torstai 29. heinäkuuta 2010

Ihanan kallista

Olen istunut tänä kesänä monta kertaa Lauttasaaren uimarannan kahvilassa. Kahvila on suosittu. Terassilla on aina väkeä, jopa sateella. Luukulla on usein jono. Henkilökuntaa olen silti nähnyt vain kaksi, joten pöydät ovat likaisia, tuolit siellä täällä ja kaikki muutenkin kuin myrskyn jäljiltä. Joku uupunut ehtii välillä hätäisesti pyyhkäistä kämmenselällä enimpiä muruja pöydiltä ja toisella hikeä otsalta. Pikkaisen siivoamalla paikasta saisi jopa sympaattisen. Kahvi ja voisarvet ovat oikein hyviä, mutta missään tapauksessa hinta ja laatu eivät kohtaa. Kallista on.

Jos olisimme Välimeren rannalla, ja säähän ei ole yhtään siitä poikennut, pöytien välissä juoksisivat sekä tarjoilijat että astioiden korjaajat ja ulkopuolella olisi sisäänheittäjä tarjousflyereiden kanssa. On jotenkin outoa, että tällaisena hellekesänä, kun nuorilla ei ole kesätöitä, ei terassille ole palkattu kesäapulaisia. Minimipalkalla tulijoita kyllä riittäisi. Ilmeisesti ei ole varaa, vaikka pöydät ovat koko ajan täynnä. Jotain on pahasti vialla. Ja kuten Katainen tänään virkansa puolesta lupasi, joka vuosi palkasta jää Suomessa vähemmän käteen kun eläminen vain kallistuu edelleen.

Hesarin yleisönosastolla yksi työtön kirjoitti, että olisi taloudellisesti järkevämpää, jos hänen työssä käyvä miehensä jättäytyisi myös työttömäksi. Perheelle jäisi siis enemmän rahaa käteen, elämällä kokonaan yhteiskunnan tuilla. Toisin sanoen työnteko ei Suomessa monelle edes kannata, jos saa keskimääräistä pienempää palkkaa. Tunnen vastaavia tarinoita. Oletetaanko, että meitä kaikkia motivoi töissäkäymiseen lopulta vain moraalinen velvollisuudentunto ja halu olla hyödyksi tai ehkä itsensä toteuttamisen tarve? Entä jos jäisimmekin kotiin?

Yksi kaveri hankki opiskeluaikana paljon viihde-elektroniikkaa sossun rahoilla. En tiedä miten, mutta hän väitti sen olevan helppoa. Toinen kaveri on ollut yli viisitoista vuotta työttömänä. Hän on silti poikkeuksellisen kova tekemään töitä. Keikkaakin riittää rakennusalalla enemmän kuin ehtii ottaa vastaan. Silti hän täyttää tunnollisesti kaavakkeensa ja käy välillä työkkärissä kädet työnteosta rakoilla voivottelemassa, miten raskasta on olla työtön. Hän ei maksa veroja, ei äänestä, ei kerää eläkettä, mutta elää mukavasti omilla ehdoillaan. Näin se käy ja välillä tuntuu, että juuri siihen meitä yllytetäänkin.

On tietysti olemassa myös amerikanmalli. Ei, en tiedä miten siihen päästään täällä, mutta sosiologi Joel Kotkin tietää, miksi Euroopassa on vaikeat ajat edessä. Maksajista tulee huutava pula, kun väestöstä puolet on yli kuusikymppisiä ja siihen ei mene kauan. Usa:ssa taas on valtavan suuri nuori väestö, paljon tilaa ja mikä olennaisinta: on helpompaa saada töitä kuin yhteiskunnan tukea. Euroopassa kaikki tämä on päälaellaan, niinkuin on väestöpyramidikin.

Samaan aikaan meillä käydään loputonta ja älyvapaata maahanmuuttokeskustelua, kun ongelman ydin on selvästi ihan muualla. Mitä ihmeen väliä sillä on kuka täällä asuu, jos koko systeemi ajaa kiville? Kuka tekee työt ja kuka maksaa laskut? Välttämättä sekään, että kaikki tekevät töitä ei riitä – pitäisi keksiä jotain muuta. Väkeä ei ole tarpeeksi tai kulut ovat liian suuret. Ei talousongelmia paikata karamelliverolla, jos järjestelmä toimii niin, että on kannattavampaa maata sohvalla kuin mennä duuniin. Budjettiesitys luottaa laastareihin. Minä menen huomenna taas töihin, mutta kaikki eivät valitettavasti tee niin.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Purukumivene

Suomalaiset sanovat matkustavansa Eurooppaan, kun he menevät vaikkapa Saksaan tai Ranskaan. Suomi ei siis kuulu Eurooppaan, vaikka kuuluu virallisesti Unioniin. Mistä Eurooppa sitten alkaa? Onneksi raja on lähellä. Lyhin tie kulkee laivalla etelään, Eurooppa alkaa heti Tallinnasta, 84 km päässä Helsingistä eli kuuluisaan maanosaan pääsee täältä puolessatoista tunnissa. Tästä on lukuisia todisteita, jotka voin kertoa heti ennen kuin joku tiukkapipoinen alkaa kaivella maantiedon kirjoja ja wikipedioita kaapeistaan.

Eurooppalaiset maat ovat alkaneet huomattavasti muistuttaa toisiaan. Samoja kauppoja löytyy joka kaupungista, ketjut leviävät syrjäkyliinkin, kaupoista saa samoja tuotteita ja ihmiset kuuntelevat samaa musiikkia. Euroopassa asuneet pitävät sitä jo niin yhtenäisenä alueena, että he puhuvat ennemmin kaupunkien kuin maiden persoonallisuudesta ja tunnusomaisista ominaisuuksista. Berliini on aina Berliini. Krakova ei mennytkään pilalle. Oletko käynyt jo Bruggessa? Helsinki ei kuulu näihin kaupunkeihin, koska se on Euroopan ulkopuolella. Se kuuluu Suomeen.

Kävimme siis lomalla Euroopassa. Ajoimme auton vihreään laivaan, ylitimme Itämeren ja olimme perillä. Tallinnasta jatkoimme matkaa suoraan Saarenmaalle. Viro kuuluu todistettavasti Eurooppaan, koska siellä on samat kaupat kuin muissakin Euroopan maissa. Sieltä saa vesimelonin tai granaattiomenan makuista Orbitia. Sen takia kannattaa jo matkustaa. Kaikkialta saa viinirypäleiden makuista Fantaa ja kahvin makuista kahvia. Ympäri Eurooppaa myydään puolalaisia jogurtteja. Suomessa ei. K ja S pitävät kyllä huolen siitä, ettei kilpailevia ruokakauppoja tule meille pilaamaan hyvää rahastusta.

Kaikki edellämainitut tuotteet ovat kansainvälisten suurten yritysten tekemiä. Suomeen tuodaan samojen yritysten muita tuotteita, niitä tylsiä ja tuttuja. Uutuudet eivät pääse meille ja rajoitettua valikoimaa perustellaan aina rahtikustannuksilla ja pienillä markkinoilla. Jos samat tuotteet on varaa kuljettaa Tallinnaan ja Dubliniin, ei perustelu taida pitää paikkaansa. On siis kyse jostain muusta. Kuka hyötyy siitä, ettei meillä myydä hyvänmakuista purukumia? Tietysti suomalainen yritys, joka valmistaa laimeanmakuista ja huonommin pakattua purkkaa. Onneksi Olarissa on pieni kauppa, joka myy edullisesti hyvää eestiläistä leipää. Se on pieni pala Eurooppaa.

Kun poliitikoilta kysyy syytä tuotesyrjintään, he väittävät suojelevansa suomalaisia työpaikkoja. Puppua. Katsokaa vaikka metsäteollisuutta, onko sitä muka oikeasti pystytty suojelemaan. He suojelevat omia etujaan, eivät meidän, koska heillä on yhteyksiä näihin suomalaisiin yrityksiin, he omistavat osakkeita ja istuvat hallituksissa ja saavat vaalitukea. Kansa on lauma lampaita; pureskellaan sitä mitä on aina ollut eikä vaadita mitään, eihän pikkuasioista ole sota-aikanakaan valitettu. Näin siis meille valehdellaan vuodesta toiseen, vaikka kaikki voivat omin silmin käydä asian toteamassa naapurisatamassa. Se, joka rajoituksista hyötyy ei varmasti ole suomalainen kuluttaja. On turha itkeä sitä, että venäläiset pelaavat elintarviketuonnissa omilla säännöillään. Niin tehdään meilläkin.

Viroon matkustaessa tulee aina sekä hyvä että paha mieli. Hyvä mieli siksi, että siellä on jotenkin vabaampi tunnelma. Ihmiset ovat tosin totisia, antarktisen jääkylmiä, kuten Justin Petrone mainiossa kirjassaan kuvailee adoptoitua kotimaataan, mutta silti aitoja. Eestin kieltä on myös mukava kuunnella. Paha mieli siksi, että Eurooppa on niin lähellä ja silti niin kaukana. Tuleeko se koskaan meille asti? Tuskinpa. Eurooppalaisia katsomaan pääsee vastedeskin vain meren yli.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Ydinperheen loppusijoitus

“Isovanhemmat varmaan mielellään auttavat”, ehdotetaan aina kun erehtyy puhumaan väsymyksestä. Eivät he ole ehtineet, eivät minun vanhempani. Esikoisen syntymästä asti minua on vaivannut heidän etäinen suhtautumisensa. Luulin, että se johtui välimatkasta, mutta Suomeen muutto ei parantanutkaan tilannetta. Ensin he olivat kiireisiä. Mihin eläkeläisillä voi olla aina kiire? Lapset olivat liian pieniä. Sitten he sanoivat, että lapset eivät varmaan edes osaa olla muiden kanssa kun ovat aina olleet niin tiiviisti äidin kanssa. Kiitos, mutta ei ole ollut ketään kenelle jättää lapsia, kun isovanhemmat eivät koskaan tarjoutuneet auttamaan.

Vanhemmuus on rooli, joka valitaan – kutsumusammatti, jota ei oikein voi jättää aiheuttamatta kohtuuttomia kärsimyksiä. Sopimuskin kestää eliniän. Eikö isovanhempien roolissa ole mitään velvoitteita tai vastuuta? Antaako isovanhemmuus oikeuden syödä rusinat pullasta eli olla lastenlasten kanssa vain aurinkoisina päivinä, kaksi kertaa vuodessa kun nämä ovat iloisia ja kilttejä ja riittävän isoja käydäkseen itse vessassa, silloin kun isovanhemmilla ei ole mitään muuta tekemistä? Tai kieltäytyä kokonaan? Ainakaan he eivät meillä ole halunneet kuulua ydinperheeseen.

“Kun saan lapset nukkumaan, jään usein katselemaan heitä”, sanoi Kirsi Salo naistenlehdessä, jota selasin terveyskeskuksessa. Ihanaa. Odotimme vuoroa laboratorioon, jossa 4-vuotiaalta otettaisiin verikokeita. Vanhemmuus on täynnä ilon hetkiä ja nukkuvien lasten katseluakin, mutta on se myös raskasta. On raskasta pidellä pelkäävän lapsen käsivarsista kiinni terveyskeskuksessa, on raskasta herätä joka aamu lomallakin seitsemältä ja on raskasta kun yksi perheenjäsenistä saa raivokohtauksia siitä minkä väriseltä lautaselta puuroa tänä aamuna tarjotaan. On raskasta olla aina paikalla, aina huolehtimassa.

Puhutaan siitä, miten tärkeä lapsiperheen tukiverkko on, mutta kenellä sitä tukea oikeasti on? Ei meillä ainakaan ole ollut. Suomessa on kunnia-asia pärjätä omillaan, mutta ei siitä iloisia perhetarinoita seuraa. Tukiverkko olisi hirvittävän tärkeä juuri meille, jotka elämme kahden maan ja kahden kulttuurin välissä. Me olemme mukautuneet omaan kaksikieliseen ja monikulttuuriseen perhekulttuuriimme, mutta isovanhemmat edustavat jotain ihan muuta. He eivät ole vaihtaneet maata, muuttaneet tapojaan tai sopeutuneet. Siksi pelkästään heidän seurassaan oleminen olisi erityisen antoisaa lapsille. On absurdia, että läheisempiä ovat lopulta ne sukulaiset, jotka asuvat siinä kaukaisessa maassa.

