tiistai 24. elokuuta 2010

Luunappi, tukkapölly ja korvatillikka

Koomikko Russell Peters sanoo, että lapsia kannattaa lyödä. Erityisesti siis valkoihoisten länsimaalaisten pitää oppia lyömään lapsiaan, koska muuten ne raukat jäävät monikulttuurisessa kaveripiirissään kummajaisiksi ja kokevat olevansa erilaisia. Kaikki muutkin tekevät niin, kiinalaiset ja meksikolaiset kurittavat, jamaikalaiset lyövät vaikkei olisi syytäkään. “Just in case.” Katsokaa Petersin ilmettä, kun hän esittää julmistunutta intialaista isäänsä juuri ennen kuin tämä lausuu uhkauksensa. “Somebody gonna get a hurt real bad.”

Idea vitsin takana on siinä, että ne lapset, joita on kotona kuritettu, kunnioittavat vanhempiaan. Ajatus on houkutteleva. Tehkääpä itse lapsia ja väittäkää sitten, ettei koskaan tullut mieleenkään hankkia vähän kunnioitusta. Tehokkainta ei ole tosin kuritus, vaan sen mahdollisuus – pelko. Kyllä myönnän myös läpsineeni takapuolelle ja kaapanneeni kiukuttelijan tukevaan kainalo-otteeseen. Kaikkein tehokkain on kuitenkin uhkaus kellariin viemisestä. Kellari tässä tapauksessa yhdistyy lasten mielessä Eemelin verstaaseen ja pelottavinta on se, että siellä on pimeää. Se toimii, mutta en todellakaan tiedä hankinko uhkauksella lasten kunnioituksen vai jotain ihan muuta.

Enää ei edes käytetä sellaisia Eemelin aikaisia sanoja kuin luunappi, tukkapölly, selkäsauna tai koivunvitsa. Ne ovat kadonneet arkikielestä ja käytöstä. En edes tiedä mikä on korvatillikka, mutta muistan, että rumien puhumisesta oli selkeä rangaistus jo lapsena: pestään suu saippualla ja pulloharjalla. Uhkausta ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Muuten vapaan ja lempeän kasvatuksen saaneena, minusta tuntuu, että kohtuullisesti kuria on vain hyväksi lapsen kehitykselle ja vanhempien hermoille. Lasteni äiti on toista mieltä, koska häntä on läpsitty lapsena.

Kasvatustyyli tekee aaltoliikettä. Minua ei kuritettu, tuskin oli tarvettakaan. Vanhempiani taas pidettiin kotona niin ankarassa nuhteessa, ettei siitä nykylapsille uskaltaisi edes kertoa. Isältä ajeltiin pääkin klaniksi joka kevät. Kuritus ei ollut kiellettyä vaan suositeltavaa. Vanhat sanonnatkin on jo kriminalisoitu. Omista kokemuksista riippuu, toistammeko samaa kuin meille on tehty vai haluammeko olla juuri toisenlaisia kasvattajia kuin omat vanhemmat. Yritämme olla hyviä vanhempia, mutta kärsivällisyys on joskus kovilla.

Nykyään ruumiillinen kuritus on Suomessa kielletty. Rangaistuksen pelko on samalla poistettu kouluista. Sillä ei voi olla hyvät seuraukset. Ottamalla kartakeppi pois, opettajilta on viety auktoriteetti. Ei tietysti kaikilta. Enkä väitä, että karttakeppi tai sillä uhkailu on hyvä tai oikea keino kasvattaa, mutta ei ole myöskään annettu mitään sen tilalle. Koulujen ongelmista lukiessa, jotenkin tuntuu, että hiukan lisää kuria muutamalle riiviölle ei tekisi yhtään hallaa. Ei keppikään. Kaikkien kotona kasvatusta ei enää taideta harrastaa. Vanhempien ihmisten kunnioitus on sen verran retuperällä, etten menisi myöskään väittämään, että meidän lempeä ja ymmärtävä metodimme on juuri se oikea.

Samalla lennolla Bukarestiin matkusti romanialainen äiti kolmen lapsensa kanssa. Helsingissä oli välilaskupaikka Kanadasta tullessa. Juuri kun uupunut äiti sai pienimmän nukahtamaan, isommat alkoivat töniä ja kinata. Puolen vuorokauden lentokoneissa nuutuminen ei ole ilman lapsiakaan hilpeää, mutta tämä äiti oli ihan lopussa. Viimein tultiin Bukarestin lentokentälle. “Nyt! Nyt te saatte kunnolla selkäänne”, hän ilmoitti kahdelle isommalle lapselle. Olen muuten ihmetellyt sitä, miten Romaniassa lapset kunnioittavat vanhempiaan ja koulussa opettajia ihan eri tavalla kuin meillä.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Toista maata

Suomalaiset haluavat aina tietää, mitä muut meistä ajattelevat. Sitten kun rehellinen vastaus saadaan, se ei miellytä ketään. Näin kävi kun Komsomolskaya Pravda kysyi venäläisiltä naisilta mielipiteitä heidän ulkomaalaisista miehistään. Suomalaisia ei ylistetty, mutta ei kai kysymyksenasettelukaan siihen varmaan tähdännyt. Omat kokemukset vahvistavat käsitystä, että venäläisten huomiot eivät ehkä kuitenkaan ole ihan fiktiivisiä.

Vieraiden kestitseminen. Venäläinen tekee kaikkensa, että vierailla olisi hyvä olla. Me yökyläilimme vuosia sitten matkalla lentokentälle, varakkaan enoni luona. Illalla tarjottiin yksi pala lohipiirakkaa ja vähän salaattia. Emme kehdanneet pyytää enempää syömistä. Yöllä pyöriessämme vanhoissa, kuluneissa lakanoissa meillä oli niin nälkä, että olisin ollut valmis hiipimään tuuletusikkunasta ulos etsimään lähintä grillikioskia ellei olisi satanut vettä. Selvisimme aamupalaan asti maha muristen ja poistuimme sen jälkeen nopeasti.

Siisteyden kultti. Itse olen kasvanut kissojen, koirien ja muurahaisten seassa, joten en tiedä aiheesta paljoakaan. Koulukaverin kotona imuroitiin joka päivä, mikä kuulosti tieteisfantasialta. Toiset kodit voivat olla siistimpiä kuin toiset. Sen sijaan julkisten tilojen siisteys Suomessa on urbaani legenda. Näyttäkää minulle siisti yleinen vessa muualta kuin lentokentältä. Kloorille olisi käyttöä muuallakin. Jos ennen Suomessa on ollut puhdasta, siitä on kyllä säästämällä päästy tehokkaasti eroon. Jos puistossa joku kerää roskia, hän on suurella todennäköisyydellä paikallisen asukasyhdistyksen vapaaehtoinen.

Kammottavia lahjoja. Tästä ollaan suvussa jopa ylpeitä: meillä ei törsätä rahaa turhuuksiin. Lopputulos herättää vähemmän ylpeyttä, kun sekä lahjan saajalle että antajille jää paha mieli. Suvun kesken annetaan usein yhteislahjoja, joista jää jokaiselle perheelle maksettavaksi esimerkiksi neljätoista euroa. Äärimmäiseen saituuteen kuuluu, että loppusumma jaetaan eurolleen tasan. Onhan se tietysti parempi kuin saada aikuisilta ihmisiltä muutaman lantin maksanutta rihkamaa. Lahjoja ja antamisen iloa ei ymmärretä. Venäläisten murskakritiikki osuu ja uppoaa.

Tulkaa meille syömään. Voi Suomessakin kutsua ihmisiä syömään ja he tulevat mielellään. Ruoka kun on ilmaista. Montaakaan vastakutsua emme ole saaneet, joten tapaa on jo opittu välttelemään. Ehkä usean ruokalajin tarjoamista pidetään hienosteluna. Monet vaivautuvat, jos heidän viihtymisestään yrittää pitää huolta. Tekosyynä kuulee myös sitä, että ihmiset eivät osaa laittaa ruokaa tai heillä ei ole tarpeeksi siistiä. Siisteys on siis samaan aikaan kansallinen hyve ja siivoamattomuus yleisin syy miksei vieraita voi kutsua kylään. Loogista?

