perjantai 26. marraskuuta 2010

Otetaan vielä yhdet

Irlantilaismies jonotti uimahallin kassalle kahden lapsen kanssa. Toinen näytti 7-vuotiaalta, toinen oli ehkä 4. Mies osti lipun vain itselleen ja isommalle lapselle. Alle 3-vuotiaat kun pääsevät ilmaiseksi. Lipunmyyjä kurkisti tiskin yli toista lasta ja kysyi milloinkas tyttö täyttää kolme. “Sitten kun lama on ohi”, isä vastasi silmää räpäyttämättä. Tämä vitsi on tositarina. Suosituin naurun aihe Irlannissa ei tosin ole enää lama. Nyt solvataan erityisesti omia poliitikkoja, ja syystäkin.

Sitkeästi saarivaltiota piinannut lama on kolmen vuoden kaartelun jälkeen ylittänyt kaikki uutiskynnykset. Miten on mahdollista, että vain muutama vuosi sitten Euroopan vahvin talous ui nyt pohjamudissa? Kuka tumpeloi? Osasyy on ehkä tavallaan juuri huumorissa. Irlantilaisia ei voi edes mainita ilman huumoria. Huumorintaju on elintärkeä osa identiteettiä, vielä tärkeämpi kuin hurling tai pubit tai katolilaisuus. Irlantilaiseen elämäntyyliin ei istunut pahanpäivän varalle säästäminen, ei sitten millään. Siihen sopi paljon paremmin bileet ja kaikille kavereille tarjoaminen. Niinpä sitten kävi niin kuin kävi: kaikki meni mikä tuli ja nyt ollaan kerjuulla.

Etteivät ne edes pankkejaan osanneet pitää pystyssä, vaikka rahaa kannettiin sinne selkä notkolla. Irlantia pitäisi vähintään kurittaa kunnolla huolettomuudestaan. Irrotetaan ne perhana muusta Euroopasta. Annetaan niille kolea kesä ja kostea talvi ja sellainen ilmasto jossa sataa ja tuulee aina. Iho, joka palaa auringossa jos ne yrittävät matkailla. Pisamia ja punainen tukka. Annetaan niille sellainen kieli, jota ne eivät itsekään opi puhumaan. Laitetaan naapureiksi terroristeja ja uskonnollisia fanaatikkoja. Lähetetään viikingit kylään. Viedään niiltä kaikki...ei niille pirulaisille keksi edes yhtään kunnon rangaistusta. Nolottaisi edes tai olisi krapula.

Asuin Irlannissa neljä vuotta maaliskuusta 2003 alkaen. Töitä oli niin paljon kuin halusi tehdä, kaikilla meni hyvin, se oli parasta aikaa. Pankit tyrkyttivät kilpaa asuntolainoja ja työpaikkoja vaihdettiin kuin sukkia. Se, että Irlanti on nyt lirissä ei silti mitenkään yllätä. Irlantilaispankkeihin tutustuin asiakkaana. Kaikkein surkein ja kehittymättömin oli AIB. Mihin ne rahat ja sekit katosivat? Kaikkihan sen tiesivät, että kiinteistömarkkinat oli pelkkä kupla ja sen, että muutkin hinnat nousivat liian nopeasti. Rakentamisen tahti oli kova, mutta laatu onneton. Se ei kuitenkaan huolettanut irlantilaisia. Ne pelasivat, jotka uskalsivat pelata.

Ehkä ongelma on juuri äkkirikastumisen huuma. Päähän nousi lottovoittajille muutakin kuin tiuhaan tahtiin kallistuva mallasjuoma. Viisas olisi säästänyt jotain. Henkilökohtaisesti pidän silti irlantilaisia niin sympaattisina, etten osaa edes syyllistää heitä. Ne vain ovat sellaisia. Ja vaikka heiltä veisi kaiken, sekään ei tehoa. Irlantilaiset ovat ennenkin nähneet köyhyyttä ja nälkää. He nostavat taas kytkintä ja vaihtavat mannerta vähäksi aikaa. Ja ne, jotka eivät enää jaksa lähteä siirtolaisiksi, selviävät huumorilla. Huumoriahan ei mikään lama tai unioni vie. Se saattaa jopa parantua.

