torstai 30. syyskuuta 2010

Näkkileivän jauhopuolella

Kun joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia suomalaisia joutuu samaan tilaan, ei synny spontaanisti yhteishenkeä tai luontevaa keskustelua. Jutustelu on väkinäistä ja vaikeaa. Useimmiten ei ystävystytä, ei esittäydytä. Joskus kukaan ei aloita keskustelua ja kaikki ovat hiljaa. Olen ainoa, jota tilanne kiusaa suunnattomasti. On ollut hankalaa sopeutua siihen, että ryhmässä pitää olla se, joka sekä aloittaa keskustelun että pitää sitä yllä, koska hiljaisuus tuntuu ahdistavalta. Olen tuskastunut tähän rooliini, jota minun ei koskaan ulkomailla tarvinnut harjoitella. Siellä taistelin suunvuorosta muiden kanssa, enkä sitä aina saanutkaan.

Ulkomaalaiset sanovat, että suomalaisiin on vaikea tutustua. Se on optimistinen käsitys. Toiset sanovat reilusti, että se on mahdotonta. Toisaalta väitetään, että kun lopulta onnistuu saa elinikäisen ystävän. Ei se mahdotonta ole, mutta kyllä se kysyy pitkäjänteisyyttä ja hyviä hermoja. Miksi luottamuksen voittaminen on niin kivuliasta? Mitä me pelkäämme? Me olemme vähäsanaisia ja etäisiä, epäluuloisia ja ujoja. Sanon me, koska ruoskin itseäni siitä, että olen tahtomattani välillä yhtä epäluuloinen. Eikä sekään mitään auta, mutta meille toisiimme tutustuminen on ihan yhtä vaikeaa.

Tuntuu siltä, että jos lähestymisen tekee helpoksi, antaa ymmärtää olevansa yksinäinen ja epätoivoinen. Niin ei tehdä, koska se on noloa. On ikäänkuin tabu olla avoin ja kertoa henkilökohtaisia asioita. Kuitenkin toiseen ihmiseen tutustuminen ja ystävystyminen vaatii juuri sitä. Se vaatii luottamusta siihen, että toinen ihminen haluaa meille vain hyvää. Voitko luottaa naapureihisi? Sitä ei edes pidetä kaupungissa tarpeellisena tai varsinkaan välttämättömänä. Itsekeskeisyys on hyväksyttävää eikä yhteisvastuullisuus ole pitkään aikaan ollut trendikästä. Ja sen kanssa on elettävä.

Minusta rappukäytävässä kuuluu tervehtiä, hississä vähintään katsoa silmiin ja lääkärin odotushuoneessakin voi hymyillä toisille. Se on psykologinen viesti: emme ole vihollisia. En sopeudu siihen, että Suomessa vieraille ihmisille puhumista pidetään yhä joko mielenterveysongelmana, humalaisen ylisosiaalisuutena tai iskuyrityksenä. Onnekkaasti olen töissä yrityksessä, jossa on poikkeuksellisen hyvä henki ja kaikki ovat kohteliaita, puheliaita ja ystävällisiä. Vallitsee siis yleinen luottamuksen ilmapiiri. Suomalaisessa yhteiskunnassa sellaista ei valitettavasti oikein ole.

Toinen asia, mitä ulkomaalaiset ihmettelevät, on suomalaisten tarve asua yksin. Irlannissa on normaalia, että myös työssäkäyvät jakavat talon. Housemate-elämä tulee kaikille halvemmaksi, vapaa-aikaa on kuitenkin vähän ja samalla tutustuu uusiin ihmisiin. Sekä elintaso, että henkinen hyvinvointi paranisi, jos opiskelijat asuisivat kimpassa ja jakaisivat kustannuksia. Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Täällä maksetaan kipeitä vuokria vain siitä ilosta, että saa olla yksin, omassa yksiössään ja oppia epäsosiaaliseksi. Kuitenkin siihen yhteiskunta kannustaa ja sitä pidetään normaalina. Jos 24-vuotias asuu vanhempien luona, oletetaan että jotain on vialla. Tätä kutsutaan individualismiksi.

Valokuvaaja Harri Pälviranta teki kouluampujien muotokuvat pienistä lehtijutuista, joissa kerrottiin ampumatapauksista. Kolmas muotokuva oli omakuva, “mahdollinen koulusurmaaja”. Hän oli lukenut potentiaalisen ammuskelijan profiilin: viihtyy yksin, viettää aikaa tietokoneella, lukee väkivaltakirjallisuutta ja katsoo toimintaelokuvia. Jos näihin lisätään, että on vähäpuheinen ja kuuntelee raskasta musiikkia, kuvaus sopii enemmistöön suomalaisista nuorista miehistä. Näine huveineen heidät laitetaan asumaan yksin. Sosiaalisen elämän ylläpitämiseen tarvittaisiin vähän ympäristön tukea.

Yleistäminen on niin helppoa, niin helppoa. Tapasin juuri pienissä juhlissa suomalaisen keski-ikäisen perheenisän, johon oli helppo tutustua. Hän oli puhelias, välitön, hauska ja sosiaalinen. Hän jutteli kaikkien kanssa, esittäytyi jokaiselle lapset mukaan lukien, kertoi henkilökohtaisia tarinoita itsestään ja tutuistaan ja puhui selkeällä äänellä niin, että ulkomaalaisetkin ymmärsivät sekä osasi myös kuunnella muita. Hän ei humaltunut, eikä vaikuttanut millään tavalla omituiselta. Hän siis rikkoi kaikki ne ennakkoluulot ja yleistykset mitä suomalaisista esitetään. Kun hän poistui paikalta, juhlat tuntuivat ikäänkuin päättyneen.

Minua ja muitakin ilahdutti juuri se, että tämä henkilö oli poikkeuksellisen taitava ottamaan huomioon kaikki muut läsnäolijat. Se on juuri suurin vaikeus suomalaisille sosiaalisissa tilanteissa. Yhteisö ei opeta lapsesta asti käyttäytymään oikein, koska mitään yhteisöä ei ole. Yksilökeskeinen ajattelu on ehkä parantanut tasa-arvoa, mutta ei ole lisännyt hyvinvointia. Siitä on tullut uskonasia, niinkuin loputtomasta talouskasvusta, vaikka tiedetään ettei se voi loputtomiin jatkua. Kuitenkin pidetään hölmönä jos puhuu kollektivismin ja yhteisöllisyyden puolesta individualismin opponenttina. Se sotii aikamme arvomaailmaa vastaan ja kuulostaa vasemmistolaiselta hörhöilyltä.

4 kommenttia:

  1. Loistava kirjoitus. Muutenkin blogisi on erinomainen, kiitos siitä.

    Luulen, että henkinen hyvinvointi ei tuosta vain lisääntyisi, jos suomalaiset pantaisiin asumaan yhteen, vaan ensin pitäisi todella tapahtua se muutos, että ihmiset oppivat puhumaan henkilökohtaisista asioista, ja ylipäänsä asioista, toisilleen. Muutama jörö suomalainen samassa kämpässä ei paljon henkistä hyvinvointia edistä. :)

    VastaaPoista
  2. Tarvitseeko sitä nyt henk. kohtaisesta olla aina
    puhumassa. Se on suomalaisessa kulttuurissa hyvä
    asia, että saa olla rauhassa, ettei jatkuvasti joku ole iholle tunkemassa esittäen kysymyksiä koskien henk.kohtaisia asioita.
    Kyllä ainakin ulkomaanmatkoilla olen kokenut usein tavatonta läheisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta matkakumppaneiden kesken, heidän kanssaan ollaan matkan aikana tultu todella läheisiksi. Kyllä suomalainenkin avautuu kun van rohkeasti keskustelun avaa.

    VastaaPoista
  3. Niin, suomalainen vapautuu estoista kun pääsee joko ulkomaille tai saa ilmaista viinaa. Monesti se tapahtuu samaan aikaan.

    VastaaPoista
  4. Kiinalaisen opiskelija ystäväni kommentti suomalaisista: ensimmäisinä päivinä kukaan ei koulussa puhunut hänelle mitään. Ei suomeksi eikä englanniksi.Hän ymmärtää varsin hyvin kumpaakin kieltä ja vasta Hänen aloittaessa keskustelun alkoi puhetta pikkuhiljaa tihkua. Hän kertoi,että suomalaiset ovat kyllä ystävällisiä,auttavat ja neuvovat vaikka eivät osaisi yhteistä kieltäkään, ja ainakin edes yrittävät. Ja varsinkin kun alkoholi astuu kuvioihin,kerrotaan kaikki,siis aivan kaikki,suomeksi ja englanniksi(vaikkei jälkimmäistä edes osattaisikaan)mutta silti tulematta ns.liian lähelle. Suomalainen ei utele toisten asioita,ei ainakaan suoraan,vaikka he palavat halusta tietää. Näkymätön kunnioituksen verho estää avoimen keskustelun ventovieraan kanssa ja useimmiten käytämme sitä myöskin suojamuurina itsellemme. Mutta kun tutustuminen on saatu alkuun ja sitä näkymätöntä verhoa edes hieman avattu, ei sitä puheen määrää pysty edes kuvailemaan. Ehkäpä olemmekin vain siis sosiaalisia erakoita?

    VastaaPoista