Kuvittelin aina, että isovanhempien rooli on erityisen hauska ja palkitseva. Ei tarvitse yrittää olla mitään, ei pestä pyykkiä, pukea ja riisua joka päivä, ei maksaa harrastuksia, mutta silti saa rakkautta mielin määrin. Riittää, että on läsnä, voi olla jopa vähän höperö ja saa senkin anteeksi. Yksi asia on kuitenkin selvä: jos isovanhemmilla ei ole velvollisuuksia tai tarvetta ottaa minkäänlaista roolia perheessä, ei heillä silloin ole oikeutta arvostella tai kommentoida lasten kasvatusta. Halutessaan he olisivat voineet osallistua siihen, mutta he eivät silloin ehtineet.

Oma suhteeni isovanhempiin oli etäinen, vierailimme harvoin, vaikka välimatka ei ollut mitenkään mahdoton. Kun isoisä lopulta kerran soitti, hän höpisi hevoskaupoista, eikä tiennyt kuka minä olen. Olisin siksi olettanut, että juuri minun vanhemmillani olisi ymmärrystä olla toistamatta samoja virheitä. Ehkä he ovat yrittäneet. Niinhän me kaikki vanhemmat teemme sinnikkäästi vakuuttaen, ettei ainakaan niin kuin oma isä ja äiti. Vaikka onnistuisimme välttämään samat karikot, teemme muita virheitä. Olemme tuomittuja epäonnistumaan kuitenkin jossakin, täydellistä vanhemmuutta kun ei ole. Nyt vannon jo itselleni olevani parempi myös isovanhempana sitten kun se aika tulee.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Homo Cabanus

Homo Cabanus eli mökki-ihminen on läheistä sukua tavalliselle koti- tai kaupunki-ihmiselle. Mökki-ihminen saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta hän itse pitää aktiviteettejaan hengellisesti korkeatasoisena ja arvokkaina. Ulkopuolisen silmin mökki-ihminen harrastaa alhaista älykkyystasoa ja olematonta liikunnallisuutta vaativia lajeja kuten tikanheittoa ja mölkkyä ja syö yksipuolisesti päivästä toiseen keitettyjä perunoita ja grillattua makkaraa sekä nauttii suuria määriä miedosti alkoholipitoisia juomia. Mökki-ihminen ei näytä häiriintyvän älyllisten virikkeiden puuttumisesta.

Arkisesta koti-ihmisestä voi tulla mökki-ihminen pysyvästi tai lyhyemmäksi ajaksi (regressio), jonka jälkeen tämä palaa taas vaivattomasti alkuperäisiin elämäntapoihinsa. Myös ulkoinen olemus muuttuu olennaisesti kun mökki-ihminen kaivaa vanhoja koinsyömiä vaatteita kaapeista ja laittaa päähänsä saman maalitahrojen koristeleman kesähatun joka vuosi. Transformaatio tapahtuu hyvinkin nopeasti suotuisten olosuhteiden kuten lämpimän sään vaikutuksesta ja taas vastaavasti pimenevät illat ja kolea ilma ajavat mökki-ihmisen takaisin keskuslämmitettyjen asuntojen läheisyyteen.

Mökki-ihminen tinkii jopa henkilökohtaisesta hygieniastaan ja suorittaa tarpeensakin alkeellisissa oloissa näennäisesti asketismista häiriintymättä. Itse asiassa hän kokee erityistä mielihyvää juuri silloin kun saa luopua lajityypillisesti kehityksen tuloksina pidetyistä mukavuuksista. Pieneliöt häiritsevät mökki-ihmistä siinä kuin muitakin, mutta hän pyrkii vähättelemään asiaa, kuten muitakin kaupungin ulkopuolella oleskelun aiheuttamia tuskia. Kysyttäessä hän väittää kaiken kuuluvan mökki-elämään. Jopa onkimatojen kaivaminen kompostista tulee mökki-ihmisen mielestä tehdä nautinnollinen hymy suupielessä.

Samaan aikaan kun mökki-ihminen pyrkii vanhanaikaiseen elämään ilman moderneja rasitteita, hän saapuu mökille nettitikku taskussa. Hänelle on kuitenkin tärkeää, etteivät kaikki tiedä hänen säälittävästä nettiriippuvuudestaan ja kaikissa tilanteissa hän korostaa mökin alkeellisuutta ja modernien laitteiden puuttumista. Jos asia tulee puheeksi, hän pahoittelee sitä, että mökille tulee jostain syystä sähkö ja juokseva vesi. "Kukahan niitäkin tarvitsee?" Hiukan erakkoelämään taipuvaisena hän tarjoaa mökille saapuville mökkivieraille haaleita juomia maakellarista viedäkseen huomion pois tuvassa hurisevasta jääkaapista.

