Aikalaiset

Tuttavallisesti helvetinkoneeksi kastettu kellokorttilaite on yhteisöllisen inhon kohde töissä. Ei niin, etten ymmärtäisi sen funktiota työnantajan kannalta, ja miksei työntekijänkin. En vain ole varma siitä, tuottaako valvonta sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Luovaa työtä tekeville aika on hankala käsite. Ilman määräaikaa, mitään ei saa aikaiseksi. Kiire on paras motivaattori. Toisaalta ilman aikaa ajatella, se mitä saadaan tehtyä, ei ole minkään arvoista. Luulisi työnantajankin arvostavan lopulta enemmän tuloksia, kuin sitä, että kaikki istuvat samaan aikaan samassa paikassa. Lapsuuden päivät olivat merkillisen pitkiä. Niin pitkiä, että yhden loputtoman kesäpäivän aikana ehdin sata kertaa kysyä äidiltä, mitä tekisin. Aikaa oli liikaa, sille ei olisi millään keksinyt käyttöä. Jostain syystä muistan saaneeni aina hyviä ideoita palkinnoksi. Miksei tekemistä ollut ja miksi aika meni niin hitaasti? Onneksi ongelmaa ei enää ole. Kiire hallitsee kaikkia elämän osa-alueita, eikä mitään ehdi. Jos ehtii aloittaa, ei kuitenkaan saa valmiiksi. Kaikki projektit ovat kroonisesti kesken. Miten ylipäätään on mahdollista, että meillä on krooninen pula siitä ainoasta asiasta, jota kaikilla on? En tunne ketään, jolla olisi perhekuvat hyvässä järjestyksessä ja siisteissä albumeissa. Tunnen sen sijaan ison joukon ihmisiä, jotka ovat suunnattoman stressaantuneita siitä digikuvien määrästä, joka kuormittaa kotitietokoneiden muistia ja ulkoisia kovalevyjä. Jotkut eivät edes tiedä missä ne kuvat ovat. Digikameroiden piti helpottaa kuvien säilyttämistä. Toisin kävi. Monimegaisia digikuvia on kymmenkertainen määrä entiseen, eikä kukaan tiedä mihin ne pitäisi tallettaa ja missä muodossa. Ehkä salaa toivomme, että tietokoneen muisti pettäisi ja tuhoaisi osan ahdistuksen aiheuttajista. Sitten voisimme kaihoisasti muistella niitä kadonneita muistoja. Miksei meillä edelleenkään ole @-näppäintä tietokoneessa, vaan siihen tarvitaan kahta sormea? Tekniikan piti pelastaa meidät, mutta se onkin pilannut vapaa-ajan monimutkaistamalla kaiken. Aikana, jolloin puhelimet jätettiin (hyvästä syystä) kotiin ulos lähtiessä, vapaa-aika oli vapaampaa. Nyt puhelimen kotiin jättäminen katsotaan joko vastuuttomaksi tai epäilyttäväksi teoksi. Puhelimeen vastaamattomuutta pidetään loukkauksena soittajaa kohtaan. Juuri se on vastuutonta, että varastaa kenties toiselle äärimmäisen harvinaisen vapaa-ajan hetken. Ennen junamatkalla oli ylimääräistä aikaa lukea kirjaa, jutella, kirjoittaa tai ajatella. Nyt aika on pilkottu, koska mahdollisuuksia on liikaa. Pian kukaan ei edes huomaa mitä olemme menettäneet; me totumme, annamme periksi ja unohdamme. Siitä tulee menneisyyden kadonnutta aikaa. Meidän kuuluu jopa tehdä selvitys juna- tai lentomatkan jälkeen siitä miten olemme käyttäneet matkaan kuluneen ajan hyödyksi. Kuluminen on hirvittävän negatiivinen tapa ajatella. Aikahan on lahja, joka voitetaan. Varsinkin joutoaika. Luulen, että me kehitymme vasta silloin kun osaamme kysyä juuri oikeita kysymyksiä, jotka kyseenalaistavat sen minkä piti olla lähtökohtaisesti itsestäänselvää. En edes yritä kuvitella, että irtautuisimme lineaarisesta aikakäsityksestämme. Voisimme kuitenkin ajatella kuten antiikin kreikkalaiset – eteenpäin. Kreikkalainen olisi sanonut, että tammenterho on maassa siksi, että siitä kasvaisi puu. Me sanomme, että se on siinä, koska se putosi puusta. Katsomme taaksepäin. Jos yrittäisimme katsoa eteenpäin ja ehtiä kiireen edelle, saisimme ehkä vapaasti lillua hetken tyhjässä tilassa ja ehkä keksiä jotain oivaltavaa. Uudet ajatukset vaativat vapaata pudotusta ja tilaa hengittää. Kirottu kellokorttilaitekin katsoo vain menneisyyteen – mittaa aikaa, joka on käytetty. Se ei kerro paljonko aikaa on jäljellä, mikä olisi positiivisempi tapa ajatella.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Selkä vääränä

Olen lukenut toimitusehdot

Käyttäkää terveinä!