Synkkyydenpilaajat

Voi marraskuu ja mandoliinipuu. Nyt kuuluu olla ahdistunut, kuunnella murheellisia lauluja ja tuskailla miten on synkkää ja pimeää. Varataan kilvan matkoja sinne missä aurinko paistaa. Eihän sitä oikein voi kenellekään kasvokkain tunnustaa, mutta minä nautin marraskuusta ja siitä, että on kylmä. En hiihdä. Iloitsen vain kun saa hakea untuvatakin varastosta, pukea monta kerrosta vaatteita, varoa mustaa jäätä ja katsella huuruavaa hengitystä. Kevät tulee kun tulee, mutta nyt nautin kylmästä. Ehkä se johtuu siitä, että olemme syntyneet pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohdimme asiaa aikoinaan amerikkalaisen tuttavan kanssa, kun hän tunnusti saman mieltymyksen. Hän päätti erikoistua kirjoittamaan vain kylmistä maista. Tropiikissa hikoilu oli niin tuskallista. Suomessa hän on käynyt kahdesti – marraskuussa ja joulukuussa. Kuinkahan moni hänelle kertoi, että kesällä tänne pitäisi tulla? Joku vuosi sitten hän paljasti kirjoittavansa kirjaa, joka sijoittuu Islantiin. Kirjasta ei ole kuulunut sen koommin. Epäilen, että projekti on jäissä. Islantilaisraukoilla ei ole koskaan hellettä. Sen sijaan talvi, toisin kuin luulisi, on leudompi kuin meillä, mutta kyllä siellä silti karua on. Norjassa on sateisempaa kuin meillä, vaikka elämme samoilla leveysasteilla. Ruotsissa paistaa aina aurinko, mutta sitä ei kannata ajatella. Ajatellaan sitä, että Suomessa on vuodessa sentään keskimäärin 40 hellepäivää, yli kuukausi yhteensä. En tosin ole varma, voiko tilastoihin luottaa. Lapsuudessa oli aina helle ja kesät kestivät ikuisesti. Mitä iäkkäämmältä kysytään, sitä kuumempia kesät ennen olivat. Elolämmin tarkoittaa setäni mukaan sitä, että hän tuntee olonsa mukavaksi ja kaikilla muilla on hiki. Hän pitää lämpimästä, viihtyy villasukissa kesälläkin ja on vakaasti sitä mieltä, että joka vuosi ilmasto tuntuu hiukan kylmemmältä. Luulisi, että hän lomailee mielellään etelässä, mutta ei sekään käy. Vaarana kun on, että juuri sillä viikolla sattuisi kohteessa olemaan kolea sää. Sitä riskiä ei kannata ottaa. Ei hän tosin pidä oikein matkustamisestakaan. Lentokoneessa on aina liian kylmä. Niinpä hän pysyy kotona. Tiedän myös missä on se kuuluisa paikka, johon aurinko ei paista. Se on rahtilaivan konehuoneessa. Tuttava paljasti tämän suuren mysteerin tuskaillessaan taas kerran voimasanoilla saatellen epätavallista ammatinvalintaansa. Tiedän kuitenkin totuuden paremmin kuin hän arvaakaan. Todellisuudessa hän nauttii olostaan juuri siellä laivan konehuoneessa. Yksin pimeässä. Niin kuin minä nautin marraskuun synkkyydestä, koska kesällä on liian valoisaa kaikkeen muuhun paitsi valokuvaamiseen. Sitä ei vain saa sanoa kenellekään. Meitä pidettäisiin synkkyydenpilaajina.

Kommentit

  1. Hyvä kirjoitus! Muutenkin joskus tuntuu, että positiivisuus ei ole kauhean pop, vaan mielummin pitäisi valittaa kaikesta. Harvassa on ne jotka uskaltavat katkaista valituskierteen ja olla positiivisia kaiken tämän negatiivisuuden keskellä. Mutta elämä on vaan niin paljon kivempaa jos ei mene siihen mukaan....

    VastaaPoista
  2. Pidän kovasti kirjoituksistasi ja terävistä havainnoissasi. Esimerkiksi Lidlin tuotteista olen samaa mieltä : ostin vitosella kellon, joka on yhtä tarkka kuin SEIKO,

    Olisi kiva lukea näkökulmaasi suomalaiseen perustunteeseen häpeään. Joitakin kirjoituksia sinulla näkyy jo olevankin - työn arvostuksesta ja Euroviisuvoitosta - mutta vieläkö saisit tiristettyä jotain lisää. Luulen, että häpeän tunnetta käsittelemällä myös ahdistuneisuus vähenisi.

    VastaaPoista
  3. Kiitos palautteesta ja vinkeistä. Hyviä aiheita kyllä olisi, aikaa kirjoittamiseen on vain ollut vaikea löytää viime aikoina.

    Minulla on Clas Ohlsonin kello (9€), joka näyttää ihan samalta kuin Suunnon statussymbolisykemittarit. Se on jopa vesitiivis, joten ei siinä ole mitään hävettävää.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Selkä vääränä

Olen lukenut toimitusehdot

Käyttäkää terveinä!