torstai 22. heinäkuuta 2010

Ydinperheen loppusijoitus

“Isovanhemmat varmaan mielellään auttavat”, ehdotetaan aina kun erehtyy puhumaan väsymyksestä. Eivät he ole ehtineet, eivät minun vanhempani. Esikoisen syntymästä asti minua on vaivannut heidän etäinen suhtautumisensa. Luulin, että se johtui välimatkasta, mutta Suomeen muutto ei parantanutkaan tilannetta. Ensin he olivat kiireisiä. Mihin eläkeläisillä voi olla aina kiire? Lapset olivat liian pieniä. Sitten he sanoivat, että lapset eivät varmaan edes osaa olla muiden kanssa kun ovat aina olleet niin tiiviisti äidin kanssa. Kiitos, mutta ei ole ollut ketään kenelle jättää lapsia, kun isovanhemmat eivät koskaan tarjoutuneet auttamaan.

Vanhemmuus on rooli, joka valitaan – kutsumusammatti, jota ei oikein voi jättää aiheuttamatta kohtuuttomia kärsimyksiä. Sopimuskin kestää eliniän. Eikö isovanhempien roolissa ole mitään velvoitteita tai vastuuta? Antaako isovanhemmuus oikeuden syödä rusinat pullasta eli olla lastenlasten kanssa vain aurinkoisina päivinä, kaksi kertaa vuodessa kun nämä ovat iloisia ja kilttejä ja riittävän isoja käydäkseen itse vessassa, silloin kun isovanhemmilla ei ole mitään muuta tekemistä? Tai kieltäytyä kokonaan? Ainakaan he eivät meillä ole halunneet kuulua ydinperheeseen.

“Kun saan lapset nukkumaan, jään usein katselemaan heitä”, sanoi Kirsi Salo naistenlehdessä, jota selasin terveyskeskuksessa. Ihanaa. Odotimme vuoroa laboratorioon, jossa 4-vuotiaalta otettaisiin verikokeita. Vanhemmuus on täynnä ilon hetkiä ja nukkuvien lasten katseluakin, mutta on se myös raskasta. On raskasta pidellä pelkäävän lapsen käsivarsista kiinni terveyskeskuksessa, on raskasta herätä joka aamu lomallakin seitsemältä ja on raskasta kun yksi perheenjäsenistä saa raivokohtauksia siitä minkä väriseltä lautaselta puuroa tänä aamuna tarjotaan. On raskasta olla aina paikalla, aina huolehtimassa.

Puhutaan siitä, miten tärkeä lapsiperheen tukiverkko on, mutta kenellä sitä tukea oikeasti on? Ei meillä ainakaan ole ollut. Suomessa on kunnia-asia pärjätä omillaan, mutta ei siitä iloisia perhetarinoita seuraa. Tukiverkko olisi hirvittävän tärkeä juuri meille, jotka elämme kahden maan ja kahden kulttuurin välissä. Me olemme mukautuneet omaan kaksikieliseen ja monikulttuuriseen perhekulttuuriimme, mutta isovanhemmat edustavat jotain ihan muuta. He eivät ole vaihtaneet maata, muuttaneet tapojaan tai sopeutuneet. Siksi pelkästään heidän seurassaan oleminen olisi erityisen antoisaa lapsille. On absurdia, että läheisempiä ovat lopulta ne sukulaiset, jotka asuvat siinä kaukaisessa maassa.

Kuvittelin aina, että isovanhempien rooli on erityisen hauska ja palkitseva. Ei tarvitse yrittää olla mitään, ei pestä pyykkiä, pukea ja riisua joka päivä, ei maksaa harrastuksia, mutta silti saa rakkautta mielin määrin. Riittää, että on läsnä, voi olla jopa vähän höperö ja saa senkin anteeksi. Yksi asia on kuitenkin selvä: jos isovanhemmilla ei ole velvollisuuksia tai tarvetta ottaa minkäänlaista roolia perheessä, ei heillä silloin ole oikeutta arvostella tai kommentoida lasten kasvatusta. Halutessaan he olisivat voineet osallistua siihen, mutta he eivät silloin ehtineet.

Oma suhteeni isovanhempiin oli etäinen, vierailimme harvoin, vaikka välimatka ei ollut mitenkään mahdoton. Kun isoisä lopulta kerran soitti, hän höpisi hevoskaupoista, eikä tiennyt kuka minä olen. Olisin siksi olettanut, että juuri minun vanhemmillani olisi ymmärrystä olla toistamatta samoja virheitä. Ehkä he ovat yrittäneet. Niinhän me kaikki vanhemmat teemme sinnikkäästi vakuuttaen, ettei ainakaan niin kuin oma isä ja äiti. Vaikka onnistuisimme välttämään samat karikot, teemme muita virheitä. Olemme tuomittuja epäonnistumaan kuitenkin jossakin, täydellistä vanhemmuutta kun ei ole. Nyt vannon jo itselleni olevani parempi myös isovanhempana sitten kun se aika tulee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti