perjantai 26. marraskuuta 2010

Otetaan vielä yhdet

Irlantilaismies jonotti uimahallin kassalle kahden lapsen kanssa. Toinen näytti 7-vuotiaalta, toinen oli ehkä 4. Mies osti lipun vain itselleen ja isommalle lapselle. Alle 3-vuotiaat kun pääsevät ilmaiseksi. Lipunmyyjä kurkisti tiskin yli toista lasta ja kysyi milloinkas tyttö täyttää kolme. “Sitten kun lama on ohi”, isä vastasi silmää räpäyttämättä. Tämä vitsi on tositarina. Suosituin naurun aihe Irlannissa ei tosin ole enää lama. Nyt solvataan erityisesti omia poliitikkoja, ja syystäkin.

Sitkeästi saarivaltiota piinannut lama on kolmen vuoden kaartelun jälkeen ylittänyt kaikki uutiskynnykset. Miten on mahdollista, että vain muutama vuosi sitten Euroopan vahvin talous ui nyt pohjamudissa? Kuka tumpeloi? Osasyy on ehkä tavallaan juuri huumorissa. Irlantilaisia ei voi edes mainita ilman huumoria. Huumorintaju on elintärkeä osa identiteettiä, vielä tärkeämpi kuin hurling tai pubit tai katolilaisuus. Irlantilaiseen elämäntyyliin ei istunut pahanpäivän varalle säästäminen, ei sitten millään. Siihen sopi paljon paremmin bileet ja kaikille kavereille tarjoaminen. Niinpä sitten kävi niin kuin kävi: kaikki meni mikä tuli ja nyt ollaan kerjuulla.

Etteivät ne edes pankkejaan osanneet pitää pystyssä, vaikka rahaa kannettiin sinne selkä notkolla. Irlantia pitäisi vähintään kurittaa kunnolla huolettomuudestaan. Irrotetaan ne perhana muusta Euroopasta. Annetaan niille kolea kesä ja kostea talvi ja sellainen ilmasto jossa sataa ja tuulee aina. Iho, joka palaa auringossa jos ne yrittävät matkailla. Pisamia ja punainen tukka. Annetaan niille sellainen kieli, jota ne eivät itsekään opi puhumaan. Laitetaan naapureiksi terroristeja ja uskonnollisia fanaatikkoja. Lähetetään viikingit kylään. Viedään niiltä kaikki...ei niille pirulaisille keksi edes yhtään kunnon rangaistusta. Nolottaisi edes tai olisi krapula.

Asuin Irlannissa neljä vuotta maaliskuusta 2003 alkaen. Töitä oli niin paljon kuin halusi tehdä, kaikilla meni hyvin, se oli parasta aikaa. Pankit tyrkyttivät kilpaa asuntolainoja ja työpaikkoja vaihdettiin kuin sukkia. Se, että Irlanti on nyt lirissä ei silti mitenkään yllätä. Irlantilaispankkeihin tutustuin asiakkaana. Kaikkein surkein ja kehittymättömin oli AIB. Mihin ne rahat ja sekit katosivat? Kaikkihan sen tiesivät, että kiinteistömarkkinat oli pelkkä kupla ja sen, että muutkin hinnat nousivat liian nopeasti. Rakentamisen tahti oli kova, mutta laatu onneton. Se ei kuitenkaan huolettanut irlantilaisia. Ne pelasivat, jotka uskalsivat pelata.

Ehkä ongelma on juuri äkkirikastumisen huuma. Päähän nousi lottovoittajille muutakin kuin tiuhaan tahtiin kallistuva mallasjuoma. Viisas olisi säästänyt jotain. Henkilökohtaisesti pidän silti irlantilaisia niin sympaattisina, etten osaa edes syyllistää heitä. Ne vain ovat sellaisia. Ja vaikka heiltä veisi kaiken, sekään ei tehoa. Irlantilaiset ovat ennenkin nähneet köyhyyttä ja nälkää. He nostavat taas kytkintä ja vaihtavat mannerta vähäksi aikaa. Ja ne, jotka eivät enää jaksa lähteä siirtolaisiksi, selviävät huumorilla. Huumoriahan ei mikään lama tai unioni vie. Se saattaa jopa parantua.

Irlantilaisethan ovat tavallaan ihan samanlaisia kuin suomalaiset – mieluummin pitää olla jotain valittamista, liian tyytyväisiä ei ainakaan osata olla. En tiedä kenellä muulla kuin irlantilaisilla olisi paremmat edellytykset selviytyä. Minä olen jo kerran osallistunut Irlannin vaurauden rakentamiseen. Nyt pitäisi taas osallistua kolehtiin. Vähintään vastineeksi taattavalle lainalle voisimme ottaa ison annoksen elämäniloa, optimismia ja hyvää olutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti