tiistai 28. joulukuuta 2010

Kaikkien lumisotien äiti

New Yorkissa asuva ystävä päivitti innoissaan Facebook-statukseensa, että on polvia myöten lumessa. Ja lunta tosiaan oli tullut urakalla valtamerenkin takana: lentokentät oli suljettu, muutamaan osavaltioon julistettu hätätila ja epäilemättä joillakin oli todellisia haasteita päästä yhtään mihinkään. “Tiedätkö mitä ne sitten tekevät?”, kysyi New Yorkissa joskus asunut työkaveri. “Siellä pistetään kaikki kiinni päiväksi ja siivotaan lumet. Sen jälkeen homma taas toimii.” Pitääpä kysyä meneekö se todella niin. Suomessahan luullaan, että muualla ollaan jotenkin nynnyjä ankarissa sääoloissa.

Kun täällä tuli reippaasti lunta, Helsingin kaupunki julisti suureellisen Lumisodan ja ilmoitti ryhtyvänsä välittömästi erityistoimenpiteisiin. “Lumikasat pyritään poistamaan katujen varsilta mahdollisimman nopeasti”, kuului lupaus. Autojen omistajia pyydettiin kaivamaan omat ajokkinsa lumesta. Seuraavat otsikot julistivat, että Helsinki on Suomen lumisin ja operaatio Lumisota sujuu hyvin. Sitten tuli takapakkia. “Viikonloppuna satanut uusi lumi hidasti Lumisotaa”, kerrottiin tänään. Juuri kun oli päästy hyvään vauhtiin lumitöissä – siis ainakin tiedotuksen mukaan.

Olen liikkunut lähes päivittäin Töölön, Kampin ja Eiran seuduilla. Odotin joka aamu innokkaasti näiden erityistoimenpiteiden tuloksia. Merkkejä kuuluisan Lumisodan etenemisestä on saanut hakemalla hakea. Muutama katu on todellakin aurattu, mutta suurin osa parkkipaikoista on ollut kinosten alla jo kuukauden ja sieltä löytyy myös pitkät rivit autoja, fillareita ja mopoja. Pienimmät kadut ovat umpihankea. Olen bongannut muutaman pikkutraktorin ja lumirekkoja, mutta en yhtään kaupungin työntekijää lapion varressa. Olenkin alkanut epäillä, että Lumisota on ehkä sittenkin pelkkää sotapropagandaa.

Epämilitaristisena en ymmärrä sotaterminologiaa, mutta uskoisin, että joukkojen liikekannallepano on epäonnistunut. Iso osa helsinkiläisistä ei joko välitä omaisuudestaan tuon taivaallista tai ei osaa ostaa lapiota. Toista tuhatta autoa on siirretty kaupungin kustannuksella. Ehkä hyökkäysvoiman puute johtuu kalustosta ja rahapulasta. Helsingin kaupungilla on silti 40 000 ihmistä töissä. Näistä 400 työskentelee katujen kunnossapidossa eli 1 prosentti. Varsinainen sota. Hyvän lumilapion, niitä erityistoimenpiteitä varten, saisi parillakympillä. Olen melko varma, että Helsinki selviytyisi talvesta mallikkaasti, jos vain ei sataisi lunta.

Saddam Hussein lupasi maailmalle kaikkien sotien äidin, jos USA hyökkää Irakia vastaan ensimmäisessä Persianlahden sodassa. Seuraavalla kerralla etsittiin Irakista joukkotuhoaseita, joita joidenkin mielestä oli, mutta muiden mielestä ei löytynyt. Tosiasiassa etsittiin öljyä ja alkaneesta sodasta tuli vielä isompi soppa kuin edellisestä kaikkien sotien äidistä. Nyt uhittelevat Koreat, joista toinen on vapaa kapitalistinen maa ja toinen umpimielinen kommunistidiktatuuri, niin kuin kaikki tietävät, paitsi tunnetusti Sarah Palin. Miten Republikaanien tulevaisuuden toivo tähän nyt liittyy? Sodassa on aina olennaista myös se mitä väitetään tapahtuvan, ei vain se mitä oikeasti tapahtuu.

Tätä taas kutsutaan vastapropagandaksi. Kun BBC sattui epähuomiossa ihmettelemään miten Suomessa selvitään lumesta, innostuivat maabrändin puuhamiehet heti myymään lumiosaamista ulkomaille. Toivottavasti tulevat ostajat eivät lähde lentokenttää edemmäs katsomaan miten täällä pärjätään. Ajoimme isän kanssa myhkyräistä Esplanadia pitkin joulun alla ja isä totesi, että katujen kunnossapito on kuin itänaapurissa. Tämänkin kylmän sodan taitavat voittaa amerikkalaiset. New Yorkissa mobilisoitiin saman tien 2400 kaupungin työntekijää lumitöihin. Eikä kukaan ole puhunut mistään sodasta.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Älkää peljätkö!

Joulukuusta koristellessa törmäsin merkilliseen ajatukseen. Voiko ostaa uusia joulukoristeita vaikka entisetkin ovat ehjiä? Kotona ei ostettu. Niillä vanhoilla pärjättiin, vuodesta toiseen koko lapsuuden ajan, eikä koskaan tullut mieleenkään, että hankittaisiin jotain uutta. On vienyt kaksikymmentä vuotta itsenäistä elämää, että olen tullut edes ajatelleeksi asiaa. Vanhempien jouluperinteisiin kuuluvat yhä ne samat elämäänähneet tutut joulupallot, kaljuuntuneet koristenauhat ja ne apinanaamaiset ja teipillä korjatut tontut. Eihän niitä jouluperinteitä ihan köykäisesti muutella.

Äiti oli tuonut siskolleni ennen joulua sitten tuomisia pienessä muovipussissa. Siskoni sattui katsomaan mainospussia tarkemmin – tietysti viikatessaan sitä myöhempää hyötykäyttöä varten. Pussin kyljessä oli kaupan logo, mutta kyseistä kauppaa ei ole ollut olemassa 70-luvun lopun jälkeen. Pussi on yhä käytössä, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, eikä tämä ole mikään ekotrendi. On kyse koko ikäluokan tavasta ajatella; saituus on hyveistä kultaisin ja sitä kutsutaan lempeästi vain säästäväisyydeksi tai jopa käytännöllisyydeksi. Turhuuksiin, kuten koristeisiin, ei siis tuhlata rahaa.

Istuin tänä vuonna matalilla penkeillä kahdesti seuraamassa päiväkodin joulujuhlaa. Kun yhteislauluna vedettiin Joulupuu on rakennettu, ilmoitettiin päättäväisesti, että kaksi ensimmäistä säkeistöä riittää. Kolmannessa hoilataankin jo Jeesuksesta, eikä se ole enää sopivaa. Kaikki muukin uskontoon viittaava oli leikattu pois. Jos nyt kuitenkin ihan tarkkoja ollaan, niin kaiken kaupallisuudenkin keskellä joulu taitaa silti olla lähtöisin juuri tästä samasta veijarista, jonka nimeä ei haluta mainita siinä uskossa, että se loukkaa niitä, jotka eivät joko kuulu mihinkään kirkkoon tai ovat peljättyjä vääräuskoisia.

Yhdeksäsluokkalainen Kim Kujala kirjoitti Hesarissa aiheesta viisaasti otsikolla: Miksi neutraloida perinteiset juhlat? “Jos joulujuhlassa luetaan evankeliumi, kukaan ei pakota uskomaan tekstiä.” Eihän koulujen joulujuhlissa varsinaisesti kiihkoilla uskonnon kanssa. On kyse enemmän perinteestä kuin uskonnosta, ei käännytystyöstä. En ymmärrä miten uskonnollinenkaan jouluperinne voisi loukata ketään. Innokkaimpia ja ahdasmielisimpiä vastustajia taitavat olla kotosuomalaiset kiihkoateistiset uskontojen vastustajat. Perinteiden katoaminen taas on surullista, koska niiden takaisin tuominen on sitten katumuksen iskiessä varsinainen tuskien taival.

Jos halutaan elää muiden kuin totuttujen oppien mukaan, koko kristillisten perinteiden rytmittämä kalenteri menee uusiksi. Kukaan ei tosin ole esittänyt vielä korvaavaa mallia, jos luovutaan joulusta ja pääsiäisestä. Onko agnostikoilla parempia perinnejuhlia näiden tilalle? Kokemuksesta tiedän, että jos yrittää miellyttää kaikkia, ei luultavasti miellytä enää ketään. Ihmiset ovat kiintyneet tapoihin, olivat ne lähtöisin uskonnosta tai ei, ja niitä ei ehdoin tahdoin haluta vaihtaa, kuten nyt jouluruoat. Sen sijaan moni sukupolvesta toiseen kulkeva tapa ei ole mitenkään tarpeellinen tai järkevä, mutta silti ne tuntuvat ainoilta oikeilta kun samaa on riittävän monta vuosikymmentä toistettu.

Koska en ole tapauskollinen, en edes muista mitä perinteitä oikeaan jouluun liittyy. Tehköön jokainen perhe niinkuin parhaaksi näkee ja syököön haluamiaan laatikoita. Meillä ei missään tapauksessa pidetä kiinni tavasta, ettei jouluna saisi kyläillä. Kutsuimme vieraita joulupäiväksi ja kyläilimme tänään itse. Kävimme joulukirkossa ja uskomme yksimielisesti tonttuihin. Jos se aiheuttaa jollekin näppylöitä, pitäisin sekä sopimattomana että ahdasmielisenä ryhtyä kertomaan meille miten joulua tulisi viettää. Olisi myös ikävää jos joulua olisi pakko viettää tai olla viettämättä, enkä näe kaupallisen ja hengellisen joulun kombinaatiossakaan yhtään mitään hankalaa.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Tervaa ja polyuretaania

“Leijona on Suomen ja suomalaisuuden symboli,” selitetään Vihreiden verkkosivulla. Se on nyt myös vaalikampanjan symboli ja koko vaalipöhinän kuningas. En ole silti ihan vakuuttunut leijonan välittämästä viestistä. “Me emme haikaile vanhoilliseen, pelokkaaseen ja sulkeutuneeseen Suomeen”, vihreät julistavat. Ehkä isänmaallisuuden ikoni on kastroitu, mutta se katsoo yhä taaksepäin (tai länteen), näyttää kaikille kieltä ja sohii tulevaisuutta miekalla. Sen lisäksi se tasapainottelee veitsenterällä ja näyttää monarkilta. Jos leijona ei ole kampanjan ainoa arkkieläin, odotan mielenkiinnolla seuraavia lööppejä.

Sen jälkeen kun leijona päästettiin häkistä, kaikki huomio kääntyi symboliikkaan. Tästä huolestui aiheellisesti myös Anu Silfverberg kirjoituksessaan Mainosvaalit. Analyysi puolueiden linjattomuudesta ja selkärangattomuudesta on oivaltava ja tarkka. Sen sijaan mainostoimiston roolia toimittaja ei ymmärrä. Me saamme toimeksiannon asiakkaalta, asiakas hyväksyy ideat monessa eri vaiheessa ja lopputuloksena syntyy kampanja, jonka asiakas maksaa. Mainostoimiston ei tarvitse aina pitää kampanjasta, riittää että maksaja pitää siitä ja se on tehty oikealle kohderyhmälle. Toimisto tarjoaa markkinointiosaamista, ei luo politiikkaa – mutta jos tilataan kohua, sitä kyllä saadaan aikaan.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että kolumnin kauhukuva on oikea. Puolueilla ei ole näkemyksiä, ei poliittista sanomaa, eikä aatettakaan. Mainostoimistoon astuu hankala asiakas: omia vahvuuksia ei tunneta, kohderyhmä on jäänyt hämäräksi ja pitkän tähtäimen tavoitteita ei ole. Jos tuote ja palvelulupaus ovat hukassa, mainostoimistossa voidaan todella joutua keksimään niitä ja siinä tapauksessa viestintäkään ei ole uskottavaa. Mutta toisin kuin Silfverberg ehdottaa, mainostoimisto ei missään nimessä sulje oveaan näiltä arkadianmäen leijonilta. Heillä on paljon valuuttaa ja laskutkaan eivät ole pieniä.

Itse uskon siihen versioon, että puolueilla on edelleen arvot ja paljon uskollisia asiakkaita. Organisaatiossa ei kuitenkaan ole osaavia mainonnanostajia. Toisaalta politiikan luonne on lyhytjänteistä ja vaalikeskeistä, joten johdonmukaista imagonrakentamista ei nähdä tarpeellisena ja tämä syö yleisemminkin uskottavuutta. Poliittinen mainonta on epäkiitollinen tehtävä, koska kaikki tietävät miten viestinviejälle käy. Jos tavara myy, sen täytyy olla erinomainen tuote. Jos se ei myy, mainostoimisto teki huonon kampanjan.

