejä on ollut ilmassa, kuten kasvava kritiikki vasemmalta ja arabimaiden kevät. Ennustin jo vuosi sitten, että Gaddafin päivät ovat luetut, vaikka voittokerroin ei ehkä ollutkaan huikea. Nyt ennuste näyttäisi kuitenkin toteutuvan. Tästä innostuneena ennustan, että Halla-Ahonkin lähtölaskenta on alkanut. Enemmistö luultavasti kaipaa hänen näkemyksiään ihmisarvosta yhtä vähän kuin libyalaiset ylimielistä diktaattoriaan.

Kukaanhan ei tiedä missä Muammar-setä nyt on. Hän voi olla missä tahansa. Kävin eilen Tikkurilan Lidlissä ostoksilla ja luulen nähneeni hänet siellä. Hienotunteisesti en jäänyt tuijottamaan hiukan erikoista hahmoa, joka kuljeskeli hermostuneen oloisena edestakaisin keksihyllyn edessä, mutta kovasti hän muistutti tummissa laseissaan erästä vasta vallasta syöstyä diktaattoria. Eikä hän olisi ainoa kotimaansa vainoa paennut, joka on löytänyt turvallisen kodin vantaalaisesta lähiöstä. Voin olla väärässäkin, mutta jos olen oikeassa, menetin juuri 1,2 miljoonan euron löytöpalkkion.

maanantai 15. elokuuta 2011

Jalo yksiosainen polku

Lama tulee tällä viikolla, siis dalai-lama. Kiinan miehittämän Tiibetin hengellinen johtaja on monella tavalla merkillinen vieras. Puhutaan enemmän niistä, jotka eivät tapaa dalai-lamaa, kuin niistä jotka tapaavat. Listalla kunnostautuvat erityisesti raskaan sarjan poliitikot, jotka jostakin syystä pitävät parempana vältellä viisaana pidettyä hengellistä johtajaa, jolla sattuu myös olemaan idässä hiukan poliittista painoarvoa. Tätä ei kuitenkaan ole tapana suoraan myöntää, vaan syyksi yskäistään kalareissut, äkilliset huimauskohtaukset tai naapureiden nimipäivät.

Sen sijaan kun naapurimaan pääministeri Putin vierailee maassamme, mitä tapahtuukin tiuhaan, ei vastaanottajista ole koskaan pulaa. Tai jos kutsu käy itärajan taakse, on lähtijöitä jonoksi asti vaikka tarjolla olisi vain seisomapaikkoja ilman kiikareita. Lisäksi television pyhät iltauutiset hartaasti, ilman ironiaa, toistaa jokaisen videoidun tallenteen, jossa rakastettu naapurimme sukeltaa, kalastaa, metsästää tai muuten vain voimailee, poseeraten rinta paljaana. Näin muistamme ketä meidän tulisi illoin ajatella, ja kenties kiittääkin vaikka hiukan polvistuen, ennen nukkumaan menoa.

Pahus, ettei nyt tule mieleen yhtään Putinin lausumaa viisautta. Olisin mielelläni siteerannut. No, sen sijaan dalai-lama Tenzin Gyatso on sanonut: “Ole ystävällinen aina kun se on mahdollista. Se on aina mahdollista.” En millään muotoa halua osoittaa vertailemalla epäkunnioitusta kumpaakaan suurmiestä kohtaan ja viisaana miehenä hengellinen johtaja varmasti ymmärtää mitä tarkoitan, jos sattuu tämän lukemaan. Buddhalaista viisautta kärsimyksen tiestä pääsee kuulemaan maksua vastaan Espoon jäähallissa ensi lauantaina. Idässä taas maksetaan niille, jotka kuuntelevat Putinia. En uskalla edes arvailla tehdäänkö niin meilläkin.

Jos ei pääse kuulemaan viisaita sanoja livenä, onneksi voi aina lukea Johanna Korhosta, joka ah niin viiltävästi osuu taas oikeaan kirjoittaessaan tietämättömyyden kulttuurista. “Läheskään kaikille tieto ja sivistys eivät ole arvo, vaan yksi näkökulma muiden joukossa. Tämän näkökulman voi milloin tahansa ohittaa uskon, luulon, tunteen tai silkan laiskuuden perusteella. “ Media tukee näkemystä, että kaikkien mielipiteet ovat samanarvoisia ja ansaitsevat tulla kuulluiksi. Ja viimeistään netissä kaikki koilottajat tulevat kuulluiksi, oli asiaa tai ei. Tätä pidetään ihmiskunnan kehityksen huippuna.

Näytin lapsille Niinistön ja Lipposen kuvia ja kysyin kummasta tulee seuraava presidentti. Lipponen voitti 2-0. Uskon, että moni äänestäjä tekee päätöksensä ihan samalla metodilla. Onneksi kirjailijat jaksavat vielä pohtia asioita syvällisemmin. Miika Nousiainen sanoo aloittaneensa kirjoittamisen kyllästyttyään edelliseen työhönsä. “Nyt tiedän, että ei olisi kannattanut. Ehkäpä tylsintä hommaa ikinä.” Minä bloggaan. Jos Nousiainen on vakavissaan, hänenkin kannattaisi kokeilla. Ehkäpä jännittävintä hommaa ikinä.

Palatakseni dalai-lamaan, sosiaalisessa mediassa seikkaili viime viikolla hyvä sitaatti, tässä hiukan mukailtuna. "Ihminen uhraa terveytensä jotta saisi rahaa. Sitten hän uhraa rahaa saadakseen takaisin terveytensä. Sitten hän on niin huolissaan tulevaisuudesta, että hän ei nauti tästä hetkestä; seurauksena on se, että hän ei elä tässä hetkessä eikä tulevaisuudessa; hän elää ikään kuin ei koskaan kuolisi. Sitten hän kuolee, eikä ole oikeastaan koskaan edes elänyt.” Siinä se on. Kaikki on turhaa. Viisaus ja tyhmyys käyvät päätä jalkaa käsi kädessä kohti elämän auringonlaskua, lopullista totuutta, eivätkä pääse ikinä edes perille. Dharamsala, here I come.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Vieraissa

Meillä ei käy kovin paljon vieraita, mikä on harmi, koska iloitsemme aina siitä kun joku käy kylässä. Tai melkein aina. Mieluiten tarjoamme päivällistä pitkän kaavan mukaan, useita ruokalajeja, hyvää viiniä, alkusnapseja ja jälkiruokaliköörejä. Koemme toisin sanoen vieraanvaraisuuden sekä velvollisuudeksi että ilonaiheeksi, koska nautimme itsekin siitä, että saamme vieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Yökyläilijöiden tuloa jarruttaa eniten se, ettei meillä ole oikein tilaa majoittua. Vaikka eihän sekään mikään este ole. Yksi nelihenkinen perhe on yöpynyt lukuisia kertoja, eikä kukaan ole aamulla näyttänyt vaivaantuneelta, vaikka on nukuttu pitkin lattioita.

Vanhempani taas mieluummin menevät hotelliin tai muiden sukulaisten luokse siksi, ettei meillä ole vierashuonetta. Sekä vanhemmat että kaikki muutkin sukulaiset olemme kuitenkin toivottaneet vilpittömästi tervetulleiksi koska tahansa, mutta olemme jo tottuneet siihen, ettei kyläily ole Suomessa yksinkertainen ja vaivaton asia. Vierailuista on tapana sopia etukäteen, yleensä hyvissä ajoin. Jotkut ilmoittavat poistumisajankin. Eikä kukaan koskaan ole tullut ilmoittamatta, koska kaikilla on puhelin taskussaan. Paitsi kerran.

Ovikello soi. Minä olin suihkussa, koska olin tullut fillarilla töistä. Vaimo meni ovelle olettaen, että siellä on naapurin lapsia. Oven takan seisoikin iäkäs enoni ja vaimonsa valokuva-albumi kainalossaan. Kurkistin suihkusta ja näin heti tilanteen ikimuistoisuuden. Kello on kuusi, on perjantai-ilta ja olemme juuri tulleet kotiin. Toinen lapsista on saanut kiukkukohtauksen, toinen istuu potalla. Eteinen on täynnä kenkiä ja tarhasta tuotuja vaatteita, sängyt petaamatta, kaupassa käymättä, koko koti on kuin kierrätyskeskuksen varasto.

Ei, se ei ollut sopiva hetki pohtia kuvatekstejä enon valokuva-albumiin. Vaikka haluaisinkin ajatella vanhanaikaisesti, että talo elää tavallaan ja ovet ovat aina auki. Niinpä vaimoni joutui pahoitellen toivomaan, että sukulaiset siirtävät vierailuaan parempaan ajankohtaan. Hetken olin sitä mieltä, ettei sukulaisia voi ajaa pois ovelta, mutta sitten näin, ettei vaihtoehtojakaan ollut. Tilanne harmitti kaikkia. Tarkistin puhelimeni – he olivat soittaneet etukäteen, mutta en ollut kuullut puhelinta. Kaksi minuuttia ennen kuin ovikello soi.

Soitin perään ja pahoittelin huonoa ajankohtaa, pahoittelimme vuoronperään ja toivotin heidät tervetulleeksi toisena päivänä. Olemme asuneet Suomessa nyt neljä vuotta. Kyseiset sukulaiset kävivät tupaantuliaisissa juuri kun olimme muuttaneet, mutta muuten yhteydenpitoa ei ole juuri ollut muutamia koko suvun kokoontumisia lukuunottamatta. Olisimme mieluusti tarjonneet pullakahvit ja katselleet valokuvia yhdessä. Tai he olisivat voineet olla niin huomaavaisia, että olisivat kutsuneet meidät kylään – edes kerran, kun asummekin lähellä.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tapasimme sukujuhlissa. Kysyin enoltani voisinko nyt auttaa valokuvien tekstittämisessä. Hän oli vaivaantunut. -Ei tehdä siitä vaikeaa, otin ne kuvat jo pois, hän totesi. Hän siis päätti rangaistukseksi poistaa kuvamme albumistaan. Tiedän, ystävät voi valita, sukulaisia ei. Silti mielelläni ajattelisin sukulaisista pelkkää hyvää, vaikka se onkin pirun vaikeaa. Kertokaa minulle onko tämä normaalia ja kuka oli väärässä? Miten tilanne olisi pitänyt pelastaa?

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Pum pum

Kun murhaajaa kuljetettiin oikeuden eteen, tuhannet norjalaiset halusivat nähdä hänet. Miehen, joka raiskasi Norjan. Näytelmässä oli jotain hiukan keskiaikaista. Mieleen tuli heti elokuva Parfyymi, jossa sarjamurhaaja, myös kylmäverinen ja tunteeton, piti hirttää torilla, mutta kukaan ei pystynytkään siihen. Pahuus voitti. Tämäkin on näytelmä ja murhaaja haluaa esiintyä siinä. Hän haluaa olla kuuluisa ja nauttia sankaritekonsa tuomasta julkisuudesta. Hän esiintyy voittajana. Paholainen, joka norjalaisilla on nyt tyrmässään, on jotenkin vielä paljon pahempi, kuin olisi koskaan uskaltanut kuvitella.

Siksi valvoin viime yön, enkä tiedä miten tähän pitäisi suhtautua.

Pelottavaa on myös se, ettei tekijä näytä miltään mielipuolelta vaan ihan tavalliselta norjalaiselta, joka pitää vielä ajatuksiaan ja mielipiteitään perusteltuina ja oikeutettuina. Hän voi olla psykopaatti, mutta hänen ahdasmielinen maailmankuvansa ei ole mielikuvituksillisia houreita, vaan ideologia, jonka jakavat monet myös Suomessa. Samalla tavalla ajattelevia on itse asiassa kokonainen puolue, ainakin näin minä olen ymmärtänyt, ja he ovat eduskunnassa siksi, että tavalliset suomalaiset ovat heitä äänestäneet.

Breivik olisi Suomessa voinut olla vaikka kansanedustaja, eikä hänen ideologiaansa olisi julkisesti tuomittu eikä edes erityisen painokkaasti paheksuttu. Häntä olisi vain nimitelty lempeästi maahanmuuttokriittiseksi. Sekin on pelottavaa. Yhtä lailla tappamiseen perustuvat tietokonepelitkin ovat vain harmitonta leikkiä, eikö niin?

On mielenkiintoista seurata, minkälaista keskustelua Norjassa käydään sen jälkeen kun surusta aletaan toipua. Tämä oli isku kaikkea sitä vastaan, mille pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu. Jos me emme puolusta maailmaamme pahuutta ja väkivaltaa vastaan, annamme pahan voittaa. Ehkä olisi pitänyt herätä aikaisemmin huomaamaan, että olemme jo laskeneet suden taloon sisälle kuvitellen, että se kesyyntyy, eikä pure sentään kättä, joka sitä ruokkii. Ei se niin mene.

Valvoessani imuroin netistä Breivikin kirjoittaman manifestin. Tekstin löytäminen vei kolme sekuntia. Luin pätkiä sieltä täältä. Olisi helpottavaa ajatella, että murhat on tehnyt joku tavallinen sekopää, mutta ei Breivik ole sitä. Hän toimi täysin harkitusti, tiesi mitä teki ja miksi. Ideoi, suunnitteli ja toteutti. Tekstissään hän antaa selkeitä ja käytännöllisiä ohjeita niille, jotka haluavat suorittaa vastaavia terroritekoja. Ja kannustaa niihin. Kuka tahansa voi lukea manifestin, mikään mahti ei saa sitä pois levityksestä – eikä mielestä jos sitä alkaa lukea. Mikään ei estä seuraamasta yksityiskohtaisia neuvoja.

Nyt olisi hienoa, jos joku kertoisi mitä voi konkreettisesti tehdä, jotta lastemme maailma olisi vähemmän paha kuin se missä me nyt elämme. Varmasti on muitakin, jotka haluaisivat nähdä, että ääriliikkeiden nousuun ja vapaaseen uhoamiseen jotenkin reagoidaan. Politiikan tutkija Toby Archerin mukaan liikkeen aktiivit eivät kenties ole vaatineet suoraa väkivaltaa, mutta ovat luoneet kuvaa maailmasta, jossa konflikti sekä siirtolaisten että oletetun monikulttuurisen eliitin kanssa on väistämätön, kirjoitti Hesari tänään. "He ovat raivanneet sitä tietä, jonka Breivik valitsi."

Erkki Tuomioja kertoi heti kantansa, jonka mukaan sivistysvaltioissa kenelläkään yksityishenkilöllä ei pitäisi olla aseita kotonaan. Siitä on pasifistina vaikea olla eri mieltä. Kyse ei olekaan siitä, olisiko mikään laki pystynyt estämään Norjan tragediaa tai kouluampumisia Suomessa, vaan arvovalinnasta. Breivik tappoi ampumalla. Meillä ampumaharrastusta ja metsästämistä pidetään arvokkaampina asioina kuin massamurhissa syyttä kuolleiden nuorten henkiä. Se on harkittu valinta, jonka poliittiset päättäjämme ovat tehneet, kaikista ampuma-aseilla tapahtuneista joukkomurhista huolimatta, ja sellaisessa arvomaailmassa meidän on elettävä.

Siksi aseenkantolupa on edelleen melkein joka kymmenennellä suomalaisella. Ellei päätetä toisin.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Suomalaisia muurahaisia

Hississä se onnistuu ihan hyvin, samoin bussipysäkillä, mutta lentokoneessa alkaa olla jo aika hankalaa. Ei niissä ole enää tilaa. Jotkut kanssamatkustajat siitä huolimatta edelleen yrittävät sitä – siis omissa oloissaan olemista. Kyllä sen tekee vaikeaksi sekin, kun kyynärpäät ovat naapurin sylissä ja polvet edessä istuvan selässä kiinni. Jotkut käyttäytyvät silti niin kuin muita ihmisiä ei olisi olemassa tai vaikka olisikin, he eivät ainakaan ole näkevinään ketään. Jos haluaa matkustaa yksin, pitäisi mennä omalla autolla.

Antoisana huomioiden kohteena oli paluumatkalla vieressäni istunut rouva. Tiedän kyllä tyypin: hän pitää itseään muita parempana, ei voisi kuvitellakaan koskevansa lentokoneateriaan, eikä missään tapauksessa halua alentua keskustelemaan kenen tahansa ventovieraan kanssa ja katsoo ohi vaikka menisit eteen seisomaan. Hän sulkee itsensä omaan kuplaansa epäilemättä myös lomaillessaan, näkee juuri mitä itse haluaa eli välttää kaikessa yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä. En siis ahdistellut rouvaa, joka kyllä huomioi lapsensa, iPodinsa, iPadinsa ja iPhonensa matkan aikana oikein hienosti, vaikka ei meitä vieressä istujia neljän tunnin matkalla havainnutkaan.

Lapset taas nauttivat Kreikassa juuri vieraiden ihmisten huomiosta kaikkein eniten, no ehkä uima-altaan ja meren jälkeen. Jokaisessa kaupassa heille juteltiin, he saivat karkkia, päänsilityksen tai simpukankuoren. Heille hymyiltiin, heiltä kyseltiin nimeä ja ikää, monilla kielillä. Kolmevuotias kulki kadulla uutta tamburiiniaan paukuttaen, eikä sekään näyttänyt häiritsevän ketään, paremminkin päinvastoin. En tosin yhtään epäile, etteivätkö he olisi saaneet kauppiaalta myös tukkapöllyä, jos olisivat rikkoneet kaupassa jotain.

Tietysti joskus Suomessakin huomioidaan lapset, mutta turhan harvinaista se on. Äkkiseltään tulee mieleen vain etnisiä ravintoloita, joissa näin on käynyt. Tuntuu siltä, että monet kyllä haluaisivat, mutta tapa siihen puuttuu. On tabu koskettaa tuntemattomia ja tämä koskee myös lapsia. Olisi käsittämätöntä, että vieras ihminen nappaisi lapsesi syliin. Karkkeja antavaa pidetään namusetänä. Kreikassa taas lasten kanssa pöytien välissä juokseva tarjoilija ei ole mitenkään omituinen näky. Minkälaisia me suomalaiset olisimme, jos meillä ei olisi kaikkia näitä sosiaalisen kanssakäymisen ilon tappavia tabuja?

Onneksi meillä on lapset, jotka eivät ujostele vieraita ihmisiä missään, mutta Kreikassa he ottivat olosuhteista kaiken irti. Kävivät kurkkimassa ravintoloiden keittiöihin, kauppojen takahuoneisiin, juoksivat kissojen ja koirien perässä sivukujille. Ja tulivat usein takaisin karkki tai keksi kädessä kysymään kiltisti saako sen syödä. Olen ihan varma, että positiivinen huomio itsessään on lasten itsetunnolle valtavan iso asia. Viikko vuodessa ei taida oikein riittää. Pitäisi matkustaa enemmän.

Ihan liian moni suomalainen katselee omia varpaitaan tai vastapäistä seinää juuri silloin kun voisi hymyillä jollekin. Jos lapsetkaan eivät saa hymyilemään ja vapautumaan, mikä sitten saa. Pienillä ihmisillä on tarjota mielikuvituksellisia kysymyksiä, hauskoja oivalluksia ja pieniä, sympaattisia ilonaiheita. Kun ajoimme taksilla takaisin kotipihaan, lapset juoksivat täyttä vauhtia nurmikolle tarkkailemaan jotain. Kun kysyin mitä siellä tutkitaan, vastaus yllätti taas. “Meillä oli ikävä suomalaisia muurahaisia.”

