maanantai 28. kesäkuuta 2010

Juhannusfauna

Kesämökin lähimetsässä, ihan siinä mökkitien vieressä, asuu viirupöllöperhe omassa komeassa pöntössään. Seurasimme taas varovasti viirusilmäisten naapureidemme touhuja. Keväällä syntyneet kaksi pörröistä keltanokkaa, jotka ovat tosin jo kissankokoisia, istuvat iltapäivät vierekkäisissä puissa päitään käännellen. Pöllöemo lentää lahden yli saareen joka ilta täsmällisesti kymmenen uutisten aikaan. Se on komea näky, mutta pöllön ilot ovat toisten murhe. Kuten luonnossa aina käy, samalla kun pöllökanta on lisääntynyt, hiiri- ja myyräkantaa on harvennettu. Tasapaino säilyy.

Ihmisen toiseksi pahin luontainen vihollinen kesämökin naturassa on hyttynen. Niitä riittää tänä kesänä, mutta kutinaan ei onneksi kuole. Pahin vihollinen on humala. Humalassa ihmisestä tulee pöllö ja juhannusjumalassa vielä pöllömpi. Jostain käsittämättömästä syystä aamuyön kuulaina tunteina juhlitun yön jälkeen ajatus ei ole terävimmillään, ei kellään meistä. Silloin lähdetään veneellä jonkun mökille, autolla ajamaan rallia tai keksitään joku muu kuolematon idea. Seuraukset saadaan lukea lehdistä.

Joka juhannuksena kysytään, yllättivätkö tilastot ja keksitäänkö tähän koskaan lääkettä. Juhannushan on myös uskonnollinen juhla, ainakin monessa muussa maassa. Kirkollisesta alkuperästä muistuttaa täällä enää etäisesti into järjestää juhannushäitä, mutta raamatullisesti syynä bileisiin on Johannes Kastajan syntymä, joka tapahtui kuusi kuukautta ennen joulua. Siksi 24. päivä. Entä jos juhannusta alettaisiin viettää kokonaan toisella tavalla? Ilman viinaa ja hölmöilyä. Unohdetaan se umpisuomalainen klisee väittää kaikkia juhlia alunperin pakanallisiksi, kun ei sitä kuitenkaan kukaan oikeasti tiedä.

Juhannussauna ei ole yhtään hullumpi tapa kunnoittaa juhlan uskonnollisia juuria ja vastalla hakkaaminenkin sopii varmaan kirkollisen tradition maailmaan. Eikö se voisi symboloida sielun puhtaudesta kilvoittelua, nöyryyttä ja askeettisuuden tavoittelua? Syntien tunnustamista ja anteeksiantoa? Sauna on melkein pyhä asia. Sehän on kuin sakramentti. Pyhän toimituksen jälkeen on kiistattoman puhdistunut ja uudistunut olo, kaikkihan sen tietävät. Askel on kevyempi. Juhannussaunassa myös sukupolvet kohtaavat. Munkin isä löi. Löikö sun?

Juhannuksen ilahduttavin näky tuli eteen vasta kotimatkalla. Jossain Kouvolan kohdalla maantien varressa istuskeli kolme vanhusta talon portinpielessä pienellä penkillä. Näky oli aivan kuin Romanian maaseudulta. Toivottavasti nämä eläkeläiset istuvat siinä muulloinkin kuin juhannuksen paluuliikennettä laskemassa. Joutenolon ja sosiaalisuuden traditio olisi erittäin terveellinen. Backgammonin ja dominon pelaaminen pitäisi määrätä ikäihmisille pakolliseksi. Liian moni kaikenikäisistä viettää juhannustakin yksin kotona murjottaen, hautoen ties minkälaisia synkkiä ajatuksia katkerana siitä, että toisilla on hauskaa ja toisilla ei.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Kuningas ilman housuja

“Vittu mä en tajuu, ihmiset on hulluja”, sanoi mies päätään pyöritellen Kelan jonossa perjantaiaamuna. Olimme ainoat asiakkaat. Radiossa kerrottiin että poliisin mukaan televisiossa esitetty karhuvaroitus ei toiminut toivotulla tavalla. Pieksämäkeläiset eivät pysyneetkään kotona, vaan menivät ulos katsomaan kaupungin keskustaan eksynyttä karhua. “Kato, joku varmaan otti skiditkin mukaan, hei mennään kattoo nallea”, kohtalotoveri päivitteli. Olin samaa mieltä siitä, ettei karhua ehdi mitenkään karkuun, jos se päättää tulla päälle. Ja siitä, että suomalaiset ovat hulluja. Ainakin Pieksämäellä.

Tukholmassa puoli miljoonaa katsojaa ryntäsi kaduille todistamaan prinsessa Victorian häitä. Kuulemma hääkrääsä myi kuin häkä, mutta brändättyjä tiskirättejä ostivat – yllätys yllätys suomalaiset. Ei siinä mitään hullua ole, tiedän kyllä miksi. Se on varmasti halvin häätuotteista. Ja kevyt kantaa kotiin. Hääturismissa on kuitenkin jotain kummallista, kuin siitä olisi syntynyt joku oma alakulttuuri. Kuningashuonetta fanitetaan kuin poptähtiä. Onneksi meillä ei ole omaa kuningasperhettä. Jos olisi, olen varma, että heitä ryvetettäisiin lehdissä julkisesti joka päivä.

Olen tavannut yhden ruotsalaisen kuninkaallisen ja kohtaaminen oli vaikuttava. Asuimme samassa meksikolaisessa hostellissa. Jostakin syystä tämä ylikokoinen ruotsalainen esittäytyi arvonimellä Kung Arvid. Pitkästä tukasta ja moottoripyöräkerholaisen ulkonäöstä huolimatta Arvid vaikutti kiltiltä jättiläiseltä. Hän silppusi pikkutarkasti porkkanoita kasviskeittoonsa ja oli kaikille yhtä ystävällinen ja avulias. Arvidista oli vaikea olla pitämättä, kun hän ilmoittautui Ruotsin suurimmaksi M.A.Numminen-faniksi ja alkoi esittää omia versioitaan tämän lauluista.

Eräänä iltana istuimme oluella ja Arvid kertoi käyneensä iltakävelyllä hämärillä sivukujilla. Karhunkokoinen ruotsalainen herätti Meksikossa huomiota ja viereen oli ajanut amerikanauto, josta hyppäsi ulos neljä tuiman näköistä paikallista rystysiään naksutellen. Meksikolaiset olivat Arvidin mielestä niin säälittävän pieniä, ettei heitä voinut edes lyödä. Mitä tapahtui, kysyin uteliaana. “Heittelin ne siitä pusikkoon”, Kung Arvid totesi rauhallisesti olutta hörpäten. En kysellyt enää millä meriiteillä kuninkaallinen arvonimi oli hankittu.

Pieksämäen karhunkatsojat ovat yhtä onnekkaita kuin Arvidin kohdanneet meksikolaiset – hekin selvisivät hengissä. Toisaalta he olivat ulkona samasta syystä kuin hääturistit ostavat riskirättejä. Ei karhua näe joka päivä, ei varsinkaan ilmaiseksi. Ja kun ajattelee, että Suomi on enimmäkseen metsää ja metsän kuningas on tunnetusti karhu, pieksämäkeläiset olivat tietysti ulkona katsomassa Suomen kuningasta! Näin meillä kansanjuhlaa vietetään.

Karhu sopii oivallisesti symboliseksi monarkiksi: se on arvaamaton, iso ja pelottava. Niinhän poliitikonkin pitää usein olla ansaitakseen kunnioitusta ja päästäkseen kunnolla valtaan käsiksi. Suomen kuninkaaksi ei mitenkään sopisi joku sivistynyt Carl Gustav eikä myöskään pörssikuningas Björn "Nalle" Wahlroos, vaikka omaisuutta onkin kuin keisarilla. Uskottavan Suomen kuninkaan pitää haista enemmän havuilta ja viihtyä metsässä, eikä heilua vaaleanpunaisissa housuissa aatelisten kekkereillä.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Konsertto vuvuzelalle ja jabulanille

Olen puhunut ongelmastani avoimesti sekä tutuille että tuntemattomille. Monet nyökyttelevät ymmärtäväisinä, ovat ottavinaan osaa ahdinkooni, mutta ette te ymmärrä mitä se on. Ette alkuunkaan. Jos ei ole itse kokenut kylppäriremonttia, ei voi tietää. Olen nyt elänyt pölyn, laattojen, purkujätteiden, suojapahvien ja stressin keskellä kaksi viikkoa. Hyvälläkin tuurilla edessä on vielä toiset kaksi, huonolla enemmän. Minulta puuttuu suihku, vessa, sauna, pesukone ja perhe, joka asuu evakossa. Tiedän, että te ette ymmärrä.

