torstai 30. syyskuuta 2010

Näkkileivän jauhopuolella

Kun joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia suomalaisia joutuu samaan tilaan, ei synny spontaanisti yhteishenkeä tai luontevaa keskustelua. Jutustelu on väkinäistä ja vaikeaa. Useimmiten ei ystävystytä, ei esittäydytä. Joskus kukaan ei aloita keskustelua ja kaikki ovat hiljaa. Olen ainoa, jota tilanne kiusaa suunnattomasti. On ollut hankalaa sopeutua siihen, että ryhmässä pitää olla se, joka sekä aloittaa keskustelun että pitää sitä yllä, koska hiljaisuus tuntuu ahdistavalta. Olen tuskastunut tähän rooliini, jota minun ei koskaan ulkomailla tarvinnut harjoitella. Siellä taistelin suunvuorosta muiden kanssa, enkä sitä aina saanutkaan.

Ulkomaalaiset sanovat, että suomalaisiin on vaikea tutustua. Se on optimistinen käsitys. Toiset sanovat reilusti, että se on mahdotonta. Toisaalta väitetään, että kun lopulta onnistuu saa elinikäisen ystävän. Ei se mahdotonta ole, mutta kyllä se kysyy pitkäjänteisyyttä ja hyviä hermoja. Miksi luottamuksen voittaminen on niin kivuliasta? Mitä me pelkäämme? Me olemme vähäsanaisia ja etäisiä, epäluuloisia ja ujoja. Sanon me, koska ruoskin itseäni siitä, että olen tahtomattani välillä yhtä epäluuloinen. Eikä sekään mitään auta, mutta meille toisiimme tutustuminen on ihan yhtä vaikeaa.

Tuntuu siltä, että jos lähestymisen tekee helpoksi, antaa ymmärtää olevansa yksinäinen ja epätoivoinen. Niin ei tehdä, koska se on noloa. On ikäänkuin tabu olla avoin ja kertoa henkilökohtaisia asioita. Kuitenkin toiseen ihmiseen tutustuminen ja ystävystyminen vaatii juuri sitä. Se vaatii luottamusta siihen, että toinen ihminen haluaa meille vain hyvää. Voitko luottaa naapureihisi? Sitä ei edes pidetä kaupungissa tarpeellisena tai varsinkaan välttämättömänä. Itsekeskeisyys on hyväksyttävää eikä yhteisvastuullisuus ole pitkään aikaan ollut trendikästä. Ja sen kanssa on elettävä.

Minusta rappukäytävässä kuuluu tervehtiä, hississä vähintään katsoa silmiin ja lääkärin odotushuoneessakin voi hymyillä toisille. Se on psykologinen viesti: emme ole vihollisia. En sopeudu siihen, että Suomessa vieraille ihmisille puhumista pidetään yhä joko mielenterveysongelmana, humalaisen ylisosiaalisuutena tai iskuyrityksenä. Onnekkaasti olen töissä yrityksessä, jossa on poikkeuksellisen hyvä henki ja kaikki ovat kohteliaita, puheliaita ja ystävällisiä. Vallitsee siis yleinen luottamuksen ilmapiiri. Suomalaisessa yhteiskunnassa sellaista ei valitettavasti oikein ole.

Toinen asia, mitä ulkomaalaiset ihmettelevät, on suomalaisten tarve asua yksin. Irlannissa on normaalia, että myös työssäkäyvät jakavat talon. Housemate-elämä tulee kaikille halvemmaksi, vapaa-aikaa on kuitenkin vähän ja samalla tutustuu uusiin ihmisiin. Sekä elintaso, että henkinen hyvinvointi paranisi, jos opiskelijat asuisivat kimpassa ja jakaisivat kustannuksia. Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Täällä maksetaan kipeitä vuokria vain siitä ilosta, että saa olla yksin, omassa yksiössään ja oppia epäsosiaaliseksi. Kuitenkin siihen yhteiskunta kannustaa ja sitä pidetään normaalina. Jos 24-vuotias asuu vanhempien luona, oletetaan että jotain on vialla. Tätä kutsutaan individualismiksi.

Valokuvaaja Harri Pälviranta teki kouluampujien muotokuvat pienistä lehtijutuista, joissa kerrottiin ampumatapauksista. Kolmas muotokuva oli omakuva, “mahdollinen koulusurmaaja”. Hän oli lukenut potentiaalisen ammuskelijan profiilin: viihtyy yksin, viettää aikaa tietokoneella, lukee väkivaltakirjallisuutta ja katsoo toimintaelokuvia. Jos näihin lisätään, että on vähäpuheinen ja kuuntelee raskasta musiikkia, kuvaus sopii enemmistöön suomalaisista nuorista miehistä. Näine huveineen heidät laitetaan asumaan yksin. Sosiaalisen elämän ylläpitämiseen tarvittaisiin vähän ympäristön tukea.

Yleistäminen on niin helppoa, niin helppoa. Tapasin juuri pienissä juhlissa suomalaisen keski-ikäisen perheenisän, johon oli helppo tutustua. Hän oli puhelias, välitön, hauska ja sosiaalinen. Hän jutteli kaikkien kanssa, esittäytyi jokaiselle lapset mukaan lukien, kertoi henkilökohtaisia tarinoita itsestään ja tutuistaan ja puhui selkeällä äänellä niin, että ulkomaalaisetkin ymmärsivät sekä osasi myös kuunnella muita. Hän ei humaltunut, eikä vaikuttanut millään tavalla omituiselta. Hän siis rikkoi kaikki ne ennakkoluulot ja yleistykset mitä suomalaisista esitetään. Kun hän poistui paikalta, juhlat tuntuivat ikäänkuin päättyneen.

Minua ja muitakin ilahdutti juuri se, että tämä henkilö oli poikkeuksellisen taitava ottamaan huomioon kaikki muut läsnäolijat. Se on juuri suurin vaikeus suomalaisille sosiaalisissa tilanteissa. Yhteisö ei opeta lapsesta asti käyttäytymään oikein, koska mitään yhteisöä ei ole. Yksilökeskeinen ajattelu on ehkä parantanut tasa-arvoa, mutta ei ole lisännyt hyvinvointia. Siitä on tullut uskonasia, niinkuin loputtomasta talouskasvusta, vaikka tiedetään ettei se voi loputtomiin jatkua. Kuitenkin pidetään hölmönä jos puhuu kollektivismin ja yhteisöllisyyden puolesta individualismin opponenttina. Se sotii aikamme arvomaailmaa vastaan ja kuulostaa vasemmistolaiselta hörhöilyltä.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Osta hyvä hevonen

Kaksi naista yritti kaupata iäkkäälle miehelle koruja. Kauppoja ei syntynyt, mutta mies menetti lompakkonsa, jossa sattui vielä olemaan mukava summa rahaa. Naiset pakenivat kahden miehen kanssa autolla, mutta heidät saatiin kiinni huoltoasemalta. Näin siis kertoi Metro-lehti. Tarkkaavainen lukija huomaa, ettei jutussa mainittu sanallakaan etnistä taustaa tai kansallisuutta, vaikka molemmat ovat varmasti poliisin tiedossa. Näin on tapana uutisoida ja näitä tarinoita riittää.

Ei ole siis sopivaa arvailla, mutta jos naiset sattuivat kaupustelemaan juuri kultakoruja ja heillä oli mustat nahkatakit, olen saattanut myös nähdä heidät samassa puuhassa. Minun näkemäni korukauppiaat pyörivät viime viikonloppuna ostarilla pysäytellen pahaa-aavistamattomia ohikulkijoita ja poistuivat paikalta mustalla Audilla, jossa oli ainakin yksi mies mustat aurinkolasit päässä. Autossa oli romanialaiset kilvet ja tummennetut lasit. Mutta jos varmaa tietoa ei ole, on toki epäkorrektia arvailla keitä he olivat ja millä asialla.

Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksen käsityksen mukaan kaduilla kerjäävät etnisen vähemmistön edustajat ovat köyhiä ja heitä pitäisi auttaa. Yksi toimittaja pahoitti mielensä siitä, kun A-studio esitti asuntomurtoja koskevan jutun samassa ohjelmassa euroopanlaajuisen romaniongelman kanssa. A-studion toimittaja puolustautui samassa lehdessä sanomalla ettei ohjelma lietso vihaa, mutta ei myöskään halua sortua itsesensuuriin poliittisen korrektiuden nimissä. Aika hyvin vastattu.

Toisen kummallisen uutisen mukaan Sipoossa oli tavattu EU-komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroson näköinen mies kaupittelemassa vaatteita. Kyseessä oli rikosoikeudellisen terminologian mukaan lievä petos, jonka yksityiskohdat jäivät hämäriksi, mutta tapa ilmoittaa tuntomerkit on ihan uusi. Se avaa jännittäviä mahdollisuuksia. Odotan jo innolla seuraavanlaisia otsikoita: Nicolas Sarkozyn näköinen mies heilui ampuma-aseen kanssa lähiökerrostalon parvekkeella. Tai Barack Obaman näköinen mies ahdisteli tyttöjä Kaisaniemen puistossa. Tai ehkä Matti Vanhasen näköinen mies ryösti pankin Töölössä.