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Vuosi autiolla saarella

Kerron nyt siitä, miten haaksirikkouduin autiolle etelämeren saarelle. Tietysti oli hirveä myrsky, joka kesti monta yötä, mutta ei se laivaa upottanut. Minä vain kyllästyin siihen kun tavarat seilasivat kannella ja hyteissä edestakaisin ja mitään ei pystynyt tekemään. Moni pelkäsi, että laiva uppoaisi ja tunnelma oli siksi ahdistava. Ajelehdimme ilman suuntaa ties miten monta kuukautta. Välttyäkseni pahimmalta varastin oranssin pelastusveneen ja kiipesin eräänä pimeänä yönä laidan yli kainaloissani kaksi styroksista kelluketta ja kaulassa vesitiivis taskulamppu. Myrsky kai laantui lopulta ja ajelehdin saaren pehmeään rantahiekkaan. Veneeni taisi hajota rannan kivikkoihin, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Makasin auringon lämmittämässä hiekassa selälläni, parkkiintuneena kuin kilpikonna kokonaisen vuorokauden. Sitten aloin tutkia ympäristöäni. Saari oli vehreä ja utuinen ja hyvin kaunis. Sen keskellä kohosi tulivuori, jonka rinteet kasvoivat piikikkäitä kasveja. Muuten en kohdannut mitään vihamielistä moneen päivään. En katunut lähtöäni enkä juuri pohtinut sitäkään mitä laivalla ajateltiin minun katoamisestani. Tuntui siltä, kuin saari ei olisi vähääkään piitannut minun tulostani, mutta täytti silti vatsani. Opin keräämään parhaat hedelmät ja tiputtamaan kookospähkinöitä. Muuten tekemistä oli vähän. Silti tunsin oloni hyvin tyytyväiseksi. Vain harvoi katselin ulapalle, mutta en edes odottanut näkeväni laivoja, enkä tehnyt mitään kiinnittääkseni niiden huomiota.

Kauempaa saarta olisi voinut luulla sekä paratiisiksi että kangastukseksi. Ylös kraaterin reunalle en koskaan kiivennyt, mutta piikkipensaat repivät jalkani auki lukuisia kertoja. Tulivuoresta tuprahteli aika ajoin rikinkatkuista savua. Öisin apinat tai jotkut muut viidakon eläimet varastivat vaivalla keräämäni hedelmät ja pähkinät. Mitään ei kannattanut säästää tai omistaa, saarella oli pakko elää tässä ja nyt. Otin kaiken päivä kerrallaan. Niin, eikä saari edes ollut autio, senkin huomasin aika pian – saarella eli myös alkuasukasheimo. Ja paljon kärpäsiä.

Ensimmäisen kerran kohdatessani alkuasukkaita, he eivät hämmästyksekseni reagoineet minuun millään tavalla. Se tuntui kummalliselta, koska en uskonut saarelle saapuvan kovinkaan usein vieraita. Olin tyytyväinen siihen, että he eivät vaikuttaneet vihamielisiltä, mutta täydellinen välinpitämättömyys oli silti outoa. He saattoivat tuijottaa minua hetken ja palata sitten omiin puuhiinsa. Joimme samasta lähteestä vettä, mutta he eivät tunteneet tarvetta kommunikoida millään tavalla. Yksi heimon naisista oli vaalea ja hyvin kaunis ja hän katsoi minua joskus terävästi. Sitten hän käänsi päänsä pois kuin olisi nähnyt jotain vastenmielistä tai hävennyt omia ajatuksiaan.

Ajan kanssa aloin saada kontaktia muutamiin ja he saattoivat jopa sanoa jotakin omalla kielellään. Vastaukseni eivät kuitenkaan kiinnostaneet heitä. Saarella kasvaneille ulkomaailmalla ei ollut ilmeisesti mitään tarkoitusta, joten minä yritin oppia heidän tapojaan ja kieltään sikäli kun pystyin. En kuitenkaan pitänyt kaikesta mitä näin. Alkuasukkaat näet vaikuttivat välinpitämättömiltä myös toisiaan kohtaan. Ehkä saarella oli vain syntynyt sellainen kulttuuri, jossa lähimmäisten hyvinvoinnista ei sopinut kantaa huolta. Jotkut heidän rituaaleistaan ja salaisuuksistaan pelottivat minua.

Aika kului ja unohdin kalenterini, johon olin laskenut päiviä kaivertamalla joka aamu viivan kaatuneen puun runkoon. Olin tottunut omiin rutiineihini, yksinäisyyteen ja saaren yksitoikkoisuuteen sekä myös tylsämielisinä pitämiini heimolaisiin, jotka pysyttelivät omalla puolellaan saarta. Silti minua hämmästyttää edelleen se välinpitämättömyys, jolla suhtauduin siihen kun näin veneen ulapalla. Veneen, valkoisen veneen. Pelastajat lipuivat samaan rantaan, johon olin itse haaksirikkoutunut. Iloitsin heidän tulostaan, pidin sitä ihmeenä, mutta silti jokin vaivasi minua, kuin se ei olisi ollut totta. Lopulta päätin hartaista pyynnöistä huolimatta jäädä saarelle. Tiesin, että minun olisi pitänyt lähteä, mutta jokin pelastajissa sai minut epäluuloiseksi.

Ehkä olin hiukan seonnut yksinäisyydessäni. Ehkä ajattelin, että kohtalo oli tuonut minut saarelleni. Mistä minä toisaalta saatoin tietää, etteivät he olisi nakanneet minua mereen haiden ruoaksi. He olivat niin kovin totisia ja huolestuneen näköisiä, eivätkä tuntuneet olevan yhtä mieltä siitä mihin suuntaan piti purjehtia. Heidän veneensäkin oli pieni. Mietin, monta heitä oli alunperin ollut veneessä. Ajattelin, että pidän itsestäni paremmin huolta kun olen omillani. Tunsin jo saaren. Ehkä vielä silloin uskoin, että voittaisin alkuasukkaiden luottamuksen ja tulisin lopulta hyväksytyksi heidän joukkoonsa. Olinhan ollut saarella vasta vuoden, ehkä hiukan yli. Halusin löytää oman paratiisini.

Vain muutama päivä sen jälkeen kun vene seilasi pois, ymmärsin virheeni katastrofaalisuuden. Alkuasukkaat alkoivat pitää kokoontumisia, joissa poltettiin piippuja ja juotiin käynyttä kookosmaitoa niin monta päivää, että viimeisetkin sammuivat. Juhlinta päättyi lopulta siihen, että he paistoivat ja söivät kaksi oman heimonsa jäsentä, yhden miehen ja yhden naisen. Sen jälkeen oli pitkään hiljaista. Pysyttelin päivät piilossa vuoren rinteillä ja aloin rakentaa lauttaa öisin. Pelkäsin niin, että huusin hiljaa itsekseni. Nukuin joka yö eri paikassa. Olisin halunnut itkeä, mutta en tiennyt miten.

Lautasta tuli vahva ja luotin siihen niin kuin luotin nyt päätökseeni. Ajelehdin merivirran vietävänä yhdeksän päivää, enimmäkseen länteen, kunnes osuin laivareitille ja minut nostettiin rahtilaivaan. Tiesin heti, että olin hyvien ihmisten joukossa enkä vieläkään ole ymmärtänyt miksi harkintakykyni petti saarella niin pahasti. En tiedä miksi en lähtenyt silloin kun pelastajat saapuivat, mutta vaistoni vain sanoi niin, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Luotin siihen. Nyt kaikki on taas hyvin. Tosin en ole puhunut saaresta paljoakaan. Tiedän, ettei kukaan uskoisi. Jotkut eivät ole uskoneet, että sitä on edes olemassa, mutta sillä ei ole minulle mitään väliä. Se oli minun saareni.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Isäinen taistelu

3-vuotias kysyi aamulla heti herättyään hankalia. “Isä, jos metsässä tulisi vastaan susi ja karhu, taistelisitko niitä vastaan?” Väistin hankalan tilanteen sanomalla, ettei lähimetsissä ole kumpiakaan, mikä ei itse asiassa taida edes pitää paikkaansa. Hetken päästä tuli lisää. “Jos vastaan tulisi tiikeri, taistelisitko isä?” Lupasin taistella, koska olen melko varma, ettei tiikeriä tule vastaan ellemme muuta Intiaan. Ajattelin, että on minun oltava poikani odotusten mittainen ja otettava se riski, koska nautin häpeilemättä lasten varauksettomasta ihailusta.

Isähän on supermies ja pystyy mihin tahansa – taistelee vaikka tiikerin kanssa.

Isän rooli on taisteluista ja osittaisesta fiktiivisyydestä huolimatta elämän tähänastisista rooleista palkitsevin ja mieluisin. Sekin on rooli, kuten meillä on roolimme töissä ja kaveripiireissä ja ne kaikki poikkeavat hiukan toisistaan. Ajatuksesta kiitän ystävääni, joka sanoi ottavansa oman puuduttavan työnsä teollisuusvartijana roolina, jota hän näyttelee päivisin. Kotiin mennessään hän unohtaa roolinsa täysin. Moni muukin voisi ajatella niin, vetää selkeän rajan yksityis- ja työelämän roolien väliin ja välttyä turhilta murheilta.

Harjoitin isän rooliani menestyksekkäästi tänään Linnanmäellä. Se sujuu hienosti vielä ensi vuonnakin kun siirrymme minihuvista pikkuhupikategoriaan, mutta sen jälkeen isän rohkeus saattaa loppua. Pyörivistä kahvikupeista voin selvitä, mutta mihinkään vuoristoradalle minusta ei ole. Jäätelökioskilla pärjään ja lippuluukullakin. Toisaalta ehkä sekin on oleellinen osa elämää, mikä lasten kuuluu oppia ettei isänkään aina tarvitse olla rohkea. Voi oikeasti pelätä vaikka korkeita paikkoja ja reilusti myöntää sen. Se on ehkä jopa viisautta, tai niin haluan uskoa.

Entisestä liittokansleri Helmut Kohlista on julkaistu parikin kirjaa. Poliitikon pojat sanoivat isän olleen etäinen. Niin etäinen, että äidin itsemurhastakin isä tiedotti lapsilleen sihteerinsä välityksellä. Hänen väitettiin epäonnistuneen isänä. Perheen on täytynyt olla poikkeuksellisen onneton. Sekä poliitikot että pienten lasten isät yleensä ovat kovan haasteen edessä. Pitäisi tehdä töitä, edetä uralla ja tienata rahaa ja olla samaan aikaan lapsille läsnä. Tämä aiheuttaa väistämättä ristiriitoja. Pahinta on se, jos isä on tärkeä tai kuuluisa. Häntä pitäisi voida ihailla, mutta hän ei ole kotona ottamassa ihailua vastaan.

Jossain kerrottiin hollantilaisesta tavasta pitää isäperjantaita, jolloin isät saavat ilman selityksiä ottaa vapaata ja olla kotona lasten kanssa. Kyllä kelpaisi. Irlannissa oli bank holidayt eli pitkiä viikonloppuja, jolloin ehti tehdä muutakin kuin vain toipua viikon työrasituksista. Suomessa ongelmana on epätasapaino vuodenaikojen välillä. Kaikki odottavat kesää ja keräävät lomansa siihen ainoaan aikaan vuodesta, jolloin tarkenee olla mökillä. Stressihän siitä tulee kun alkuvuosi odotetaan kesälomaa ja loppuvuosi harmitellaan miten nopeasti se meni.

Mutta isän roolista minä pidän. Paitsi silloin kun lapsen odotuksia ei voi millään täyttää. Meiltä varastettiin 3-vuotiaan potkulauta. Isähän sen unohti laittaa varastoon yöksi. Aamulla tilanne oli kohdattava, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kertoa totuuden. Itku oli lohduton. Paha maailma tuli kylään paljon aikaisemmin kuin olisin halunnut, mutta kun se kerran tuli, löytyi siitä monta hyvää opetusta. Enää kukaan ei unohda potkulautaa ulos. Niin, samanlainen potkulauta käytiin hakemassa kaupasta. Mitäpä muutakaan isä voisi tehdä?

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Untuvikkojen marssi

Seurasin autosta suurta draamaa eräänä aamuna Töölössä. Rantatietä ylitti joukko kanadanhanhia suurella päättäväisyydellä. Aikuisia oli neljä ja lapsia ainakin kahdeksan. Autot pysähtyivät kohteliaasti ja keinahteleva tienylitys sujui hyvin aina siihen saakka kun hanhivanhemmat äkkäsivät tien toisella puolella aamukävelyllä olevat kaksi koiraa. Untuvikot komennettiin takaisin juuri ylitetylle tielle, sitten joukko jäi siihen epätietoisena odottamaan. Kun koirat olivat menneet ohi, matka jatkui taas onnellisesti kohti vesirajaa. Tämä tapahtui siis aivan siinä pääministerin virka-asunnon lähistöllä.

Jotenkin tuosta hanhien marssista tuli mieleen hallituksen muodostaminen. Nyt kun maassa on vihdoin uusi uljas johto, pitäisi kaiken draaman jälkeen olla huojentunut olo, mutta onko sittenkään. Päinvastaisista vakuutteluista huolimatta kaikki meni komeasti metsään alusta asti. Tunnustelut olivat riitaisia, syyteltiin ja kiristettiin, kaikki yrittivät saada mahdollisimman paljon omia vaatimuksiaan läpi. Syyteltiin sekä poliittisia untuvikkoja että jääräpäisiä konkareita. Kaikki näyttivät ajavan omia etujaan. Voiko lopputulos ollakaan mitään muuta kuin horjakkaa marssia yli vilkkaasti liikennöidyn tien?