Vaalimainonnan uusi aika alkoi siitä, kun Kokoomus ryhtyi työväenpuolueeksi. Tai ehkä jopa siitä, kun Keskusta ratsasti vaaleihin John Waynella. Kuitenkin työväen presidentistä tutuksi tullut parodinen tyylilaji on tehnyt pesänsä tanakasti suomalaiseen vaalimainontaan, ja alkanut elää omaa elämäänsä. On vain yhdenlaista mainontaa – sitä, jossa kyseenalaistetaan vanhat arvot, leikitellään poliittisilla symboleilla ja heitetään hymyillen lokaa toisten päälle. Sitä katsoessa tulee väkisinnauratettu ja aliarvioitu olo. Pitäisi oivaltaa jotain, vaikka ei keksi mitä. Pitäisi hymyilyttää, muttei tiedä miksi.

Ehkä mainonta sittenkin kertoo jotain todellista myös politiikasta. Minkälaisia puolueita ja niiden johtoa meillä on, jos puolueen arvopohjaa rakennetaan mainostoimistossa? Jos ei, miksi se silti näyttää siltä? On omituista, jos pari mainosmiestä pystyy pyörittelemään poliittisen liikkeen viestintää mihin suuntaan haluaa. Ehkä politiikkaa tehdään samalla metodilla kuin vaalimainontaa: esitetään asiat ensin yhdellä tavalla, jotta saadaan ääniä ja huomiota ja tehdään sitten kulissien takana mitä itse huvittaa. Vastuuta ei tarvitse kantaa mistään. Aina voidaan epäonnistuneiden vaalien jälkeen kieritellä mainosleijonat tervassa ja modernisti vaikka polyuretaanissa.

Huonot ideat ovat aina mainostoimiston, hyvät taas puolueen toimistolla itse keksittyjä.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Vapaus, veljeys ja virkamatka

Olipa kerran joukko Helsingin kaupungin virkamiehiä, jotka päättivät yksissä tuumin lähteä välttämättömälle tutustumismatkalle Romaniaan. Kaupunkiin oli nimittäin ilmestynyt ikäviä kerjäläisiä, joista ei nyt millään tahdottu päästä eroon. Niinpä virkamiehet läksivät katsomaan mistä nämä kurjat tulivat ja miten heidät saisi pysymään kotiseuduillaan. Virkamiehet yllättyivät suuresti maan ystävällisistä asukkaista ja vieraanvaraisista tarjoiluista. Ohjelmaakin oli enemmän kuin olisi ehtinyt.

Kaupungintalolla pöydät notkuivat merkillisiä juomia. Olisihan ollut epäkohteliasta leppoisia isäntiä kohtaan olla maistamatta kaikkea mitä oli tarjolla. Varmuuden vuoksi juotiin lasit tyhjiksi, etteivät luulisi, että juoma oli ulkomaalaisten mielestä pahaa. Anteliaasti ne täytettiin aina vain uudestaan ja uudestaan, vaikka virkamiehet olivat tulleet hankalan ja kiusallisen ongelman kanssa kylään. Isäntiä tämä ei näyttänyt vaivaavan. Hai noroc ja kippis, opittiin varmasti sanomaan, vaikka eihän se mitään jaloviinaa ollut kuten myöhemmin väitettiin.

Ilmaiseen alkoholitarjoiluun tottumattomat byrokraatit alkoivat tuntea olonsa rennoksi ja letkeäksi. Niinpä pistettiin tanssiksi, kun paikallinen orkesteri intoutui kovin mukaansatempaaviin rytmeihin. Mutta taas tuli kiire, kun oli tullut luvattua yhtä ja toista. Äkkiä porhallettiin romanien korttelia katsomaan ja piipahdettiin sitten samalla paikallisessa kioskissa. Mukaan tarttui muutama tutulta näyttänyt tölkkijuoma, ainoa tutunoloinen tuote, jonka nimen osasi vieraassa maassa lausua.

Eihän sitä kotimaassa työaikana yleensä juotu olutta, mutta kiperien pulmien kanssa neuvoa-antava oli kovasti paikallaan, eikä paikallisessa kulttuurissakaan näytetty sylkevän lasiin. Sitten oli taas kiire takaisin kaupungintalolle ja juhlat jatkuivat. Keskusteltiin kaikenlaista. Jalkapallosta ja joulupukistakin taidettiin vaihtaa mielipiteitä. Tunnelma oli hilpeä kuin Torremolinoksen lomalla. Kaiken kaikkiaankin matkalla oli oikein mukavaa, vaikka eiväthän kaikki tutustuneet yhtä perusteellisesti paikalliseen juomakulttuuriin. Kun ei itse tarvinnut edes maksaa.

Kotiinpalattuaan virkamiehet saivat hämmästyksekseen lukea oikein lehdestä, kuinka matkalla juopoteltiin ja sekoiltiin. Ihmetys oli suuri kun kävi ilmi, että muovipullosta tarjoiltu jaloviina ei ollutkaan nimeltään Apa Minerala, niin kuin kyljessä luki, vaan paikallista kotipolttoista, pirtunvahvuista Ţuicăa. Pohdittiin pitäisikö isännille lähettää selvityspyyntö asiasta? Kai tämä petollinen luumuviina, joka epäilemättä oli kaikkien ongelmien äiti oli EU-lupien kanssa valmistettu ja sen tarjoileminen luvallista paikallisen lainsäädännön mukaan myös virka-aikana?

Ei niin, että alkoholin nauttimista sinänsä paheksuttaisiin, olihan ulkomaalaisten viinapään testaaminen huvittelumielessä tuiki tavallista. Romanialaiset eivät kuitenkaan koskaan ymmärtäisi kohua, jos he sattuisivat lukemaan suomalaisia lehtiä. Ei kai sitä voisi syntyäkään missään muualla. Kovaonniset virkamiehet joutuivat mutkikkaiden tabujen kotimaahan palattuaan lukemaan toinen toistaan hämmentävämpiä todistuksia tapahtumien kulusta niin, että heistä parjatuin jättäytyi jo eläkkeelle vakuutellen kuitenkin ettei päätöksellä ollut todellakaan yhtään mitään, ei niin mitään tekemistä kyseisen Romanian matkan kanssa, vaikka joku toinen sanoi hävenneensä silmät päästään.

Entäs sitten kerjäläisongelma? Sivullisen on tietysti helppo epäillä, että romanialaiset juottivat vieraansa huppeliin ja välttelivät aihetta, johon kenelläkään ei ole ratkaisua, mutta ei toki, ei toki. Tämähän oli luonteeltaan tutustumismatka. Kollegat vaikuttivat oikein päteviltä ja kaupungintalolla soittanut orkesteri varsinkin. Tulipa romanimuusikot kutsuttua ihan Helsinkiin esiintymäänkin. Kaupunki lupasi maksaa viulut ja kaikilla oli niin mukavaa.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Me eurooppalaiset

Lohduttoman surkeita romanialaisia orpokoteja näki koko maailma televisiosta vuonna 1990. Sen seurauksena Irlannissa elää 786 Romaniasta adoptoitua lasta, joista useimmat ovat juuri ehtineet täysi-ikäisiksi. He ovat siinä iässä, kun painaviin kysymyksiin aletaan hakea konkreettisia vastauksia. Irish Times kertoi Nicusor O’Driscollista, joka 19-vuotiaana kävi Romaniassa ensimmäistä kertaa adoption jälkeen. Saman aikaan pelkästään Carrigalinen pikkukaupungissa Corkin lähellä kasvoi Nicusorin lisäksi 28 muutakin romanialaista adoptiolasta. On myös hyvä tässä kohtaa muistuttaa, ettei Irlanti ollut vuonna 1990 vielä Euroopan rikkaimpia maita.

Nicusorin tarina kertoo jotain Romaniasta, mutta ennen kaikkea irlantilaisista. Heillä on vahva halu auttaa apua tarvitsevia. Auttaminen ei taida olla ihan yhtä hyvässä huudossa Suomessa, enkä tiedä onko koskaan ollutkaan. Kun Kreikka ajautui talousvaikeuksiin, keskustelu Suomessa sai heti ilkeän moralistisen sävyn. Olisivat hulttiot hoitaneet asiansa paremmin. Sama omahyväinen ylemmyydentunto on paistanut läpi Irlannin kohdalla. Myös oppositio haistoi heti protestiäänet ja ryntäsi kuola valuen haaskalle. Vastaavaan sävyyn on vaadittu lyhyen ajan sisällä myös kehitysavun lopettamista ja maahanmuuttopoliitiikan kiristämistä.