Juokseminen. Kaikki juoksevat, suomalaiset ovat kuntoiluhulluja. Talvella hiihdetään suksien kanssa, kesällä ilman. Vain ulkomaalaiset osaavat kävellä rauhallisesti, hikoamatta ja jutella. Suomalaisten mielestä se on ajan tuhlausta. Samassa ajassa olisi päässyt pidemmänkin lenkin, kun pitäisi kovempaa tahtia. Puhuminen on muutenkin hopeaa. Ulkomaalainen on täysin kotoutunut Suomeen silloin, kun hän kiskoo illalla vapaaehtoisesti tuulipukua päälleen ja kaipaa lenkin jälkeen saunaan.

Äidit. Onneksi venäläiset lyttäävät myös muita kansallisuuksia. Italialaiset miehet saivat kyytiä loputtomasta oman äidin ihailustaan. Pitää tietysti paikkansa, että äidit tekevät Italiassa parasta ruokaa, mutta on kyse myös kulttuurillisesta piirteestä. Jos suomalainen mies arvostaa äitiään, sitä ei välttämättä ole tapana erityisesti näyttää. Ei varsinkaan sanoa ääneen. Jos taas italialainen ei erityisemmin pidä äitinsä pestosta, ei sitäkään sovi näyttää – sitä on pakko kehua. Onko kummallakaan oikein muita vaihtoehtoja?

lauantai 14. elokuuta 2010

Murheilukansaa

“Parkinson, Parkinson”, huusi innokas bulgarialainen HJK-fani ääni käheänä stadionin katsomossa. Serbialaisjoukkueen peli aiheutti selvästi pientä paikallisjännitettä naapureiden kesken. Pelin aikana huudeltiin myös Kroatiaa ja kohtuullinen määrä rivouksia, joihin sain yksityiskohtaiset käännökset balkanilaisilta ystäviltä. Peliesitys itsessään ei tarjonnut draamaa. HJK hävisi, Partizan voitti. Mestareiden liigan peli, siis eurooppalaista huippujalkapalloa, oli saanut katsomon melkein puolilleen. Tunnelma oli unettava. Silti joku kaheli suunnittelee samaan aikaan jalkapallostadionin rakentamista Espooseen. Mistä sinne saataisiin yleisö?

Samanlainen suuruudenhulluus ja epärealistinen käsitys oman osaamisen tasosta vaivaa koko suomalaista urheilua. Valtio tukee kilpaurheilua miljoonilla, eikä menestystä tule. Tulos- ja mitalitavoitteet ovat silti suureellisia ja myyttiä sisukkaasta urheilukansasta ja mitalitoivoista pidetään innokkaasti yllä. Urheilu instituutiona työllistää koko joukon siipeilijöitä, jotka yhden huippu-urheilijan kannoilla pyörittävät valmennus- ja seuraorganisaatioita, vaikka kukaan ei kummemmin menesty. Laaja harrastajapohja puuttuu. Suuruuden hetket, joista otettiin kyllä aikanaan propagandamielessä kaikki mehut irti, ovat kaukana takanapäin.

Emme me mitään urheilukansaa oikeasti enää ole. Se on myytti. Suomalaiset ovat kyllä innokkaita kuntoilijoita, liikuntaa harrastetaan sauvoilla ja ilman. Tunnen monta fanaattista juoksijaa, jotka vertailevat maratonaikojaan. Mutta ei se ole huippu-urheilua. Onko urheilulle käynyt niin, että siitä on tullut ammatinvalintakysymys? Taidanpa ryhtyä kuulantyöntäjäksi, kun minulla on niin paksut jalat. Ja kas, äkkiä on hankittu pari sponsoria, valmentaja ja SM-mitali, koska lajin harrastajia on niin vähän. Kuka tahansa itäafrikkalaisen näköinen voi ryhtyä pitkänmatkanjuoksijaksi ja saa kansallisen huipun kiinni kolmessa viikossa.