Näin maallikkona ajattelen, että hallitus on vähän kuin maajoukkue. Mukaan pääsyn pitäisi olla kunnia-asia ja eikös poliitikkojen tehtävä nimenomaan ole yhteisten asioiden ja maan edun ajaminen. On vaikea kuvitella, että koossa olisi lopulta kovin hyvä edustusjoukkue, jos sen aikaansaaminen on ollut näinkin tuskallista. Joukkueessa pyritään parhaaseen lopputulokseen ja joutuu tekemään kompromissejä. Jos ei pysty lainkaan joustamaan ja neuvottelemaan, ei voi olla kovin hyvä joukkuepelaaja. Mukana olemisen motiivi onkin siinä, että ymmärtää miksi hyvä joukkue on enemmän kuin osiensa summa. Mukana oleminen ei ole vain kunnia, vaan myös velvollisuus.

Hienomman joukkuepelin mallin esitteli lätkämaajoukkue keväällä. Koossa oli porukka, jossa maalivahti Vehasen legendaarisin sanoin oli vahvat johtajat ja kukaan ei tuonut itseään esille. Kukaan ei suostunut ottamaan menestyksestä kunniaa itselleen. Valmentaja kehui kapteenia. Maalikuningaskin vähätteli omaa osaansa. Peleissä löydettiin aina voitontahto ja vaikka juhlinta lopussa karkasikin hiukan mailan lavasta, joukkue osoitti taas vahvuutensa kriisin keskellä: kukaan ei syytellyt toisia, eikä oikeastaan edes kommentoinut kohua. Juuri niinhän pitääkin toimia – yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Samaa problematiikkaa olen joutunut pohtimaan töissä jo pidemmän aikaa. Joukkuepelin logiikka ei ole mitenkään itsestäänselvää, ei edes sellaisella alalla, jossa se on välttämätöntä. Kaikki vain eivät halua syöttää vaan mieluummin epäonnistuvat itse sata kertaa kuin tekevät jotakin yhdessä. “Voit saavuttaa elämässäsi mitä tahansa, jos et välitä, kuka saa siitä kunnian”, kiteytti hienosti Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman. Valitettavan usein työelämässä kuitenkin toimitaan niin, että tehdään mitä tahansa, että joku toinen ei saisi siitä kunniaa.

Surkean joukkuepelin lisäksi tuskastuin päätöksenteon metodeihin. Mainonnan suunnittelussa täytyy luottaa niihin ihmisiin, jotka tekevät sitä työkseen ja ottavat päätöksistään vastuun. Tapa, jolla päätöksiä alettiin tehdä muistuttaa enemmän politiikkaa. En usko demokratiaan työlämässä. Jaettu vastuu ei kuulu kenellekään – jonkun on päätettävä ja toiset tekevät. Parasta ratkaisua ei löydä kysymällä käytävillä mahdollisimman monelta ja laskemalla vastauksista absoluuttisen keskipisteen. Voi tietysti löytää vastauksen, joka ärsyttää vähiten, mutta ei herätä kenessäkään mitään reaktiota. Lopputulos on laimea. Sanoin itseni irti.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Kympin todistus

Aah – se tuntuu ilmassa, se tuntuu ruumiissa. Kevät. On ollut ahdistava, mutta nyt se on ohi. Blogia ei ole jaksanut pitää elossa. Yleinen ilmapiiri maassa on muutenkin painostava ja tulehtunut. Töissä on musertanut pitemmän aikaa, mutta se onneksi muuttuu pian. Uutta kotia ei ole löytynyt. Ahdingossa on kuitenkin se hyvä puoli, että aina on tilaisuus oppia jotakin. Seuraavat viisaudet on käytännön elämässä omakohtaisesti kantapään kautta testattu ja oikeiksi todettu, enkä yritäkään väittää keksineeni niitä kaikkia itse.

1. Luota vaistoosi. Se on kuitenkin aina oikessa, vaikka juuri sillä hetkellä näyttäisi muulta. Jos kysyy neuvoa toisilta, saa yhtä monta erilaista vastausta. Oman elämän päätökset on syytä tehdä itse ja ottaa niistä itse myös vastuu.

2. Älä hukkaa mahdollisuuksia. On turha ajatella, että saa toisen tilaisuuden. Ei sitä tule. Samaan tienhaaraan ei voi palata, koska sitä ei enää ole. Menemällä samaan paikkaan samaan aikaan seuravalla viikolla, ei näe samoja ihmisiä uudestaan.

3. Älä ole ylpeä. Ylimielisyys kostautuu aina. Ylpeys on turhamaisuutta, joka kastelee omat nilkat. Älä kuvittele olevasi kuolematon ja voittamaton. Nöyryys ja vaatimattomuus palkitaan, vaikka heti ei siltä näyttäisikään.

4. Jos toivot jotain, toivo parasta. Miksi tyytyä toiseksi parhaaseen tai ihan hyvään. Lopputulos on parhaimmillaan olosuhteisiin nähden paras ratkaisu – ja se yllättää aina, jos siis käy niin, että toiveet toteutuvat. Toivomisen suhteen kannattaa myös aina muistaa Oscar Wilden viisaus: Toivo viisaasti, se voi toteutua.

5. Usko ihmisten hyvyyteen. Tämä erityisesti on ollut kovalla koetuksella viime aikoina, mutta jos luopuu uskosta hyvyyteen, muuttuu kyyniseksi ja ikäväksi ja vahingoittaa itseään.

6. Usko itseesi tai kukaan muukaan ei usko. Tämä on vanha juttu, mutta aina se unohtuu. Kukaan muukaan ei usko ideoihisi, jos et itse ole innostunut.

7. Mene kun kutsutaan. Olen hukannut monta hyvää tilaisuutta tutustua uusiin ihmisiin, nähdä uusia paikkoja ja ties mitä jättämällä menemättä tilaisuuksiin, joihin minut on kutsuttu. Miksi? En ole ollut juhlatuulella tai vain jaksanut laittaa kenkiä jalkaan.

8. Kaikella on tarkoitus. Pitäisi pitää silmät auki ja muistaa, että maailma on ihmeellinen paikka, joka on täynnä symboleja ja salaisuuksia. Ohilentävä varis ei välttämättä olekaan varis, se voi olla myös mahtava noita. Miten paljon symboliikkaa onkaan säätytalon nurkilla nokkivissa variksissa.

9. Huoli on ihmisen pahin vihollinen. Miten säilyttäisi sen nuoruuden optimismin ja naiivin uskon siihen, että asiat järjestyvät aina jotenkin? Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huolehtii.

10. Älä juokse rahan, asiakkaiden tai kauniiden naisten perässä. Tätä ei tarvinne selittää. Turha on turhaa.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Kanan syömisestä

Meillä syötiin äitienpäivän aterialla kausiherkkua eli tuoretta parsaa, jonka kaveriksi olin tehnyt itse Bearnaise-kastikkeen. Lapset maistoivat kiltisti ilmoittaen saman tien päättäväisesti, että he eivät ole parsan ystäviä, vaikka parsakaalit ja kukkakaalit kelpaavatkin mainiosti. Sen sijaan parsan kylkiäiseksi paistamani naudan ulkofileestä nuijitut ja tuhdisti marinoidut pihvit kelpasivat. “Hyvää kanaa”, oli lasten kommentti. Pari kertaa korjasin, ettei lautasella nyt ole kanaa, mutta turhaan. Kana mikä kana.

Lasten gourmet-maailmassa kaikki liha, mikä ei ole lihapullia tai makkaraa on siis kanaa. Kanaksi lasketaan myös mozzarella ja leivitetyt kalat, joilla ei näy silmiä tai pyrstöä, joten ei ole kyse siitä, että meillä syötäisiin vain kanaa. Kana vain on se taikasana, joka saa lasten ruokahalun heräämään. Ehkä ennakkoluulo uusia ruokia kohtaan on luonnon oma henkivakuutus, jonkinlainen biologinen suojamekanismi. Jossain väitettiin, että lasten pitää kokeilla uusia makuja yhdeksän kertaa, ennen kuin ne ovat tulleet tutuiksi. Mielipiteen saa kyllä kuulla joka maistamiskerralla.

Meillä kovasti suositun kalan matka päivällispöytään on pienemmillekin ruokailijoille selvä. He ovat nähneet koko prosessin koukusta kattilaan, eikä se ole häirinnyt kenenkään ruokahalua. En ole kuitenkaan varma siitä, ymmärtävätkö he, että kala kuolee siksi, että me saisimme syödä sen. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun he alkavat pohtia kanan tai possun matkaa. Luulen, että he ajattelevat kanan luovuttavan lihaa samalla tavalla kuin muniakin. En todellakaan tiedä miten vastaan kysymyksiin siitä, sattuuko kanaan tai onko kanoilla lapsia. Onneksi me aikuiset osaamme syödä lautasen tyhjäksi kyselemättä. Vai osaammeko?

Olen juuri saanut käsiini Jonathan Safran Foerin kohutun kirjan Eating Animals. Hassua, että kirjoitan tästä blogissa, vaikka en ole vielä lukenut kirjasta kuin kolmetoista sivua. Kirja on pelkällä läsnäolollaan herättänyt paljon ajatuksia ja kysymyksiä, enkä ole edes varma haluanko lukea kaikkea mitä siinä kerrotaan teollisesta ravinnontuotannosta. Kuvittelen jo mielessäni miten kanapalat tarttuvat kurkkuuni kuin kiusalliset kysymykset yksilön olemassaolon oikeutuksesta ja elämän tarkoituksesta – ennen kuin lapset ehtivät edes kysyä niitä. Ainoa mahdollinen tapa syödä sitä, mitä me syömme, on syödä ajattelematta mitä syömme. Muuten elämästä tulee todella hankalaa.

Viimeisen vuoden sisällä on kauppoihin alkanut iloksemme ilmestyä vaihtoehtoisia elintarvikkeita, joissa ei olekaan lisäaineita. Nyt se tuntuu jo suurelta trendiltä. Yhtäkkiä ruoan laatu ja terveellisyys kiinnostaa kuluttajia ja puhutaan jopa luomun tulemisesta. Muualla Euroopassahan luomua on myyty ja tuotettu vuosikausia isolla volyymilla. Olemme raskaasti myöhässä, mutta hyvä että on edes herätty koomasta. Pieniä ilon aiheita ovat myös Anton&Anton ja Maatilatori. Nyt lupaillaan luomua myös Hietalahden kauppahalliin ylihintaisten “antiikkikauppojen” sijaan. Se olisi monella tavalla riemastuttavaa ja nostalgista, koska muistan hyvin ajan kun hallissa vielä myytiin ruokaa.

Vappuna kävimme kakkukahveilla. Seurasin huvittuneena kun pienempi sai komean kakkupalan eteensä. Hän siirsi tarkkana poikana kauniisti kakun päälle asetellun mansikanpuolikkaan syrjään ennen kuin iski kiinni herkkuun. Kun kysyin syytä tähän operaatioon, päättäväinen vastaus yllätti minutkin. “Mä en syö salaattia”, ilmoitti kolmevuotias sen verran painokkaasti, ettei asiasta tehnyt mieli ryhtyä edes keskustelemaan. Puhutaan salaatista sitten, kun mansikkasato on kypsynyt.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Maaltamuutto-ongelma

Jos maahanmuuttokeskustelua ei käytäisi, se pitäisi varmasti keksiä. Muuten jouduttaisiin puhumaan paljon tärkeämmistä ja vaikeammista asioista, kuten budjettivajeesta. Vietän suuren osan vapaa-ajastani muiden kuin suomalaisten kanssa. En ole kokenut uhatuksi elämäntapaani tai suomalaista kulttuuria, mitä se sitten ikinä onkaan. Enkä ole havainnut maahanmuuttajien aiheuttavan niitä ongelmia, joista heitä syytellään. Perussuomalaisten kanssa samassa veneessä eduskuntaan soutaneet maahanmuuttokriittiset, joita ei ole sopivaa nimittää rasisteiksi, kokevat asian toisin. Samoin heitä äänestäneet kymmenet tuhannet suomalaiset.

Ymmärrän kyllä eron humanitäärisen ja työperäisen maahanmuuton välillä. En silti näe syytä jaotella ihmisiä hyviin ja pahoihin - sekin olisi saivartelua tai mielivaltaa. Me painimme kaikki samojen arkipäivän ongelmien kanssa ja osat voivat vaihtua koska tahansa. En ole huomannut yhdenkään minareetin varjostavan pihaani, enkä pidä sopivana, että ketään nimitellään neekeriukoiksi. Teuvo Hakkarainen ja varmaan häntä äänestäneet viitasaarelaiset elävät eri maailmassa. Maa on jaettu kahtia, enkä tiedä keitä siellä toisella puolella edes on. He vaikuttavat kummalliselta porukalta. Onko eduskunnassa montakin hakkaraista, jotka eivät ole vielä ehtineet laukoa mitä sylki suuhun tuo?

Siltä varalta, ettei aihe pääsisi uusilta kansanedustajilta unohtumaan eduskuntatalon hissejä ihmetellessä, myös valtakunnan päälehti osallistuu innokkaasti keskusteluun jakamalla tilastojen perusteella myös pääkaupunkiseudun lähiöt hyviin ja pahoihin. Minulle ainakin jäi epäselväksi kenen näkökulmasta on ongelmallista, että Suvelan alueella asuu paljon ulkomaalaistaustaisia. Ja se, ketä niin kovasti häiritsee, että kaikki eivät puhu kotikielenään suomea. En onnistu ponnistellenkaan näkemään ahdistavana sitä, että Suvelan leikkikentillä on vieraskielisiä lapsia, enkä näe sitä merkkinä asuinalueen slummiutumisesta, vaan siitä, että väestöpohja kansainvälistyy. Mutta näin mielikuvia ohjaillaan.

Emme me muuten selviytyisi niistä todellisista ongelmista, jotka joka tapauksessa on ratkaistava. Tarvitsemme maahanmuuttajien ja luultavasti myös Brysselin apua jos haluamme selviytyä kestävyysvajeesta, valtion velasta ja nuorisotyöttömyydestä. Pulkassa, jota meidän sukupolvemme pitäisi seuraavat vuosikymmenet kiskoa hiekoitetulla pyörätiellä eteenpäin, ei istu Hakkaraisen pelkäämiä neekeriukkoja vaan ihan meidän omat vanhuksemme ja heidän suuri ja mahtava ikäluokkansa, jotka pitävät ansaittuna oikeutenaan vihdoin lepuuttaa tekoniveliään rakennettuaan tämän hyvinvointiyhteiskunnan meille perinnöksi. Ilman maahanmuuttajien apua emme taida päästä enää mäkeä ylös.

Vaaleissa hävinneet Mari Kiviniemi, Osku Pajamäki ja Anni Sinnemäki ovat kaikki olleet syystä katkeria tappioistaan. He yrittivät jokainen herättää keskustelua hyvistä aiheista, Kiviniemi taloudesta, Pajamäki ahneudesta ja Sinnemäki suvaitsevaisuudesta, mutta se ei herännyt. Tunnen sympatiaa heitä kaikkia kohtaan. Olisi ollut sopiva aika rakentaa tätä yhteiskuntaa avoimemmaksi ja tasapuolisemmaksi, ennen kuin fiksut ja koulutetut alkavat oikeasti muuttaa muualle, mutta kehitys meni toiseen suuntaan. Iso joukko ihmisiä on äänestänyt vanhoillisuuden ja sulkeutuneisuuden puolesta, eikä juuri muusta puhuta. Siksi nyt ei saa antaa asioiden olla ja hiljaisesti hyväksyä tyhmyyttä joukossamme, eikä sitä saa anteeksi selittämällä olevansa maalainen. Loukkaahan se nyt syystä maalaisiakin.

Jos Teuvo Hakkaraista ei olisi, iltapäivälehtien olisi pitänyt keksiä hänet. En ole vieläkään tosin ihan varma, etteikö hän sittenkin olisi jonkun maakuntateatterin näyttelijän luoma sketsihahmo. Otsikoita ei tule puuttumaan keltaiselta lehdistöltä. Mutta olen kiitollinen Hakkaraiselle. Solmioineen ja möläytyksineen hän muistuttaa meitä juuri nyt tehokkaasti siitä, miksi enemmistön äänen pitää kuulua – ei vain sen joka hölöttää eniten.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Rakkaudesta ikuisuuteen

Luulin pitkään, että vika on minussa. Vanhempien tavarat tuntuivat kestävän kauemmin. Sitten aloin kuitenkin epäillä, että omat rojuni ovat heikkolaatuista roskaa, joka ei kestä edes normaalia käyttöä. Kengät murenivat jalkaan, kuulokkeista katosi ääni, kamera joutui huoltoon parin viikon ikäisenä. Puhelin laukesi täsmällisesti juuri takuuajan päätyttyä. Totesin, että laatua ei voi enää päätellä merkistä, hinnasta eikä valmistusmaasta. Mistä se sitten pitäisi tunnistaa?

Onneksi vastikään nähty dokumentti hehkulamppuhuijauksesta antoi kaikille epäilyksille siivet. En ollut osannut kuvitella, että on kyse niin vanhasta ilmiöstä. Hehkulamppukartelli syntyi jo 20-luvulla ja sen ainoa tarkoitus oli lisätä myyntiä lyhentämällä tuotteiden elinikää. Nerokastahan se on, tietysti. Hehkulamput (ja moni muukin tuote) voitaisiin tehdä kestämään ikuisesti, mutta ketä muuta se hyödyttäisi kuin kuluttajaa. Enkä arvannut, että ideologia olisi viety niin pitkälle, että tulostimissa on siru, johon tuotteen kesto on ohjelmoitu - yhden printin tarkkuudella.

On ajelehdittu aika kauas siitä maailmasta, jossa isoisäni teki suuren osan käyttötavaroista itse. Hän nikkaroi huonekalut kotiin, veisteli kirveeseen varren ja rakensi lapsille mäkiauton ja nukenvaunut. Kaikki ei ollut kaunista, mutta ne oli tehty kestämään. Sata vuotta vanhat tavarat ovat muutenkin yleensä toimivia. Jos perii vaikka vanhan kaappikellon tai pianon, ei tarvitse olla huolissaan suunnitellusta vanhenemisesta. Lienee sanomattakin selvää, että isoisän tekemät puiset nukenvaunut ovat yhä ehjät, monen sukupolven leikeissä kolhittuinakin.

Itsetekemisen taito oli siis voimissaan vielä kaksi sukupolvea sitten. Kun elintaso parani, ei enää tarvinnut nikkaroida, kaikki ostettiin kaupasta. Siitä tämä koko ajatus lähtikin liikkeelle, kun ihmettelin, miten vanhempien 70-luvulla hankkimat tavarat ovat yhä täysin toimivia. Ei olekaan kyse siitä, että he pitäisivät niistä parempaa huolta kuin minä, vaan siitä ettei laitteita saa millään rikki. Nyt vaihtoehtoja ei enää ole. Emme osaa tehdä käyttötavaroita itse ja kaupasta ostamalla saa pomminvarmasti hajoamaan ohjelmoitua roskaa.

Tai on meillä sentään yksi oljenkorsi olemassa. Odottamaton paratiisi löytyi Itä-Saksasta. Sosialistisessa DDR:ssä kaikki tehtiin kestämään – koska varaosia ei ollut ja materiaaleja oli huonosti saatavilla. Tekniikkakin oli yksinkertaista, jotta laitteita olisi helppo korjata. DDR-laadulle syntyi sittemmin kulttimaine. Vahingossa ja käytännön pakosta ossit tulivat siis keksineeksi kestävän kehityksen periaatteita kunnioittavan kodinkoneiden valmistuksen. Harmi, että kaikki ei systeemissä ollut yhtä hyvin kuin laitteiden laatu ja muotoilu. Joka tapauksessa on selvää, että me kapitalismissa elävät vajoamme yhä syvemmälle rikkoutuvien laitteiden romumeressä.

Muutama keräilykappale minullakin sentään on ja niihin luotan kuin vuoreen. Venäläiset Lomo-kamerat eivät ole koskaan pettäneet, eikä niitä ole tarvinnut korjata. Samoin keittiössä lymyilevä Telefunkenin mammuttistereo on ihan omaa luokkaansa. Sitä ei mikään voita sen paremmin äänen laadussa kuin kestävyydessäkään. Hintakin oli kohdallaan – löysin rakkaani hylättynä kerrostalon kellarivaraston nurkasta ja annoin sille kodin.