Sitä että ei ole mökki-ihminen pidetään kesäaikaan jopa omituisuutena. Sosiaalista stigmaa välttääkseen jotkut teeskentelevät olevansa mökki-ihmisiä ja näiden seuraan joutuessaan pyrkivät parhaansa mukaan käyttäytymään kuin mökki-ihmiset. He antavat housujensa roikkua mökkimäisesti, kehuvat maiseman hiljaisuutta ja kaivoveden raikkautta monta kertaa päivässä ollakseen vakuuttavia, innostuvat ikälopuista seurapeleistä ja käyvät jopa hiukan hakkaamassa polttopuita ikään kuin se olisi luontevaa ajanvietettä ja jotenkin nautinnollista tekemistä. Soutamisesta saamiaan rakkoja he joutuvat salailemaan koko loppukesän.

Esitän mökki-ihmistä joka kesä pakon edessä niin paljon kuin perhesuhteiden ja yleisen mökkiuskottavuuden vuoksi on välttämätöntä. Kukaan ei ole vielä julkisesti epäillyt, että olisin mitenkään vilpillinen, joten olen onnistunut roolisuorituksessani kohtuullisesti. Jonakin kesänä aion tulla kaapista ulos ja sanoa totuuden: en ole mökki-ihminen, eikä minusta sellaista tule.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Paitsioansa

Sain aikoinaan kutsun ensimmäiseen työhaastatteluun Irlannissa. Täynnä toivoa ja intoa saavuin tapaamiseen. Haastattelun jälkeen soittelin perään useamman kerran ja aina luvattiin palata asiaan seuraavalla viikolla. Ymmärsin kyllä lopulta, etten saanut paikkaa. Tiedän myös miksi – tein kolme katastrofaalista virhettä. Menin haastatteluun sandaaleissa (oli kuuma päivä), minulla oli peukalo paketissa (viilsin siihen samana aamuna leipäveitsellä) ja pahimpana kaikista, curriculum oli mukana espanjankielisenä (väärä mappi). Haastattelu meni muuten hyvin, mutta ei se ihan tainnut riittää.

Minulla ei ollut Irlannissa kieliongelmia, sain toisesta paikasta töitäkin. Suomeen tulevilla maahanmuuttajilla yleensä on. Toisen käden tietona olen saanut hyvän kuvan siitä, miten maahanmuuttajille opetetaan suomea. Oppilaitokset saavat ilmeisen hyvät rahat kurssien järjestämisestä. Tasoa tai tuloksia ei valvota mitenkään. Opetusta ei ole suunniteltu maahanmuuttajien tarpeisiin. Se on hidasta, koska oletetaan ilmeisesti että oppiminenkin on. Puhutaan kuin vähä-älyisille. Tankataan kielioppia, keskustelu puuttuu.

Tyypillisesti käy niin, että muutama sinnikäs käy hyödyttömän kurssin loppuun ja yrittää oppia puhumalla suomea muiden kurssilaisten kanssa. Suurin osa jää pois, joku vaihtaa toiveikkaana koulua. Pari turhautunutta perustaa pizzerian. Perustavanlaatuinen hölmöily on siinä, että on sekoitettu kotoutuminen ja kielenoppiminen keskenään. Olisi ehkä syytä kysyä myös maahanmuuttajilta, minkälaista opetusta he tarvitsevat. Suurin osa haluaa vain nopeasti töihin ja kiinni normaaliin elämään. Pahinta on kun opettaja tulee myöhässä ja sanoo luokalle, että voittekin lukea vaikka sähköpostia tai nähdään huomenna. Minäkin tulisin itkien kotiin.

Mitä sitten pitäisi opettaa? Työelämään ja työnhakemiseen liittyvää suomen sanastoa. Haastattelusta selviytymistä, puhelinkeskustelua ja hakemusten tekoa. Sitä miten suomalaisten kanssa kommunikoidaan, kuuluuko kätellä ja teititelläänkö vai ei. Niitä tietoja, joilla pääsee eteenpäin, eikä mitään puolukkahillon ohjeita. Nyt tuntuu siltä, ettei ole ollut tarkoituskaan auttaa. Jokainen osaa kyllä käydä ruokakaupassa ja internetissä, ei sitä tarvitse aikuisille opettaa. Tunnen paljon ulkomaalaisia ja kaikki ovat tästä ongelmasta olleet samaa mieltä. Kielen oppii sitä paitsi parhaiten töissä, kun sitä on pakko käyttää. Siitä se kotoutuminen alkaa, jos on alkaakseen. Sen jälkeen voi vapaasti tutustua kulttuuriin.

Vaimoni kävi yhden maahanmuuttajille tarkoitetun kurssin. Maantiedossa opeteltiin planeettoja, fysiikassa alkuaineita. Tietotekniikan tunnilla opettaja esitteli mitä internetistä löytyy. Nykymaailmassa ei edes tarvita atk-opetusta, jokainen alle eläkeikäinen osaa surffata ja käyttää tietokonetta kaikkialla maailmassa, myös niissä köyhissä ja kaukaisissa maissa. Sama opettaja selvitti myös miten heliumpallo käyttäytyy liikkuvassa autossa. Mielenkiintoista tietoa, mutta turhaa. Opetettaisiin nyt niitä ohjelmia, joita työelämässä tarvitaan. Wordin, Excelin ja Powerpointin hallinnasta ei varmasti ole haittaa. Tai tehtäisiin yhdessä edes työhakemuksia.

Tuhat erilaista työllistämiskurssia kahlannut tätini tiesi heti mistä on kyse. Ulkomaalaisten kurssituksessa on sovellettu suoraan samoja metodeja kuin viime laman jälkeen työttömiin. Tilastot siivottiin tyrkkimällä kaikki tietokonekursseille. Se oli varmasti keski-ikäisille työttömille suuri riemunaihe, mutta tarkoitus olikin vain todistaa, että on tehty jotain, ei ratkaista ongelmia. Nyt ei pyritä yhtään enempään. Oletetaan myös, että maahanmuuttajat haluavat ilman muuta lypsää sosiaaliturvaa ja heille neuvotaan avuliaasti mille luukulle pitää mennä jonottamaan. Kielikurssi on ikäänkuin muodollisuus. Useimmat haluaisivat kuitenkin mieluummin suoraan töihin.

Kysykää maahanmuuttajilta, niin he kertovat mitä pitäisi tehdä. Työhakemuksen ja cv:n tekeminen yhdessä on aika pieni vaiva, mutta suunnaton apu. Kuka muu kuin paikallinen voisi kertoa miten homma toimii? Jos taas ei haluta auttaa, myönnetään se sitten – silloinhan ongelma on asenteissa. Tarvitaan ensin oikeudenmukainen yhteiskunta ja työelämä, jossa kaikilla on samat mahdollisuudet. Ja tuomaripeli on reilua.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Viimeiset pioneerit

Satuin seuraamaan eduskunnan ydinvoimakeskustelua, kun Marjo Matikainen puhui lempeästi ydinvoiman puolesta. Joku siinä häiritsi, enkä heti keksinyt mikä se oli. Puheen nuotti oli jotenkin niin lauhkea, siitä tuli mieleen hurmoshenkinen saarna, josta ei ole sopivaa olla eri mieltä. Faktoja puolesta ja vastaan selitetään ydinvoimakeskustelussa kuin lapsille. Ydinvoimaa joko vastustetaan tai kannatetaan, molempia yhtä jyrkästi. Ja on kyse tunneasiasta, josta ei voi edes väitellä, koska vastapuolella on pelkkiä hölmöjä.

On silti älytöntä väittää, ettei ole vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja on aina. Meistä vain tuntuu siltä, ettei niitä ole, koska emme uskalla ajatella eri tavalla. Me vain emme tiedä. Siksi poliitikot päättävät niin kuin päättävät. Ei ole kyse uudesta asiasta, vaan tekniikasta, joka tulee nimenomaan menneisyydestä. On helpompi tehdä päätöksiä, joiden riskit ja mahdolliset huonotkin seuraukset tunnetaan, kuin sellaisia, joiden seurauksia ei tunneta. Sitä muistitikulla silmään, joka Tsernobylista enää jauhaa. Ihmisen muisti on lyhyt, poliitikon vielä lyhyempi.