Irlantilaisethan ovat tavallaan ihan samanlaisia kuin suomalaiset – mieluummin pitää olla jotain valittamista, liian tyytyväisiä ei ainakaan osata olla. En tiedä kenellä muulla kuin irlantilaisilla olisi paremmat edellytykset selviytyä. Minä olen jo kerran osallistunut Irlannin vaurauden rakentamiseen. Nyt pitäisi taas osallistua kolehtiin. Vähintään vastineeksi taattavalle lainalle voisimme ottaa ison annoksen elämäniloa, optimismia ja hyvää olutta.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Peukalo keskellä poliisia

Ensin kysyttiin, saako pankkiautomaatilla asioineilta rahaa varastaneita romanialaisia romaneja sanoa julkisesti romaneiksi. Sitten kysyttiin, sopiiko juuri poliisin sanoa niin. Sen jälkeen pohdittiin, saako eduskuntavaaleissa ehdolle asettuva poliisi sanoa mitään ja miksi hän sanoisi mitä sanoo. Nyt mietitään varmasti myös poliisiasemalla, voiko politiikkaan lähtevä komisario ylipäätään toimia virassaan samalla kun käy vaalikampanjaa. Poliisijohto neuvoi vain, että lausunnon antaneen komisario Tom Packalenin on syytä pitää kieli keskellä suuta.

Samaan aikaan poliisin on työssään oltava tarkkana kuin porkkana. Kyseisiä rosvoja näkemättä on vaikea sanoa, ovatko annetut tuntomerkit osuvia. Kolme viidestä pääsi kuitenkin karkuun. Kyseinen komisario on epäilemättä haistanut tilaisuuden hankkia hiukan julkisuutta ehdokkuudelleen ja puolueensa vaaliteemalle ja on saanut siitä esimiehiltään nuhteita. Silti hän on pyrkinyt edesauttamaan pakoon päässeiden ryöstäjien kiinnisaamisessa. Olisiko pitänyt itsesensuurin hengessä jättää mainitsematta rikollisten etninen tausta, jos se kuitenkin oli tiedossa, vain sen takia, että paikallisen sanomalehden kaupunkitoimittaja tai kadulla istuvat kerjäläiset saattaisivat kokea sen leimaavaksi? Yleensä on kerrottu vain kansallisuus. Päättäköön poliisi.

Niinpä episodin seuraavassa osassa Kimmo Oksanen loukkaantui romanien puolesta ja soitti poliisille valittaen asenteellisuudesta tiedottamisesta. Tähän Packalen vastasi, että Hesarihan se nimenomaan sotkee politikoinnin ja journalismin keskenään. Aihe on muutenkin ongelmallinen. Oksanen on oikeassa siinä, ettei ole mitenkään yksinkertaista erottaa ulkonäön perusteella kuka on romani ja kuka ei ole. On myös rehellisten romanien etu, että rosvot saadaan kiinni. Rikollisia löytyy kaikista kansanryhmistä ja yhteiskuntaluokista. Tuntomerkkien antaminen voi kuitenkin olla hyödytöntä. Vai löytyykö koskaan pankkiryöstäjä, jota kuvaillaan viiksekkääksi ja pitkätukkaiseksi? Kansallisia tai rodullisia, yhtenäisiä tuntomerkkejäkään ei oikeasti ole.

Kieli keskellä suuta on silti oivallinen neuvo. Asiat on nimittäin helppo sotkea perusteellisesti monellakin kielellä vaikkapa tulkkaamalla väärin. Român tarkoittaa romanian kielessä romanialaista. Monikko on români. Roman sen sijaan roomalaista tai romaania. Rom taas tarkoittaa paitsi rommia, myös romania ja sen monikko on romi. Feminiini on roma, joka isolla kirjoitettuna tarkoittaa Roomaa. Muitakin nimiä mustalaisille on, mutta niitä ei ole korrektia käyttää. Limba română on Romanian kieli. Maan nimi Romania taas juontaa juurensa Rooman valtakunnasta, ei romaneista. Ja kenenkään passissa ei mainita etnistä taustaa.

Romaniassa on 22 miljoonaa asukasta, joista virallisen tiedon mukaan puoli miljoonaa on romaneja, todennäköisesti enemmänkin. On kahtakymmentäyhtä miljoonaa valtaväestöön kuuluvaa romanialaista kohtaan hiukan leimaavaa olla kertomatta Suomessa heiluvien rikollisten etnistä taustaa, jos se on tiedossa. Iso osa mustalaisista pitää itse huolen siitä, että he erottuvat kulttuurillaan valtaväestöstä, koska se on heille kunnia-asia. Heillä ei ole aikomustakaan integroitua muuhun yhteiskuntaan. Niillä, jotka elävät yhteisten sääntöjen mukaan, ei sen sijaan ole mitään tarvetta tehdä etnisestä taustastaan numeroa. He ovat vähemmistönä. Romaneista ei valtaväestö erityisemmin pidä, ihan samoista syistä kuin Suomessakin.

Yksi mielenkiintoinen piirre tässä tarinassa on vielä. Kun 90-luvulla monilla oli kova halu päästä Romaniasta pois, maasta pakeni yhtä innokkaasti niin romaneja kuin valtaväestöäkin. Äkkiä kuitenkin kävi selväksi, että väittämällä olevansa etnisen vähemmistön edustaja ja joutuneensa kokemaan armotonta syrjintää, sai esimerkiksi Brittein saarilta paljon helpommin turvapaikan ja oleskeluluvan. Historiallisesti on herkullisen vinoutunutta, että kerrankin oli haluttavampaa olla mustalainen. Kiusallista, kun köyhiä romaneja on aina kohdeltu aika kaltoin. Ymmärrettävistä syistä tästä on puhuttu niin sanotusti kieli keskellä suuta ja monelta on myös kissa vienyt kielen kokonaan.

torstai 18. marraskuuta 2010

Hetkinen

HUOM: Valitettavasti palvelussa on hetkellinen tekninen häiriö. Kokeile ladata sivu hetken kuluttua uudelleen. Tämä viesti ilmestyi ruutuun kun yritin katsoa jotain Yleisradion nettipalvelusta. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmaankaan viimeinen. Siitä tuli kuitenkin omituisen tuttu ja turvallinen olo. Lapsena tv:tä katsoessa keskelle ohjelmaa ilmestyi yhtenään ruutu, jossa luki Hetkinen. Sitten kuuluttaja pahoitteli katkoa ja teknisiä ongelmia ja vakuutteli, että ne varmasti pian ratkaistaisiin. Pahoittelu jatkuu yhä.

Verkkopalvelun toimivuus ei ole kuitenkaan ainoa asia Yleisradiossa, josta tulee mieleen menneisyys. Televisio oli jäänyt toisena päivänä auki, kun musiikkiohjelma Obladii alkoi. En olisi muuten kiinnostunut, mutta vaimoni kysyi, onko tämä joku vanha ohjelma. Vain showssa vierailleet julkkikset ja Maria Lund todistivat, että se on tältä vuosituhannelta. Muuten Obladiita olisi hyvin voinut luulla uusinnaksi 70-luvulta. Puvustus, kuvaustyyli ja grafiikat menneisyyteen unohtuneissa lavasteissa hikoilivat nostalgiaa, mutta ei mitenkään trendikkäästi. Se näytti enemmän tahattoman koomiselta – ei vähääkään samalta kuin kaupallisten kanavien viihdeohjelmat.

Yleisradiossa on töissä 3307 henkilöä, joiden palkan veronmaksajat, siis me maksamme. Maksan tv-luvasta 231 euroa, ensi vuonna taas vähän enemmän. Maksajia on maassa melkein kaksi miljoonaa. Suomalaisessa demokratian sovelluksessa meidän ei sovi kritisoida kysymättä kerättyjen verovarojen käyttöä tai ainakaan sitä ei kukaan kuuntele, mutta silti. Jos Obladii on parasta viihdettä, mitä yli kolmentuhannen ihmisen organisaatio pystyy tuottamaan, olisi ehkä parasta suuntautua tekemään jotain muuta.

Yksi suurimpia kulttuurishokkeja Suomeen palatessa oli nähdä taas Ylen uutiset. Tarvitaanko täällä yhä valtion propagandakoneistoa? Eikö kylmä sota jo päättynyt? Nyt isäni tuhahtaisi, että provosoin. No, siltä se näyttää ulkopuolisen silmin. Eihän tämä ole vain minun mielipiteeni. Yleisradion tehtävä on nähdäkseni rauhoitella kansaa niiden asioiden suhteen, joista ei haluta nousevan skandaaleja ja vakuutella maan olevan hyvissä käsissä. Väliin esitellään armeijan uutta kalustoa jonkun lippujuhlan tai paraatimarssin varjolla, ettei kansa unohda mitä isoisät sodassa tekivät, miten paljon olemme heille velkaa kaikesta ja miten pelottava naapuri meillä on.

Hetkinen...onhan Yle tehnyt hyvääkin. Kaikki muutkin arkistot pitäisi digitalisoida ja julkaista ilmaiseksi netissä, se olisi ehdottomasti tätä päivää. Sen lisäksi menneinä vuosikymmeninä ahkerasti toistetut tietoiskut, (joissa liekki syttyi kämmenelle) ovat taatusti syöpyneet jokaisen mieleen. Jokainen suomalainen tietää, miksei ajeta ilman turvavyötä tai upota jäihin ilman naskaleita. On tietysti myös kelvollisia keskusteluohjelmia ja dokumentteja, mutta lähetystä ei olisi tarvinnut kääntää digitaalisiksi. Kansa kyllä tiesi sen. Nyt sekä tavalliset katsojat, että asiantuntijat ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, ettei siirtymisestä ollut kenellekään mitään hyötyä. Paitsi satelliittiantennien asentajille ja France Telecomille.

Entä jos Yleä ei olisi? Kuvitellaan nyt rohkeasti, vaikka senioriväestö pillastuisikin, eikä tietäisi enää mihin luottaa. Mikään ei olisi niin kuin ennen ja ennenhän oli kuitenkin moni asia paremmin eikä niin kuin nyt kun kaikki on huonommin. Sitä olisi ikävä koko illan. Yleisradio on kuin kiukkuinen mummo, joka vain on sellainen kuin on. Siltä ei kannata muuta vaatia, sen kanssa on vain opittava olemaan.Vanhat eivät muutu eivätkä pidä siitä, että muutkaan muuttuvat. Mutta annas kun suurten ikäluokkien ote kaukosäätimestä kirpoaa, saa tv-mörkökin toivottavasti kyytiä.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kummalliset peruspalvelut

Yhtenä aamuna jonotin puhelimessa puoli tuntia saamatta ketään vastaamaan paikallisessa terveyskeskuksessa. Viesti ilmoitti tylysti, että olemme juuri nyt kiireisiä, emme ehdi vastata. Sairastimme koko perhean voimin kolme viikkoa virusperäistä nielutulehdusta, silmätulehdusta ja yskää, yksi toisensa perään. Kokemus oli hermoja raastava ja väsyttävä paitsi taudin vuoksi myös siksi, ettemme tienneet mistä pitäisi hakea apua ja minkä lääkärin neuvoihin voimme luottaa. Yöt valvoimme itkevät lapset sylissä kaivaen neuvoja netistä.

Terveyskeskuksen ja päivystyksen lisäksi haimme apua kahdelta yksityiseltä lääkäriasemalta. Sairaan lapsen kanssa ei ole kiva jonottaa. Tiivistetysti kunnallisen puolen neuvo oli pysyä kotona ja odottaa, että tauti menee ohi. Yksityiset lääkärit antoivat saman viruksen ja tulehdusten taltuttamiseen paksun nivaskan reseptejä. Saimmeko kalliilla rahalla parempaa palvelua ja enemmän huolenpitoa vai ryhdyimmekö lääkeyritysten voiteleman tohtorin koekaniineiksi? En tiedä. Hädän hetkellä tuli ikävä irlantilaista family doctoria, joka sentään tunsi meidät nimeltä. Hän oli toki yksityinen, mutta vastaanotolle pääsi silti puolet halvemmalla kuin Suomessa.

Sunnuntaisen lehtijutun mukaan Espoon terveysasemilta puuttuu lääkäreitä. Se ei taida olla enää uutinen, lääkäripulasta on kärsitty vuosia. Ulkomailla asuu 650 suomalaista työikäistä lääkäriä. Sairaanhoitajia on lähtenyt moninkertainen määrä. Yhteensä Suomessa koulutettuja terveydenhuollon ammattilaisia on ulkomailla yli kymmenen tuhatta. Onneksi maasta paenneiden tilalle on saatu ulkomaalaisia työntekijöitä. Kaikkia tämäkään ei tunnetusti miellytä. Ehkä tilanne on erityisen onneton juuri Espoossa, koska oletetaan, että meillä on kuitenkin varaa yksityiseen lääkäriin.

Kyse ei olekaan ensi sijaisesti rahasta, vaan siitä, että hoitoon tuntisi voivansa luottaa. Sellaista tunnetta ei ole tullut missään. Lääkärin aika menee raportin kirjaamiseen, joten hän katsoo enemmän tietokonetta kuin potilasta. Sitten mielessä kummittelevat ne 36 perhettä joiden lapset sairastuivat narkolepsiaan ja muihin kammottaviin tauteihin kokeellisen sikainfluessarokotuksen saatuaan. Perheet toimivat juuri niin kuin terveydenhuollon ammattilaiset oli kovakouraisesti ohjeistettu neuvomaan. Me valitsimme onneksi toisin. Enkä usko, että monelle muullekaan luottamuksen palautuminen kyseisiin viranomaisiin on lähiaikojen asia.

Onko tämä siis peruspalvelua, jota kannattaa yrittää säilyttää vai olisiko parempi satsata johonkin ihan muuhun? Kun vaalit lähestyvät, kaikkien puolueiden puheisiin luikahtavat peruspalvelut, hyvinvointiyhteiskunta ja työllisyyden parantaminen. Mitä niille on tähän asti tehty? Kaikki energia on käytetty talouskasvun turvaamiseen, mikä tulee velkarahalla kalliiksi ja jossa voi ehkä jo lähtökohtaisestikin vain epäonnistua. Ymmärrän siksi oikein hyvin protestimielialan ja rötösherravihan, joka nostaa päätään ainakin gallupeissa. Ymmärrän poikkeuksellisesti myös Mikael Jungneria. Olemme luoneet hirviön, joka kuorsaa kovaäänisesti design-torkkupeittonsa alla. Ollaan ihan hiljaa ja toivotaan, ettei se herää.

P.S. Kirjoitin tähän asti eilen, mutta en ehtinyt julkaista tekstiä. Tämän aamuisessa Hesarin vieraskynässä Risto Heiskala pohti samaa aihetta. “Poliitikot eivät halua ottaa julkista vastuuta tekemistään poliittisista valinnoista.” Siinähän se ongelma on. Politiikka on etäännytetty kansasta, eikä vastuuseen joudu mistään. Hallituspuolueiden ylimielisyys ja välinpitämättömyys kaataa ääniä suoraan Perussuomalaisten kaukaloon. Köyhin viidennes kansasta äänestää persuja ja nykypolitiikalla on synnytetty iso joukko rotestia hautovia vähäosaisia. Ei niin, että Soinilla olisi esittää vastauksia mihinkään ongelmaan, mutta ei niitä ole esittänyt kukaan muukaan. Itsepä latunne hiihdätte.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Synkkyydenpilaajat

Voi marraskuu ja mandoliinipuu. Nyt kuuluu olla ahdistunut, kuunnella murheellisia lauluja ja tuskailla miten on synkkää ja pimeää. Varataan kilvan matkoja sinne missä aurinko paistaa. Eihän sitä oikein voi kenellekään kasvokkain tunnustaa, mutta minä nautin marraskuusta ja siitä, että on kylmä. En hiihdä. Iloitsen vain kun saa hakea untuvatakin varastosta, pukea monta kerrosta vaatteita, varoa mustaa jäätä ja katsella huuruavaa hengitystä. Kevät tulee kun tulee, mutta nyt nautin kylmästä.

Ehkä se johtuu siitä, että olemme syntyneet pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohdimme asiaa aikoinaan amerikkalaisen tuttavan kanssa, kun hän tunnusti saman mieltymyksen. Hän päätti erikoistua kirjoittamaan vain kylmistä maista. Tropiikissa hikoilu oli niin tuskallista. Suomessa hän on käynyt kahdesti – marraskuussa ja joulukuussa. Kuinkahan moni hänelle kertoi, että kesällä tänne pitäisi tulla? Joku vuosi sitten hän paljasti kirjoittavansa kirjaa, joka sijoittuu Islantiin. Kirjasta ei ole kuulunut sen koommin. Epäilen, että projekti on jäissä.

Islantilaisraukoilla ei ole koskaan hellettä. Sen sijaan talvi, toisin kuin luulisi, on leudompi kuin meillä, mutta kyllä siellä silti karua on. Norjassa on sateisempaa kuin meillä, vaikka elämme samoilla leveysasteilla. Ruotsissa paistaa aina aurinko, mutta sitä ei kannata ajatella. Ajatellaan sitä, että Suomessa on vuodessa sentään keskimäärin 40 hellepäivää, yli kuukausi yhteensä. En tosin ole varma, voiko tilastoihin luottaa. Lapsuudessa oli aina helle ja kesät kestivät ikuisesti. Mitä iäkkäämmältä kysytään, sitä kuumempia kesät ennen olivat.

Elolämmin tarkoittaa setäni mukaan sitä, että hän tuntee olonsa mukavaksi ja kaikilla muilla on hiki. Hän pitää lämpimästä, viihtyy villasukissa kesälläkin ja on vakaasti sitä mieltä, että joka vuosi ilmasto tuntuu hiukan kylmemmältä. Luulisi, että hän lomailee mielellään etelässä, mutta ei sekään käy. Vaarana kun on, että juuri sillä viikolla sattuisi kohteessa olemaan kolea sää. Sitä riskiä ei kannata ottaa. Ei hän tosin pidä oikein matkustamisestakaan. Lentokoneessa on aina liian kylmä. Niinpä hän pysyy kotona.

Tiedän myös missä on se kuuluisa paikka, johon aurinko ei paista. Se on rahtilaivan konehuoneessa. Tuttava paljasti tämän suuren mysteerin tuskaillessaan taas kerran voimasanoilla saatellen epätavallista ammatinvalintaansa. Tiedän kuitenkin totuuden paremmin kuin hän arvaakaan. Todellisuudessa hän nauttii olostaan juuri siellä laivan konehuoneessa. Yksin pimeässä. Niin kuin minä nautin marraskuun synkkyydestä, koska kesällä on liian valoisaa kaikkeen muuhun paitsi valokuvaamiseen. Sitä ei vain saa sanoa kenellekään. Meitä pidettäisiin synkkyydenpilaajina.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Aikalaiset

Tuttavallisesti helvetinkoneeksi kastettu kellokorttilaite on yhteisöllisen inhon kohde töissä. Ei niin, etten ymmärtäisi sen funktiota työnantajan kannalta, ja miksei työntekijänkin. En vain ole varma siitä, tuottaako valvonta sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Luovaa työtä tekeville aika on hankala käsite. Ilman määräaikaa, mitään ei saa aikaiseksi. Kiire on paras motivaattori. Toisaalta ilman aikaa ajatella, se mitä saadaan tehtyä, ei ole minkään arvoista. Luulisi työnantajankin arvostavan lopulta enemmän tuloksia, kuin sitä, että kaikki istuvat samaan aikaan samassa paikassa.

Lapsuuden päivät olivat merkillisen pitkiä. Niin pitkiä, että yhden loputtoman kesäpäivän aikana ehdin sata kertaa kysyä äidiltä, mitä tekisin. Aikaa oli liikaa, sille ei olisi millään keksinyt käyttöä. Jostain syystä muistan saaneeni aina hyviä ideoita palkinnoksi. Miksei tekemistä ollut ja miksi aika meni niin hitaasti? Onneksi ongelmaa ei enää ole. Kiire hallitsee kaikkia elämän osa-alueita, eikä mitään ehdi. Jos ehtii aloittaa, ei kuitenkaan saa valmiiksi. Kaikki projektit ovat kroonisesti kesken. Miten ylipäätään on mahdollista, että meillä on krooninen pula siitä ainoasta asiasta, jota kaikilla on?

En tunne ketään, jolla olisi perhekuvat hyvässä järjestyksessä ja siisteissä albumeissa. Tunnen sen sijaan ison joukon ihmisiä, jotka ovat suunnattoman stressaantuneita siitä digikuvien määrästä, joka kuormittaa kotitietokoneiden muistia ja ulkoisia kovalevyjä. Jotkut eivät edes tiedä missä ne kuvat ovat. Digikameroiden piti helpottaa kuvien säilyttämistä. Toisin kävi. Monimegaisia digikuvia on kymmenkertainen määrä entiseen, eikä kukaan tiedä mihin ne pitäisi tallettaa ja missä muodossa. Ehkä salaa toivomme, että tietokoneen muisti pettäisi ja tuhoaisi osan ahdistuksen aiheuttajista. Sitten voisimme kaihoisasti muistella niitä kadonneita muistoja.

Miksei meillä edelleenkään ole @-näppäintä tietokoneessa, vaan siihen tarvitaan kahta sormea? Tekniikan piti pelastaa meidät, mutta se onkin pilannut vapaa-ajan monimutkaistamalla kaiken. Aikana, jolloin puhelimet jätettiin (hyvästä syystä) kotiin ulos lähtiessä, vapaa-aika oli vapaampaa. Nyt puhelimen kotiin jättäminen katsotaan joko vastuuttomaksi tai epäilyttäväksi teoksi. Puhelimeen vastaamattomuutta pidetään loukkauksena soittajaa kohtaan. Juuri se on vastuutonta, että varastaa kenties toiselle äärimmäisen harvinaisen vapaa-ajan hetken.

Ennen junamatkalla oli ylimääräistä aikaa lukea kirjaa, jutella, kirjoittaa tai ajatella. Nyt aika on pilkottu, koska mahdollisuuksia on liikaa. Pian kukaan ei edes huomaa mitä olemme menettäneet; me totumme, annamme periksi ja unohdamme. Siitä tulee menneisyyden kadonnutta aikaa. Meidän kuuluu jopa tehdä selvitys juna- tai lentomatkan jälkeen siitä miten olemme käyttäneet matkaan kuluneen ajan hyödyksi. Kuluminen on hirvittävän negatiivinen tapa ajatella. Aikahan on lahja, joka voitetaan. Varsinkin joutoaika. Luulen, että me kehitymme vasta silloin kun osaamme kysyä juuri oikeita kysymyksiä, jotka kyseenalaistavat sen minkä piti olla lähtökohtaisesti itsestäänselvää.

En edes yritä kuvitella, että irtautuisimme lineaarisesta aikakäsityksestämme. Voisimme kuitenkin ajatella kuten antiikin kreikkalaiset – eteenpäin. Kreikkalainen olisi sanonut, että tammenterho on maassa siksi, että siitä kasvaisi puu. Me sanomme, että se on siinä, koska se putosi puusta. Katsomme taaksepäin. Jos yrittäisimme katsoa eteenpäin ja ehtiä kiireen edelle, saisimme ehkä vapaasti lillua hetken tyhjässä tilassa ja ehkä keksiä jotain oivaltavaa. Uudet ajatukset vaativat vapaata pudotusta ja tilaa hengittää. Kirottu kellokorttilaitekin katsoo vain menneisyyteen – mittaa aikaa, joka on käytetty. Se ei kerro paljonko aikaa on jäljellä, mikä olisi positiivisempi tapa ajatella.