Vakavasti puhuen kukaan Euroopassa ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja mitä sopii sanoa. Sarkozyn ratkaisu on ollut lennättää slummeihin leiriytyneet romanit Air Francella takaisin lähtöpisteeseen. Ihmettelin puoliääneen lehteä lukiessa, eikö bussikyyti olisi tullut halvemmaksi. “Luuletko, että bussissa olisi ollut montakin matkustajaa jäljellä ensimmäisen vessapysähdyksen jälkeen?”, kysyi vaimoni viisaasti. Sarkozy taitaa olla ainoa, joka luulee kyyditysten auttavan. Kaikki muut tietävät, että nämä ihmiset palaavat samantien Ranskaan. Maksettu lähtöraha on hukkaanheitettyä rahaa.

Ehkä kiertelevät romanit ovat köyhiä, mutta eivät he ole niin köyhiä, etteivät pääsisi matkustamaan. Todella köyhät eivät matkustele omassa maassaankaan. Jos köyhyys ei estäisi matkustamista ja oikeuttaisi kerjäämään tai varastamaan, kaiken järjen mukaan Helsingin kaduilla pitäisi olla tuhansia kongolaisia, liberialaisia ja zimbabwelaisia kuppi ojossa. Ainakin luulisi, että todella kurjista oloista lähteneet irakilaiset ja afganistanilaiset anelisivat polvillaan almuja. En ole oikein ymmärtänyt sitäkään, miksi kerjäämistä elinkeinona pitäisi tukea lahjoituksin. Jos alkoholin nauttiminen puistossa ei ole kiellettyä, silloin puistossa saa juopotella, eikä siitä voi valittaa.

Miksi Romanian mustalaiset sitten kiertelevät kerjäämässä? Kommunismin aikaan paitsi, että rajat olivat tiukasti kiinni, kaikki oli muutenkin toisin. Jokaiselle löytyi töitä. Romanit laitettiin tehtaisiin rakentamaan uljasta sosialismia siinä missä kaikki muutkin ja lapset haettiin kotoa koulunpenkille vaikka väkisin. Lakia toteltiin ja sitä valvottiin, resursseista ja työvoimastahan ei ollut pulaa. Enää ketään ei kiinnosta, tehtaat on suljettu ja lukutaidoton vähemmistö vaeltelee likaiset kädet toisten taskuissa pitkin maanosaa.

Ongelma tunnetaan, mutta ratkaisua siihen ei ole, kun normaali elämä ei heitä kiinnosta. Musiikkia lukuunottamatta perinteiset romanien ammatit ja taitojen kysyntä ovat kadonneet. Romaniassa ollaan iloisia kun pahimmat häiriköt ovat muualla, vaikka sitä ei uskalletakaan sanoa ääneen. Ongelmia riittää muutenkin. Muita tilanne ja Barroson näköisten kauppamiesten häikäilemättömyys kauhistuttavat. Pahinta olisi kuitenkin, jos siitä ei edes saisi keskustella. Mahtaakohan muuten idealistisesti aiheeseen suhtautuva kaupunkitoimitus tietää miksi Romanian maaseudulla laitetaan hevosten poskille heilumaan kauniit punaiset tupsut? Samasta syystä kuin meillä ravihevosilla on silmälaput.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Maailman vanhin ammatti

Olen tehnyt töitä viidessä eri maassa ja kahdeksassa oman alani yrityksessä, joista viisi on mainostoimistoja. Kouluaikana siivosin sairaalaa, palelin tavaratalossa ja ajelin nurmikoita. En ole joutunut työttömäksi enkä kohdannut suuria vaikeuksia löytää töitä. Palkkakin on vuosien aikana parantunut. Olen varmasti ollut onnekas, mutta on siihen ehkä muitakin syitä. Tehtyäni viisitoista vuotta markkinointiviestintää, luulen tietäväni jotain myös työnhausta. Se on sitä, että myy itsensä.

Pyry Solala haki 214 työpaikkaa ja kirjoitti turhautuneena yleisönosastoon. Hän tuli samalla aloittaneeksi mielenkiintoisen keskustelun siitä, miksi hyvin koulutetut akateemiset eivät löydä paikkaansa työelämässä. Ongelma on ilmeisen yleinen, eikä se hämmästytä: yliopistomaailma ja työelämä eivät kohtaa. En ole hankkinut akateemista koulutusta, mutta olen lukenut yliopistossa tuotettuja tekstejä ja sen mitä yliopistoihmiset kertovat sadassa sivussa, hyvä toimittaja tiivistäisi kahdelle arkille. Työelämässä pitää olla vähän suoraviivaisempi ja pelkistää asioita.

Sama pätee työnhakuun. Eniten olen oppinut Irlannissa. Siellä ei neuvottu miten töitä haetaan, vaan miten töihin päästään. Hakemuksella on tarkoitus vain saada haastattelu, se on ensimmäinen ja tärkein askel. Moni työnantaja on jo hakemuksen ja cv:n perusteella muodostanut mielipiteensä – hakija on hyvä. Kukaan ei kutsu ihmisiä huvin vuoksi, rekrytointi on sen verran työlästä puuhaa. Hakemuksen pitää olla lyhyt, kiinnostava ja selkeä. Työnantajat eivät halua lukea pitkiä korulauseita ja tyhjänpäiväistä hölinää. Ei edes tarvitse kertoa kaikkea mitä osaa, vaan valikoida olennainen.

Olen auttanut opiskelukavereita työuralla alkuun, olen hankkinut työharjoittelupaikkoja, haastatellut hakijoita, palkannut ihmisiä. Olen kirjoittanut muutaman maahanmuuttajan hakemukset ihan uusiksi, antanut käytännön neuvoja ja järjestänyt tapaamisia. Kukaan muu ei olisi sitä heille tehnyt. Usein oppilaitoksissa ei tunnu olevan ketään, jonka tehtävä olisi auttaa löytämään töitä. Miksi hitossa ihmisiä sitten koulutetaan? Ymmärrän hyvin Pyry Solalan turhautumisen. Osataan kyllä kertoa, että täytyy kirjoittaa hakemus, mutta ei sitten kerrota miten se tehdään. Annetaan tietoa, mutta ei kerrota, miten sitä hyödynnetään. Sitäpaitsi työnhaku on kulttuurisidonnainen asia. Sama hakemus ei toimi Irlannissa ja Suomessa.

Tässä muutama yleisneuvo. Kauan sitten kirjoitin omaan työhakemukseeni, että olen kyllästynyt krokotiileihin ja tulivuoriin. Olin siis motivoinut tekemään taas töitä. On mahdollista, että juuri se lause vetosi minut palkanneeseen johtajaan. Erotu joukosta ja selitä miksi olet motivoitunut. Kerro kolme asiaa, jotka osaat erityisen hyvin. Käytä konkreettisia esimerkkejä. Unohda rehellisyys ja vaatimattomuus. Kerro positiivisia asioita, ole innostunut ja käännä mahdolliset heikkoudetkin voitoksi. Harjoittele haastattelutilannetta ja hyviä vastauksia ja harkitse tarkkaan, että pukeudut oikein. Ensivaikutelmaa ei voi myöhemmin korjata.

Silti, ei kannata valehdella. Vilpittömyyskin voi olla valttikortti. Otimme kerran mainostoimistoon nuoren miehen, joka hakemuksessaan kertoi ajavansa trukkia, kun ei muuta työtä ollut löytänyt, eikä alan työkokemusta ollut päivääkään. Hän kuitenkin väitti oppivansa nopeammin kuin kukaan muu. Hakemus oli niin sympaattisen toivoton, että päätettiin antaa mahdollisuus. Motivaatio oli juuri niin kova kuin olimme toivoneetkin. Tällä kaverilla on nykyään oma mainostoimisto.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Eurologisia tutkimuksia

Kestotesti on nyt ohi, tässä lopulliset tulokset. Kun muutimme kolme vuotta sitten Suomeen, saimme tuotua mukana vain tärkeimmät tavarat ja uusimmat vaatteet. Suurin osa Irlannista tuoduista vaatteista on edelleen siistejä. Suomesta ostetut uudemmat ovat enimmäkseen kierrätyskunnossa. H&M:n, Jack & Jonesin ja Anttilan vaatteet kestävät vuoden tai pari. Dressmanista ostettu pusakka ratkesi alle puolessa vuodessa ja K-kengästä ostetut kahdet skeittikengät murenivat muutamassa kuukaudessa.

Ymmärrän kyllä, että laatua saa kun maksaa enemmän, mutta suurin osa Irlannista ostetuista vaatteista oli myös halpoja. Kaikista kaupoista halvin oli Penneys (Englannissa Primark). Hämmästyttävintä on ollut havaita, että sieltäkin ostetut vaatteet ovat edelleen hyvässä hapessa. Takki taisi maksaa kaksikymppiä ja toppaliivi viisitoista. Ei mitään vikaa. Burtonista ostetut paidat ja Berskan farkut ovat kuin uusia, eivätkä nekään syöneet kuukauden ruokakassaa. Adidakset ja Benettonit pysyvät luonnollisesti siisteinä niin kauan kunnes kuluvat puhki, mutta maksavat sen verran enemmän.

Johtopäätös on siis, että suomalaisille myydään roskaa, huonointa bulkkitavaraa, josta saumat ratkeilevat ennen kuin ehtii kotiin näyttämään niitä, mutta josta silti joutuu pulittamaan kymmeniä euroja. Sanotaan, ettei köyhällä ole varaa halpaan, mutta se pitää paikkansa vain Suomessa. Monessa muussa maassa samaa laatua saa torikauppiailta eurolla. Kauppias ottaa omansa pois muuallakin kuin vaatekaupoissa. Elektroniikkaa ei edes kannata ostaa täältä. Uudet fillarit, käytetyt autot ja ruoka maksaa kaksi tai kolme kertaa enemmän kuin Irlannissa. Palkka parani muutossa, mutta elintaso laski siitä huolimatta ja se on vain ollut pakko niellä.

Hinnan ja laadun suhde on vain yksi huijaus. Kauppiaat hyötyvät myös siitä, että sekä valikoima, että kuluttajien tietämys on puutteellinen. Roskaa on helppo myydä, kun valinnanvaraa ei ole. Kaikkein halpamaisinta on myydä luokatonta sekundaa laatutavarana, mikä on erityisesti Anttilan ja Keskon markkinointistrategia. Myös Prismat ja Citymarketit ovat väärällään vastaavia mukamerkkejä, joiden alla voidaan kaupitella ihan mitä tahansa kiinalaista tusinatavaraa. En näe kovin suurta eroa siihen, että joku myy vapaammissa maissa kopioitua merkkitavaraa. Se, mitä Suomessa tapahtuu on tavallaan laillistettu versio piratismista. Asiakas häviää joka tapauksessa.

Onneksi laatuakin saa vielä edullisesti – Lidlistä. On kummallista, että iso mainostoimisto palkattiin Suomessa parantamaan ketjun laatumielikuvaa. Minun mielikuvani siitä on aina ollut hyvä. Lidlistä sai Irlannissa parasta ruokaa ja sieltä ostetut matkalaukut ovat edelleen ehjiä. Toisin kuin kaikki muut ja tässä vertailussa on laatumerkkejä mukana. Lohduttomampaa on ajatella sitä, että Lidl on ainoa asia, jonka suhteen elintasomme ei ole pudonnut Suomeen muutossa. Kaikkialla muualla tulee takkiin.

Lohduttaudun talven kylmetessä sillä, että neljä vuotta sitten ostettu Topshopin talvitakki on täällä yhä muodikas – sitä ei tuijoteta enää – ja vielä ihan uuden näköinenkin. Uutta vastaavaa ei oikein olisi varaa ostaa, ei paikallisella hinta-laatusuhteella. Eikä ole myöskään tietysti sopivaa tutkia elintasoa vain pinnallisella materiaalisella vertailulla. Suomalaisen kuuluu ajatella epämateriaalisia arvoja; luonnon puhtautta, turvallisuutta ja omaa rauhaa. Ajatellaan rehellisyyttä ja aitoutta. Eihän todellista elintasoa voi rahassa edes mitata.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Tervemenoa

Niin paljon kuin sitä on parjattu, terveydenhoito on Suomessa sittenkin aika hyvää. Se toimii. Hoitajat valittavat palkkoja, puutteellisia resursseja ja ylitöitä, mutta riippuu siitä mihin oloja vertaa. Me vertailimme tänä kesänä Romanian järjestelmään. Perhe sukuloi sillä aikaa kun minä tein kotona remonttia. Sitten isommalle lapselle oli iskenyt raju vatsatauti, niin kuin matkoilla joskus käy. Aamulla saapunut lääkäri oli lähettänyt suoraan sairaalaan. Tiputuksessa ja testeissä meni sitten seuraava viikko.

Moni asia oli hyvin. Tartuntatautien erikoissairaalassa oli oma huone, lääkärit olivat mukavia, sukulaiset huolehtivat toisesta lapsesta, kun äiti ja tyttö makasivat sairaalan sängyssä. Olo alkoi lopulta kohentua ja voimat palasivat, mutta tarjolla oli muitakin vaihtoehtoja. Ensimmäiseksi suoneen isketty antibiootti aiheutti allergisen reaktion. Lääkäriä ei tahtonut löytyä keskellä yötä. Pahinta oli olla puhelimen päässä Suomessa ja vain odottaa. Ihmettelimme miksi antibiootteja annettiin viruksen aiheuttamaan tautiin odottamatta testituloksia. Sitten maksa-arvot huononivat. Lopullinen toipuminen vei yli kuukauden.

Järjestelmä eroaa suomalaisesta maksun kohdalla. Hoito oli hyvää ja lääkkeitä löytyi, mutta vain siksi, että huolehtivat sukulaiset olivat avokätisesti voidelleet lääkäreitä ja henkilökuntaa sekä tunteneet juuri oikeita ihmisiä riittävän korkeassa asemassa. Summia emme ole koskaan kuulleet, emmekä varmaan kuulekaan. Virallisesti sairaalassa olo ei edes maksanut mitään. Ilman rahaa ja suhteita olisi voinut vain ristiä kätensä ja toivoa selviävänsä hengissä.

Niin kävi 9-vuotiaalle Cristian Grigorelle, joka kuoli neljässä päivässä jäätyään vaille hoitoa. Poika joutui sairaalaan murtuneen käden takia, mutta isällä ei ollut varaa maksaa lääkäreille riittävästi lahjuksia. Vaarallisinta on joutua sairaalaan. Minäkin olen nähnyt mitä se on. Jouduin vierailemaan kerran romanialaisella poliklinikalla. Jos sanotaan, että tunnelma toi mieleen Hieronymus Boschin näkymät helvetistä, se voi olla liioiteltua, mutta ei kovin paljon. Jokaisella ovella tungeksi joukko tartuntatautisia, likaisia rampoja, levottomia mielenterveyspotilaita ja muita vaivaisia vain siinä toivossa, että joku avaisi oven. Pelkästään haju oli tyrmäävä. En vieraillut toista kertaa.

Tilanne ei ole parantunut. Koko maan talous on kuralla. Kahdessakymmenessä vuodessa virassa on ollut yhdeksäntoista terveysministeriä. Ymmärrettävästi kukaan ei ole ehtinyt viedä läpi minkäänlaista uudistusta. Tuskaa lisätäkseen hallitus alensi tänä kesänä julkisen sektorin palkkoja 25%. Nuoren lääkärin palkka oli ennestään 300 euroa. Vieläkö siitä voi ottaa? Palkanalennukset koskevat siis kaikkia valtion työtekijöitä, myös poliiseja. Ei ole mikään ihme, ettei korruptio ainakaan vähene. Aina kun asiasta onnistuu virittämään keskustelun jonkun kanssa vastaus on sama. “Mitä me voimme tehdä? Kaikille tarjotaan ja kaikki ottavat.”

BBC:n mukaan koko maan terveydenhoito on romahtamispisteessä. Viisi tuhatta lääkäriä on nostanut kytkintä kolmen viime vuoden aikana. Ehkä koko yhteiskunta on romahtamispisteessä. Poliittinen järjestelmä on ainakin niin pilaantunut, että sille pitäisi tehdä sama mitä Ceausescu teki viidennekselle Bukarestin vanhaa keskustaa rakentaessaan megalomaanista palatsiaan.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Noin seitsemän tosiasiaa

Olen saanut hienon tunnustuksen Päiväkävelyllä-blogista ja vastaan haasteeseen kertomalla seitsemän asiaa itsestäni. Hyvät blogit on listattu tuossa vieressä ja monihan on tunnustuksen saanut jo.

1. Tunnustan, että olen allerginen liian paksuille kirjoille. Lainasin kerran Karamazovin veljekset vain siksi, että se on niin kunnioitettavan kokoinen. Paksuus ahdisti ja jo ajatuskin kirjan avaamisesta oli tukala. Entä jos se olisi hirveän hyvä? Jos en osaisi lopettaa lukemista, juuttuisin kantamaan sitä mukanani kuukausitolkulla. Veljeksien kuljettamiseen tarvitsisi kottikärryn. Luen mielelläni, mutta sopivan kokoisina annoksina. Alle satasivuiset ja yli kuusisataasivuiset niteet lasken hellästi takaisin veteen.

2. En ole koskaan käynyt Tanskassa. Ei ole Tanskan vika, että se on jäänyt väliin. Tanska on varmasti hieno maa, vaikka onkin litteä. Minun olisi pitänyt matkustaa sinne jo kauan sitten, kun tapaamani tanskalainen tyttö lähetti minulle postissa sanakirjan. Päätin hyvin nopeasti kirjan avattuani olla koskaan matkustamatta Tanskaan. Kun lapset saavat jotakin kautta selville, missä Legoland on, ja ne saavat sen kuitenkin selville, joudun luultavasti perumaan päätökseni.