Kaikkialla hoetaan samaa mantraa – uusiutuvissa energiamuodoissa ja niiden kehittämisessä on tulevaisuus ja suurin taloudellinen potentiaali. Se on mahdollisuus. Joku tulee olemaan se edelläkävijä ja tienraivaaja, mutta se ei ole Suomi. Sen sijaan meille kaupataan risupakettia, jossa on ah niin paljon hyvää. Päättäjien logiikan mukaan siis valitsemalla vaarallinen ja huono, saadaan samalla aikaan hyvää eli pienennetään hiilidioksidipäästöjä. Sen pitäisi riittää. Viesti on, että tarkoitus pyhittää keinot. Saako siis jäätelökioskin myyjän ampua, jos tarkoitus on antaa lapsille jäätelöä eikä satu olemaan rahaa?

Jotenkin perusteluissa ydinvoiman puolesta on myös väkisin todistelun maku. On kuultu satoja asiantuntijoita, mutta onko ihan oikeasti kuunneltu? Samaan aikaan tutkijat sanovat, etteivät poliitikot tiedä asiasta tarpeeksi. Kukaan ei tiedä tarpeeksi, eikä riskejä edes pystytä kartoittamaan. Missään tapauksessa ydinvoima ei ole vaaratonta eikä päästötöntä. Suurempi kysymys on, onko meillä ylipäätään oikeus tehdä päätöksiä, joiden seurauksia ei tunneta ja ne vaikuttavat tuhansien vuosien päähän tulevien sukupolvien elämään.

Mitä mieltä Juha Mieto tai Marko Asell mahtavat olla? Sopiiko tällainen asia hiihtäjien ja painijoiden päätettäväksi, kun ei heiltä voi odottaa vastuullisuutta arkipäiväisemmissäkään asioissa ja poliitikkojenkin mielenkiinto kaikkea yhteistä kohtaan loppuu seuraaviin vaaleihin? Kuka ottaa vastuun? Ei ainakaan vakuutusyhtiö eikä voimalan rakentaja. Eivätkä ne, jotka luvista päättäessään istuvat samalla energiayhtiöiden hallituksessa. Myönnetään suoraan, että kyse ei ole omasta sähköntarpeesta tai ympäristöstä, vaan halusta tehdä bisnestä. Haluaako ydinsähköä joku myös ostaa? Myydäänkö muutakin kuin sähköä? Asekauppiaillahan on valmiiksi hyvät kontaktit.

Selvyyden vuoksi olisi edes reilua paljastaa kuka tällä päätöksellä rikastuu ja miten paljon ja miksi sillä on muka niin kiire. Eilen tv:ssä kerrottiin Turun kauppatorin alle suunnitellusta parkkihallista. Torikauppias selvitti kansantajuisesti mistä on kyse. Luolaa ja parkkitilaa ei kukaan edes tarvitse, mutta sen rakentaminen nostaa ympäröivien kiinteistöjen hintoja. Sitten ne myydään ulkomaisille sijoittajille hyvällä voitolla. Torikauppa kuolee samalla, kun se siirretään muualle rakennustöiden ajaksi. Rakentamisen seurauksia tai kuluja ei ole haluttu kartoittaa tai niistä ei kerrota. Kuulostaa hiukan ydinvoimalaluvilta pienessä mittakaavassa. Havuja, perkele.

Lapset palasivat lomalta Romaniasta ja isoäiti oli opettanut uusia lauluja. Yksi lauluista menee näin. “Katsokaa aurinkoa, oi mikä valo. Älkää tuhotko sitä ydinaseilla. Haluamme rauhaa, rauhaa päälle maan. Emme halua sotaa tai aseita, emmekä köyhyyttä...” Lapsilla on hyvä ulkomuisti ja rauhanaatteesta lauletaan meillä iloisesti nuotin vierestä joka päivä. Olkoon vain pioneerilaulu, mutta sanoma on edelleen ihan hyvä. Mitä me jätämme perinnöksi lapsillemme (ja heidän lapsenlapsilleen jne.) sekä konkreettisesti että henkisesti? Väliäkö sillä, elämme itsekkyyden aikaa ja pääasia on, että meillä on kivaa nyt. Eihän tästä ole edes aikaa keskustella.