Paluumuuttajan silmään tökkää heti se, että kun joku täällä harrastaa jotakin lajia, sille omistaudutaan kuin se olisi parantumaton sairaus. En oikein näe liikkumisen iloa kuntoilijoiden kasvoilla. Ensin ostetaan kalliita varusteita. Sitten painetaan otsa kurtussa, sykemittari ranteessa ja askellaskuri nilkassa. Kotona syötetään lukuja koneelle ja tehdään analyysia kuntokäyrästä. Liikkuminen on kauhean vakava asia. Tarvitaanko petankin harrastamiseenkin erikoiskengät ja hengittävä mikrokuitupaita? Pitääkö ensin olla jäähalli ja vasta sitten voi opetella luistelemaan? Totisuus harrastamisessa ei silti näytä vievän huipulle kilpaurheilussa.

Suomalaisten joukkueiden esitykset nurmikentillä eivät ole häikäisseet. Parkinsonin tauti iskee viime minuuteilla ja vastustaja tekee maalit. Sanotaan, että voittamisen kulttuuri puuttuu. Ehkä puuttuu intohimoinen pelaamisen kulttuurikin. Häviämisen kulttuuri sentään on vahva. Jos tämä kuulostaa katkeralta, se johtuu siitä että olen katkera. Futiksesta puhutaan Suomessa kuin vakavasta asiasta ja menestystä odotetaan, vaikka kansallinen jalkapallokulttuuri puuttuu. Jos jalkapalloa pelaisivat kaikki lapset puistoissa, kaduilla ja pihoilla, ehkä sitä alkaisi syntyä. Ei siihen tarvita vielä pitkään aikaan kalliita valmentajia ja uusia stadionsuunnitelmia. Kaikki lähtee ensin pelaamisen ilosta. Sitten voi alkaa valmistautua vuoden 2040 olympialaisiin.

tiistai 10. elokuuta 2010

Ilmasto tulee, oletko valmis?

“Isä, miksi ykkönen myrisee siellä pilvien takana?”, kysyi lapsi kun pääsimme autoon. Ehdimme juuri nähdä ja videoida kun mahtava pilviseinä kohosi talojen takaa. Sade iski ikkunoihin. Ja pimeys tuli. En ole koskaan nähnyt myrskyn nousevan niin nopeasti ja niin dramaattisesti. Muutamassa sekunnissa joka puolella salamoi, jyrisi, tuuli ulvoi ja vesi ryöppysi pitkin katuja. Olimme kuin 3D-elokuvassa. Lapsia pelotti, mutta vanhemman velvollisuus on vakuuttaa ettei meillä toki ole mitään hätää. Kaikki on hyvin, nukkukaa rauhassa. Vaikkei siitä olisikaan niin varma.

Kun pääsimme kotiin, oli ukkonen vienyt meiltä valot, mikä taas kiehtoi lasten mielikuvitusta kynttilöiden lepattaessa. He kysyivät monta kertaa miksi ja mihin se ne vei. Isä ei kyllä tiennyt sitäkään. Olen nähnyt myrskyjä ennenkin ja pelännyt, mutta en Suomessa. Tällaista hellekesää ei kukaan muista kokeneensa. Ei se ukkonen niinkään pelota, vaan se mitä muuta vielä on odotettavissa. Mitä muita ennätyksiä vielä rikotaan? Kun luonnon tasapaino horjahtaa, seuraukset ovat suuria ja me nautimme niistä jo nyt. On turha sanoa, ettei meitä olisi varoitettu.

Suomeen ovat tänä kesänä eksyneet pitkäjalka, mehiläissyöjä ja kenttäkerttunen. Kauniita lintuja, mutta entä jos ensi vuonna tulee vähemmän sympaattisia otuksia, jotka purevat ja pistävät. Tänä vuonna mehiläiset ovat kuivuuden takia syöneet varastonsa itse. Hunajaa ei siis tule. Pärjäämme ilmankin, mutta kun sadot heikkenevät kaikkialla. Nälänhätä lisääntyy. Jäätiköt sulavat. Vesipula kasvaa kuivilla alueilla. Merenpinta nousee, lajeja kuolee, trooppiset taudit leviävät. Pakolaisuus lisääntyy. Mukavaa kun on lämmintä, sanovat suomalaiset.

Äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät kaikkialla. Jos pieni, vaatimaton trombinpoikanen saa tsunamin näköistä tuhoa aikaan Uuraisten mäntymetsässä, mitä täysikasvuinen pyörremyrsky sitten tekisi? Aika näyttää ehkä meille senkin. Alkuvuodesta tehdyn tutkimuksen mukaan 48% suomalaisista uskoi yhä, että ilmastonmuutoksen seurauksia on liioiteltu. 15% uskoi, että seurauksia on vähätelty. Minä uskon, että kukaan ei ihan tarkkaan tiedä mitä ne seuraukset tulevat olemaan. Niitä on hyvin vaikea ennustaa.

Osmo Soininvaara ennusti kesäsään hyvin täsmällisesti oikein blogissaan jo helmikuussa, tosin meteorologin avustuksella. Kirjoitus sai peräänsä toista sataa vähättelevää, herjaavaa ja huvittunutta kommenttia. Näitä irvailijoita Soininvaara kutsuu denialisteiksi, ilmastonmuutoksen kieltäjiksi. Joku heistä on epäilemättä uskossaan niin vakaa, että pitää vakaumuksestaan kiinni, vaikka vettä olisi kaulaan asti. Ihminen on yksinkertainen ja jääräpäinen otus. Me uskomme vasta kun näemme ja kaikki eivät usko sittenkään.

Viisaat ovat tienneet jo kauan, että maapallo lämpenee ja se on ihmisten toimien ja kasvihuonekaasujen syytä. Sekin on tiedetty, että nopeus voi yllättää, jos ei toimita nopeasti. Halua ja vastuullisuutta toimia taas ei ole oikein löytynyt. Olemme kohtalomme armoilla, kun mitään heräämistä ei ole vieläkään tapahtunut. Loppuun ei jää muuta mahdollisuutta, kuin siteerata suurta ajattelijaamme, Matti Nykästä. Elämä on ihmisen parasta aikaa.

lauantai 7. elokuuta 2010

Go nuts, Seurasaari!

Luin lehdestä, mitä Helsingissä tapahtuu torstaina. Seurasaaressa soi. Hienoa! Balladeja, polskaa, rekilaulua, kannelta ja muita vanhoja kansansoittimia. Valitsin menopalstan vinkeistä ensimmäisen ja ajoin lasten kanssa sinne. Kuulosti sopivan jännittävältä ja eksoottiselta, mutta olin kuitenkin hiukan skeptinen tapahtumisen suhteen, joten otimme mukaan pussillisen pähkinöitä oraville heiteltäviksi, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Seurasaaressa ei todellakaan soinut.

Olimme liikkeellä ihan liian myöhään, ei kansanmusiikkia esitetä illalla. Oma vika, kun en tullut etsineeksi ohjelmaa tai aikataulua. Ehkä tapahtumia ei olekaan tarkoitettu paikallisille, jotka haluaisivat seikkailla kotikaupungissa turistina työpäivän jälkeen. Olen kyllä monesti miettinyt, kenelle matkailunähtävyydet oikein on tarkoitettu. Vai onko niitä ajateltu kenellekään? Turistit tosin ovat outoja ja arvaamattomia kuin humaltuneet sukulaiset ja pimeät elokuun illat. Japanilaisiakin kiehtovat kauppatorin lokit, eduskuntatalon portaat ja nippu yhteenhitsattuja metalliputkia keskellä kaunista puistoa. Yritä sitten arvata mistä ne seuraavaksi innostuvat.

Maailmalla matkaillessa olen useimmiten eksynyt tapahtumiin sattumalta, festivaaleille tai ilmaiskonsertteihin väkijoukon tai musiikin houkuttelemana. En ole koskaan varannut lippuja etukäteen netistä tai tulostanut aikatauluja ja karttoja. Olen vain ajautunut karnevaaliin, eksynyt, tutustunut hauskoihin ihmisiin ja elämä on ollut jännittävää. Suomessa niin ei voi tapahtua ja jos voisi, se epäilemättä kiellettäisiin järjestyssäännöllä. Suomessa kuuluu varata, jonottaa, suunnitella ja olla ajoissa. Jos on myöhässä, saa jäädä teltan ulkopuolelle kun lakisääteinen määrä tuoleja on jo täytetty.

Ulkomaalaiset tutut kommentoivat aina samalla tavalla matkojaan merkillisessä maassamme. Hiljaista, mutta kaunista oli. Mitään ei tapahtunut eikä ketään näkynyt missään. Jännittävää ja eksoottista oli siksi, että he eivät ymmärtäneet mitään kun opasteet oli kirjoitettu vain suomeksi ja ruotsiksi. He eivät tiedä missä linnassa kävivät tai mikä se kaunis rakennus oli siinä matkalla. Saati kuka siinä asui, kenen kanssa ja mitä he tekivät pimeinä iltoina kun ulkona puhalsi hyytävä viima ja villasukat jäätyivät kiinni koleaan lankkulattiaan. Suomessa osataan kertoa vain vuosilukuja, ei tarinoita. Maamme on kaunis, mutta tylsä.

Jari Tervo kirjoitti sattuvasti tänään, että Suomi on sattumaa, ei satumaa. Se mikä jää mieleen, ei ole suunniteltua ja tarkoituksellista. Unohtumaton turistielämys syntyy siitä, kun viimeinen bussi ajaa ohi, yksikään kauppa ei ole auki ja kaikilla on helvetin kylmä. Okei, tänä kesänä ei ole ollut kylmä, päinvastoin. Ranskalaiset turistit kaatoivat televisiossa pullotettua lähdevettä päällensä kun heillä oli liian kuuma Suomessa. En tiedä mitä ranskalaiset täältä hakevat, mutta eivät paikallisetkaan tienneet mitä minä etsin ukrainalaisissa maalaiskylissä. He olettivat, että etsin bussia, jolla pääsee pois. Kun kohtaat turistin, Tervo kirjoittaa, muista, ettei hän kaipaa kosketusta paikalliseen väestöön, vaan etsii vessaa.

Mitä muuta kaupungissa olisi tapahtunut torstaina? Tietokonepelitapahtuma, merikadettipäivät, belgialaista videoperformanssia ja petankkiturnaus menovinkkien mukaan. Kyllä Seurasaari, jossa ei tapahdu koskaan mitään, oli ehdottomasti näistä kaikkein jännittävin kohde. Oravat söivät kädestä ja tapasimme samassa puuhassa mukavan puolalaisperheen. Draamaa saatiin kun isompi lapsi oli kaikessa hiljaisuudessa lapponut oraville korvamerkittyjä herkkuja myös omaan mahaansa ja siitä seurasi se mitä ahneudesta usein seuraa eli hirveä vatsakipu, joka hellitti vasta myöhään yöllä.

Lapsi oppi retkellä, ettei pähkinöitä kannata syödä liikaa. Isä oppi vahtimaan tarkemmin lapsen edesottamuksia. Turistit taas oppivat, ettei saaressa ole mitään tekemistä. Jos haluttaisiin tehdä jotain toisin, vaikkapa länsinaapurista löytyy paljon hienoja esikuvia siitä, miten perinteet ja nykyaika saadaan yhdistettyä ja kaikille kivaa. Sinne vain oppimaan. On elokuu ja koko muu Euroopa lomailee nyt. Täällä kerätään jo muovituoleja varastoon. Juhlat on juhlittu, makkarat syöty ja ovet kiinni. Jos matkaelämykset eivät ole aina vain tahattoman tragikoomisia sattumuksia, niihin on helpompi myydä lippuja.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

10 käskyn kaakelitaulu


1. Minä olen herra, sinun remonttimiehesi. Sinulla ei saa olla muita remonttimiehiä.


Kerrostaloasunnon kylpyhuoneen ja saunan juuri uusineena jaan mielelläni parhaat neuvot myös muille kohtalotovereille. Oppia tuli, kantapäänkin kautta, mutta lopputulos on hyvä. Oikean tekijän löytäminen remontille on ensimmäinen haaste. Jos osaa, voi tehdä itse – muuten luottaisin ammattilaisiin, mutta mistä heidät löytää? Pyydä tarjouksia mahdollisimman monelta. Kysy tutuilta suosituksia. Pieni firma on usein halvempi kuin suuri, eikä koko toisaalta takaa parempaa laatua. VTT:n sivuilta voi tarkistaa, onko tekijällä vesieristyssertifikaattiin oikeuttava ammattitaito. Yrityksen Y-tunnuksella täytyy tarkistaa, kuuluuko se ennakkoperintärekisteriin. Muuten et saa kotitalousvähennystä. Vaadi työlle takuu ja kirjallinen muistio siitä, mitä materiaaleja eri työvaiheissa on käytetty.

2. Älä käytä väärin höyrysulkujen tai kosteussuojien nimiä.

Puhu oikeilla termeillä. Opiskele aihetta, vaikka rakentaminen ei muuten kiinnostaisikaan. Pelkästään tarjousten pyytäminen ja lukeminen on taitolaji, jota ei lonkalta osaa. Toiset erittelevät kaikki työvaiheet, toiset antavat vain loppusumman. Halvin tarjous ei ole ehkä se paras vaihtoehto. Säästö tulee aina vastaan jossain – työssä käytetään halvempia, huonolaatuisia materiaaleja, tarjoustuotteita tai oikaistaan jossain, minkä tekeminen kunnolla maksaisi vain muutamia kymppejä enemmän. Tai työn tulee pahimmillaan tekemään aliurakointina ihan joku muu. Kun osaat kysyä oikeita asioita, voit valvoa remontin etenemistä ja olet uskottavampi.

3. Muista pyhittää lepopäivä.

Lepopäivän voi ymmärtää niin, että kuutena päivänä viikossa saa tehdä töitä. Jos remontintekijäsi suostuu tähän, se nopeuttaa työtä ja säästää aikaa. Siksi urakasta kannattaa aina sopia kokonaishinta ja aikataulu, mikä mahdollistaa joustavan urakoinnin. Useimmat remontintekijät lupaavat tehdä hommia työvaiheiden, ei kellon mukaan. Kannattaa sopia kirjallisesti koska urakka on valmis ja sen lisäksi riittävän painavat sanktiot remontintekijälle, jos se kuitenkin venyy. Aika usein niin käy, vaikka kukaan ei sitä halua.

4. Kunnioita ammattilaisten neuvoja.

Käy rautakaupoissa ja remonttifirmoissa, kysele, ole kärsivällinen. Netistä löytää satoja keskusteluja remonteista. Riittävästi lukemalla, saa kuvan siitä, mitä muut ovat tehneet samoissa tilanteissa. Hyvät neuvot ovat niin arvokkaita, että niistä kannattaa jopa maksaa. Jos et ymmärrä mitään, palkkaa joku suunnittelemaan. Jälkikäteen korjaaminen on kallista ja hankalaa. Siksi kannattaa uhrata aikaa suunnitteluun ja miettiä vaihtoehtoja etukäteen. Älä juutu rajoituksiin tai tee samoja virheitä uudestaan, ole avoin ehdotuksille ja ideoille. Hyvä remontintekijä on korvaamaton apu ja ajattelee sinunkin parastasi.

5. Älä hosu.

Kiire on remontin pahin vihollinen. Joku aina lupaa tehdä viiden viikon urakan kahdessa viikossa. Hosumalla tulee sutta. Varaa aikaa tekemiseen ja varaudu siihen, ettei se kutenkaan riitä. Materiaalien kuivumisesta on olemassa selkeät ja tarkat ohjeet. Valvo, että niitä noudatetaan. Kun käyttää aikaa myös kalusteiden etsimiseen, saa sitä mitä haluaa, eikä tarvitse jälkeenpäin itkeä, että olisi voinut löytää paremmankin. Samoja tavaroita myydään myös eri liikkeissä ihan eri hinnoilla. Eräs suuri saksalainen ketju on aika usein ollut ylivoimaisesti paras sekä hintojen, valikoiman että palvelun suhteen. Mutta silti kannattaa kierrellä kaikissa.

6. Älä säästä väärässä paikassa.

Jättämällä vanhan lavuaarin tai hanan paikoilleen, voi säästää satasen, mutta se voi näyttää tosi pöljältä sitten kun kaikki muu on uutta. Mieti kannattaako vanhasta oikeasti säästää jotain. Minä säästin vanhat patterit uudelleen maalattuina ja kaksi hanaa, jotka eivät olleet vanhoja. Myös saunan ovi on vanha. Puuosat hiottuna ja uusien kalusteiden väriin sävytettynä se sopii täydellisesti. Valaistus päätettiin laittaa seinään, ettei tarvitse vetää sähköjä uudestaan. Rakentaja suositteli kattovaloa, joten oma ratkaisu pelotti, mutta lopputulos on sittenkin hieno. Meillä on siis seinälamppu ja peilikaapin ledivalot ja teho riittää hyvin. En tiennyt pitääkö saunaan uusia höyrysulku vai voiko vanhan folion reiät paikata teipillä. Rakentaja teki jälkimmäisen ja säästi vaivaa, toivottavasti sillä ei ole merkitystä.

7. Varasta.

Ei rautakaupasta kannata varastaa tarvikkeita, mutta varasta ihmeessä ideoita niin paljon kuin voit. Heti aluksi kannattaa hakea kaikki esitteet ja selata ne läpi, saa kuvan siitä mitä on tarjolla, vaikkei kaikkeen olisi varaa. Valmistajien nettisivuilta näkee saatavuuden ja jälleenmyyjiltä saa hintatiedot. Hyviä ideoita saa sisustusblogeista ja remontintekijöiden referensseistä. Paras apu on kuitenkin rakentaja, koska hän ei ehdota tekemään sellaista mitä ei itse osaa. Rakentaja voi auttaa säästämään kustannuksissa jos ostat kalusteet hänen tiliinsä, rautakaupat antavat alan firmoille reilluja alennuksia.

8. Älä pelkää.

Ole silti tarkkana, valvo remontin etenemistä ja toivo parasta. Jos et tiedä jotain, kysy, ota selvää ja varmista. Ei kannata olettaa, että jokin työvaihe tai materiaali kuuluu sovittuun hintaan, jos siitä ei ole kirjallista dokumenttia. Todennäköisesti se silloin ei kuulu ja jälkeenpäin on vaikea muuttaa tehtyä sopimusta. Jos joku vaikuttaa epäilyttävältä, se luultavasti on sitä. Luottamus hyvä, kontrolli parempi. Vältä riskejä ja stressiä sopimalla kaikki etukäteen. Varaudu silti henkisesti pahimpaan. Omasta kodistasi olet viime kädessä kiinnostunut vain sinä itse ja rakennuspöly leviää joka tapauksessa vaatekaappeihinkin. Yksi tapa valvoa työtä, on asua itse remontin keskellä, mutta sekin on lievästi epämukavaa, kun kotoa puuttuu sekä suihku että wc. On se silti mahdollista, kokeiltu on.

9. Älä tavoittele naapurisi rahoja.

Joskus käy silti niin, että talonyhtiö joutuu osallistumaan remontin kustannuksiin. Tästä on helppo saada kiistoja aikaan, kun yhtenäistä käytäntöä ei ole. Jos kosteutta löytyy rakenteista, kuten meillä kävi, pitää itse vaatia isännöitsijä toteamaan tilanne ja tekemään tarkistusmittaukset. Kylpyhuoneen kunto pitää todeta myös ennen remontin aloittamista. Isännöitsijä voi olla mukava kaveri, mutta hän ei ehdota sellaista, mistä koituu kuluja talonyhtiölle. Sinun pitää itse tietää oikeutesi ja pitää niistä kiinni. Meillä talonyhtiö maksaa vesieristystyöt materiaaleineen, kahden viikon kuivauksen ja siihen kuluneen sähkön. Uusi asunto-osakeyhtiölaki velvoittaa nyt tekemään talonyhtiölle kirjallisen suunnitelman suunnitellusta remontista. Selvisimme vielä ilman.

10. Tavoittele lähimmäisesi remonttimiehiä.

Kaikki haluavat sen luotettavan, mukavan remonttireiskan, joka teki jollekin muulle hyvää jälkeä halvalla ja nopeasti. Ei sellaista ole olemassakaan. Silti kannattaa hakea parasta. Kysele niiltä, jotka ovat jo raahautuneet remonttihelvetin läpi. Heillä on neuvoja ja viisautta, ehkä jopa hyviä tekijöitä, mutta jokaisen on neuvoteltava remonttinsa itse. He osaavat kuitenkin varoittaa niistä kuopista, joihin ei pidä astua. Jos hyvin käy ja usko ei lopu, lopussa seisoo kiitos ja kärsimyksen Via Dolorosa johtaa iloon ja valaistumiseen. Jos sähkötyöt on tehty oikein.