3. Osaan keittää hyvää riisiä. Moni luulee osaavansa, mutta riisin keittäminen onkin taitolaji, jota pitää harjoitella. Riisilajeja on myös erilaisia. On palkitsevaa onnistua keittämään juuri sellaista villiriisiä kuin oli aikonut. Mittaan riisin ja veden aina käsivaralta. Aion opettaa tämän jalon taidon myös lapsilleni, koska olen vakuuttunut siitä, että me emme opi tekemään elämässä kovin monia asioita kovin hyvin. Pitää iloita siitä, minkä osaa. Osaan keittää myös teetä.

4. Minua ärsyttävät katastrofiuutiset, joissa kerrotaan satojen ihmisten kuolleen lento-onnettomuudessa ja lopuksi todetaan, ettei kuolleiden joukossa ollut yhtään suomalaista. Sehän on helpottava tieto, ei ole mitään syytä tuntea empatiaa uhrien omaisten tuskan takia, kun he eivät ole suomalaisia. Yhtä lailla ärsyttävät uutiset, joissa kerrotaan miten hyvin Suomi on pärjännyt jossakin vertailussa tai tilastotietojen globaalissa mutapainissa. Sitten kerrotaan aina, mitkä maat jäivät meidän taakse. Voi niitä raukkoja. Kansallistunteeseen pitäisi määrätä lääkitystä.

5. Nukun aina ikkuna auki. Toiset eivät ymmärrä miksi herään yöllä avaamaan ikkunan. Jos raitista ilmaa ei tule, nukun huonosti, mutta toinenkin syy sille on. Jos ikkuna ei ole auki yöllä, en näe unia. Voi olla, että se johtuu jotenkin hapen määrästä, mutta mieluummin ajattelen, että sille on jokin mystisempi syy. Unet livahtavat sisälle raollaan olevasta ikkunasta. Ja poistuvat samaa tietä, jos niihin ei kiinnitä huomiota. Olen kirjoittanut uniani ylös vuosia, mutta vieläkään en osaa tulkita niitä.

6. En keksinyt kuudetta.

7. Seitsemän on muka onnennumero. Eikä ole. Jos lotossa saa seitsemän oikein, siitä on suurella todennäköisyydellä enemmän harmia. Eniten pelkään lottovoittoa. Jos yhtäkkiä saa tyhjästä miljoonia niitä mitenkään ansaitsematta, valinnanvara lisääntyy kohtuuttomasti eikä normaali ihminen hallitse sitä. Me olemme onnellisia kun vaihtoehtoja on vähän ja pitää käyttää luovuutta ja kekseliäisyyttä selviytyäkseen. Sitä paitsi rikkaus ei tuo onnea. Onnea ei ole se, että saa mitä haluaa vaan se, että haluaa sitä mitä saa. Onneksi en lottoa.

torstai 2. syyskuuta 2010

Pussikaljapamfletti

Kun puhutaan ympäristöstä välittämisestä, sillä tarkoitetaan yleensä yksityisen ihmisen henkilökohtaisia valintoja. Pitää kierrättää jätteitä, irrottaa laturi pistorasiasta, ostaa lähiruokaa ja lämmittää kitsaasti. Jos näin ei tee, meitä syyllistetään itsekkäiksi kuluttajiksi, jotka vastuuttomassa mukavuudenhalussaan tuhoavat koko pallon. Eilinen Hesarin juttu Ekokuluttamisen myytit kuitenkin tarjosi toisenlaisen näkökulman. Arkipäivän pienillä ekoteoilla on todellisuudessa häviävän pieni vaikutus ympäristöömme. Onko hehkulampuista luopuminen ollut sittenkin ihan turhaa?

Nyt kaikki haluavat viestiä vihreitä arvoja. Muutos on ollut dramaattinen, mutta ei se kaikilla yrityksillä konkretisoidu todellisiksi ekoteoiksi, vaan jää viherpesuksi. Höpöttäessään ympäristöasioista, yritykset kannustavat kuluttajia osallistumaan talkoisiin ja värittävät oman brändinsä imagoa. Annetaan ymmärtää, että jokaisen teoilla on merkitystä. Tosiasiassa näiden yritysten valinnoilla on suurempi merkitys. Todelliset ekoteot tehdään teollisuudessa, jos halutaan tehdä – ja jos yrityksen tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa omistajilleen mahdollisimman nopeasti, ne valinnat jäävät tekemättä.

Rakensin ekologiseen ajatteluun perustuvaa markkinointikonseptia vähittäiskaupalle pari vuotta sitten. Idea oli, että joku kauppaketjuista lähtisi vetämään muutosta ja ryhtyisi tiennäyttäjäksi jakamalla asiakkailleen kestokassit, jotka kulkisivat samalla kaupan omina mainoksina jokaiseen kotiin. Jakamalla tai vaikka myymällä miljoona kassia, syntyisi mahtava lanseerauskampanja ja ketju saisi samalla sitä himoittua ansaittua mediatilaa positiivisen julkisuuden myötä. Radikaalein visio oli, että kauppa ilmoittaisi luopuvansa muovikasseista kokonaan ja julistautuisi alan ympäristöpioneeriksi. Yhteistyökumppanit innostuivat ideasta. Kassiprototyyppi teetettiin Kiinassa. Oli kevät 2008. Konsepti oli valmis.

Tarvittiin vain ostaja. Vähittäiskaupassa on Suomessa kolme merkittävää toimijaa. Yksi oli juuri aloittanut sekä yhteistyön maan kalleimman mainostoimiston kanssa että perään yt-neuvottelut. Toinen tiedettiin alan piireissä vaikeasti lähestyttäväksi ja jähmeäksi organisaatioksi. Jäljelle jäi vain yksi ketju. Kolmen kuukauden soittelun ja viestittelyn jälkeen annoimme periksi. Lämpimistä kontakteista huolimatta yhteistä aikaa ei tuntunut löytyvän. Miksi kauppaketju tekisi mitään uutta? Meneehän ylihintainen suurteollisuussapuska kaupaksi muovikasseissakin. Suomalainen kuluttaja tai lainsäädäntö ei vaadi mitään; ei ympäristötietoisuutta, eikä luomua. Ympäristöasioista keskusteltiin, mutta kukaan ei tehnyt mitään.

Yhä Suomessa väitetään sitkeästi, etteivät muovikassit ole haitallisia. Olisiko äänessä paikallisen kassiteollisuuden näkemys? Suunta muualla on ihan selvä. Irlanti näytti muovikasseille ovea ensimmäisenä Euroopassa jo 2002. Veromuutoksella ohjattu siirtymä tapahtui ripeästi ja kaupat olivat heti mukana. Vihreitä kestokasseja sai eurolla ja niitä myytiin miljoonia. Muovikassit katosivat. Muut maat ja kaupungit, ne rohkeat edelläkävijät, ovat tehneet pikkuhiljaa samaa ympäri maailmaa. Jos olisin saanut tilaisuuden, olisin mielelläni kertonut tästä suomalaisten kauppaketjujen markkinointijohdolle. Aihe ei kiinnostanut edes markkinoinnin strategiana, jolla olisi voinut hyödyntää kuluttajien orastavaa kiinnostusta ekologisiin arvoihin. Viherpesu on helpompaa.

Tänä vuonna ekologisuus on viimein isona trendinä rantautunut Suomeen, mutta ruokakaupoista ei vieläkään saa kelvollisia kestokasseja. Sellaisia siis, jotka mahtuvat taskuun, jotka voi pestä ja jotka on helppo pakata täyteen ruokaa. Sellaisia, jotka lyttäisivät muovikassit mennen tullen, kuten muualla on käynyt. Ekokuluttamisen myyteissä sen sijaan tyrmätään myös ekokassit. Ilman järkeviä perusteita. Jos käyttää samoja kasseja neljä vuotta sen sijaan, että ostaisi kolme kertaa viikossa kaksi kassillista ruokaa, joka tuottaa yhteensä 1248 muovikassia kaatopaikalle, väittäisin että sillä on merkitystä.

Ehkä kaikilla pienillä ekoteoilla ei ole yksinään suurtakaan vaikutusta globaalissa mittakaavassa, mutta kyse ei olekaan siitä. Kyse on ajattelutavasta. Jos ottaa sen laturin seinästä tai kantaa ruokaa kestokassissa kaupasta kotiin, tekee oikein. Ja jos toimii pienissä asioissa moraalisesti oikein, todennäköisesti osaa toimia oikein myös suuremmissa valinnoissa. Niissä, joilla on todellista merkitystä ja jotka ehkä ratkaisevat meidän tulevaisuutemme suunnan. Ihmisillä on vilpitön halu toimia ympäristön hyväksi, mutta yritykset, ne mainostoimistojen asiakkaat, eivät kyllä niin tee, muutamia aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Iloitsen niistä kummajaisista, jotka aidosti uskovat sen olevan oikea tie.

Jos Suomi ei osaa olla edelläkävijä eikä edes perässähiihtäjä, ehkä pitää ottaa se jarruvaunun rooli ja julistaa muovikassi suojelukohteeksi. Ehkä se on osa suomalaista kulttuuriperintöä, lähikaupanrappujen maakuntalaulua. Missä sitä pussikaljaa voisi kantaa puistoon, jos ei olisi muovikasseja?