Irlannissa asuessani kuulin paikallisesta järjestöstä nimeltään Chernobyl Children’s Project. Tuhat irlantilaista perhettä on jo majoittanut ydinonnettomuuden vaikutuksista kärsineiden perheiden lapsia kesälomalle koteihinsa parantaaksen näiden lasten elämänlaatua. Soitin heti järjestöön ja kysyin onko perustajaa mahdollista tavata. Soittopyyntö jätettiin, mutta yhteydenottoa ei koskaan tullut. Syykin selvisi, kun tutkin hiukan taustoja. Järjestön perustaja Adi Roche sattuu olemaan paitsi kansalaisaktivisti, myös entinen presidenttiehdokas ja erään Bono-nimisen laulajan puoliso. Ehkä hän ei viitsinyt soitella kenelle tahansa uteliaalle ulkomaalaiselle.

Annamari Sipilä on myös utelias ulkomaalainen (Brysselissä) ja kiusallinen kolumnisti. Olen väsynyt olemaan aina samaa mieltä. Eikö kolumnien pitäisi provosoida ankariin vastaväitteisiin ja ärsyttää lukijoiden posket punaisiksi. Sen sijaan Sipilä kirjoittaa niin oikein, että nuukuuden ja ahneuden yhdistelmässä on jotain hyvin suomalaista. Me vielä kehtaamme kuvitella, että muut yrittävät hyötyä meistä. Missä se sisu ja taistelutahto muka on? Eihän kenenkään elämä täällä ole ollut kovaa enää vuosikymmeniin, kaikilla on pullaa posket täynnä. Suomella on varaa ja kykyä tukea muita. Halua ei tosin ole yhtä paljon, ja se johtuu suomalaisesta ääripihiydestä, sanoo Sipilä. Enää ei edes ole häpeä sanoa sitä ääneen.

Suomalaiset ovat eurooppalaisia silloin kun siitä on meille hyötyä ja livahtavat sujuvasti seurueesta kun käy niin, että olisi meidän vuoromme maksaa. Ei ole mikään ihme, jos meitä pian pidetään ahneina ja nuukina. Hölmöjen ja hiljaisten maine meillä on jo. Irlantilaiset tiedetään hyväntuulisiksi ja oveliksi. He voivat olla huolettomiakin, mutta myös vilpittömän hyväsydämisiä, minkä olen oppinut omasta kokemuksesta. Köyhistä maista on adoptoitu lapsia hyvinä ja huonoina aikoina, eikä syynä ole ainakaan se, ettei Irlannissa olisi omastakin takaa muksuja riittänyt. Enkä epäile yhtään, etteivätkö irlantilaiset adoptoisi edelleen, vaikka talous menisi miten kyykkyyn. Hyvä antaa vähästäänkin, suomalainen ei luopuisi paljostaankaan.

torstai 2. joulukuuta 2010

Äänilevyä lainaamassa

Äskettäin juhlissa alkoi keskustelu elokuvista. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hyviä elokuvia on liian paljon, eikä niitä kaikkia ehdi katsoa. Totesimme, että monella meistä on satojen elokuvien kokoelma – lainassa internetistä, kuten yksi keskustelija osuvasti ilmaisi. Internethän on ikäänkuin suuri pääkirjasto, jossa vierailemme virtuaalisesti päivittäin ja jaamme ja lainaamme tietoa ja dokumentteja. Kirjaston vt. pääjohtaja herra Google päättää löydämmekö niitä vai emme. Silti niin tavalliseen netistä lainaamiseen suhtaudutaan yhä hyssytellen, ikäänkuin se olisi moraalisesti väärin. Onko se?

Kaikkihan on lainassa, koska mitään emme saa mukaamme kun lähdön aika koittaa. Maapallokin on lainassa lapsiltamme, jotka sen meiltä perivät, jos se vielä silloin on pelikunnossa. Myöskään sanonta, että sen minkä nuorena lainaa, sen vanhana omistaa, ei pidä enää paikkaansa. Tiedostot kestävät huonosti aikaa, eikä niitä kannata edes säilöä. Joku muu tekee sen kuitenkin jossain päin maailmaa. Koneet kärähtävät, kovalevyt leikkaavat kiinni ja dvd:t naarmuuntuvat. En tiedä jääkö tulevaisuuden arkeologeille mitään konkreettista tutkittavaa meidän elämästämme. Muistotkin ovat digitaalisia.

Onneksi olen säästänyt laatikollisen vanhoja lp-levyjä ja toisen kasetteja. Nuoruudessa uuden musiikin löytäminen oli aarteenetsintää. Kuunneltiin levyjä kirjaston pallotuoleissa, hitaasti ja kaikessa rauhassa älppäri kerrallaan. Levykaupassakin sai kuunnella kuulokkeilla, kun kauniisti pyysi. Muita vaihtoehtoja oli tasan kaksi: penkoa kavereiden levyhyllyjä tai vahtia radiota kun Tero Liete soitti rocklevyjä. Äänitin ensimmäisiä levyjä kasetille yhdistämällä kasettisoittimen ja levysoittimen piuhalla toisiinsa. Nauhalle tallentui musiikkia ja kohinaa. Se oli jopa vähän luvattoman tuntuista ja hirveän jännittävää.

Sitten nokkelat ruotsalaiset keksivät Spotifyn. Sillä mitä tässä välissä on tapahtunut ei ole mitään merkitystä, koska musiikkia on aina pitänyt omistaa jossain muodossa. Spotify muutti kaiken. Yllättäen se on muuttanut kahdessa vuodessa paljon muutakin kuin suhteen musiikin julkaisijan ja kuuntelijan välillä. Musiikin kuunteleminen tai uusien artistien löytäminen ei ole kai koskaan ollut yhtä helppoa. Olisinko muka törmännyt Andrew Birdiin tai Beirutiin ja missä? Olisinko tullut kuunnelleeksi huvikseni koko illan Django Reinhardtia ja Hassisen konetta? Ainakaan en olisi tullut ostaneeksi kummankaan levyjä.

Spotify ei ole kuitenkaan ihastuttanut kaikkia, mukaanlukien muusikoita ja levy-yhtiöitä, jotka kokevat tulleensa ryöstetyiksi. Muutos tuottaa aina tuskaa. Ymmärrettävästi etenkin silloin, kun se tarkoittaa oman toimialan kuihtumista tai ansaintalogiikan katoamista. Valitettavasti vain muutos on jo tapahtunut ja ne, jotka keksivät keinon ansaita rahaa muuttuneessa maailmassa, ovat tulevia voittajia. Ne, jotka muuttivat maailmaa, kirjoittavat nimensä historiankirjoihin, harvemmin ne, jotka kiihkeästi vastustivat sitä. Todennäköisesti sähköisiin historiankirjoihin. (tiedoksi sähkökirjoja epäileville)

En tietäisi enää, miten palata aikaan ennen Spotifyta. Se on yhtä elämäämullistava keksintö kuin hakukone, sähköposti tai sosiaalinen media. Miten pidettiin yhteyttä kavereihin ennen Facebookia? Mistä sai tietoa ennen Wikipediaa tai ennen internetiä? Miten ylipäätään selvittiin mistään? Kun aloitteleva bändi halusi saada musiikkinsa kuuluviin, tehtiin neliraitanauhurilla demokasetti, joka lähetettiin radiokanavalle ja toivottiin, että sitä soitettaisiin siellä kerran demo-ohjelmassa, ehkä muutaman kuukauden päästä. Keikoistakin taisteltiin, eikä yleisö missään tapauksessa ollut parin klikkauksen päässä. Aika paljon helpompaa on nyt ja tämä olisi hyvä muistaa myös nurkassa murjottavien levy-yhtiöiden.

Hienointa on huomata, että joku on keksinyt jotain ihan uutta ja se toimii. Sen oivaltamisesta tulee kihelmöivän jännittävä olo. Keksimiseen ja keksinnön toteuttamiseen liittyy kuitenkin vaaransa – vanhat säännöt eivät koskaan enää päde, mutta joskus sääntöjenkin on muututtava. Tätä varmaankin toivoo myös Julian Assange, jos vain onnistuu selviytymään hengissä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua pohdimme, miten me ennen selvisimme ilman Wikileaksia.