Remontin tekeminen on silti opettanut paljon. Ensimmäinen opetus on se, että säästäminen tulee aina kalliimmaksi. Suunnitteluun pitäisi varata aikaa ja asiantuntijan apua. Sitten varattu aika pitäisi tuplata. Pelkästään remonttitarjousten lukeminen ja tarjousten pyytäminenkin on taitolaji, jota ei ilman kokemusta osaa. Jos valitsee halvimman tarjouksen, ottaa isoimman riskin. Melko suurella varmuudella se säästö kostautuu huonoina materiaaleina tai hosumisena, mikä voi jälkeenpäin maksaa todella paljon. Toisaalta kallis hinta ei mitenkään välttämättä takaa korkeampaa laatua.

Toinen opetus on se, ettei keneenkään voi luottaa. Remonttimiehiä on joka lähtöön, mutta hyvä puoli on se, ettei kellään ole juuri nyt liikaa töitä. Siksi hommat kannattaa tehdä hyvin. Isännöitsijään ei voi luottaa, hän ei halua ylimääräistä työtä, eikä talonyhtiölle maksettavaa. Kaikesta pitää siis itse huolehtia, kukaan ei tarjoa neuvoja. Naapureihin ei missään tapauksessa voi luottaa. Ei ainakaan silloin kun kylpyhuoneesta löytyy kosteutta ja remonttikuluihin joutuu osallistumaan koko talonyhtiö. En minä sitä lakia ole säätänyt, mutta minun sitä pitää puolustaa.

Jalkapallon MM-kisoissa on sentään selkeät säännöt. Tuomari viheltää ja muut tottelevat. Suihku kutsuu jos ei tuomio miellytä. Kolmas puoliaika eli jälkipeli on sitten oma lukunsa. Ranskan kapteeni syytti tasapelistä vuvuzelaa. Englantilaisten mielestä syyllinen noloon maaliin oli pallo, Adidaksen Jabulani. Suomikin olisi mukana kisoissa jos ei meillä olisi niin pitkä ja kylmä talvi, ihan varmasti olisi. Oma suosikki on muuten sinivalkoinen Argentiina. Asetelma on niin hauskasti päälaellaan – superjoukkue pärjää, jos vain pystyy pitämään valmentajan kasassa.

Hyvä silti, etteivät ne huuhkajat ole siellä. Nyt voi nauttia peleistä ilman stressiä ja häviämisen tuskaa, ei tarvitse kuunnella selityksiä eikä kokea myötähäpeää. Jalkapallosta pitää voida nauttia. Yksi tuttu ilmoitti katsovansa kaikki matsit, ihan vaan vaimon kiusaksi. Suomessa jalkapallo on miesten juttu, oikeissa jalkapallomaissa se kuuluu kaikille. Kaipaan vain Alan Hansenin mahtavia pelianalyysejä BBC:ltä. Hansen nimittäin paloittelee pelit skottiaksentillaan kuin patologi ruumiin ja osaa selittää jokaisen verisen palasen merkityksen kokonaisuuden kannalta. Jalkapallosta kuuluu puhua niin kuin vakavista asioista puhutaan.

Remontin ansiosta on ollut aikaa katsoa pelejä. Kaksi vakavaa asiaa tukee toisiaan. Olen kokenut muitakin elämyksiä, ihan uusia asioita. Sunnuntaina istuin kirjan kanssa Tin Tin Tangossa juomassa lattea samalla kun kahvilan nurkassa pyörivä pesukone vatkasi vaatteitani. Tunsin nauttivani hetken urbaanista, vapaasta ja jännittävästä sinkkuelämästä. Samaan aikaan kun täysi kahvilallinen töölöläisiä joi maitokahvejaan ja söi myöhäistä aamupalaa, vieressä höyryävässä pesukoneessa pyöri kassillinen minun sukkiani.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Mummofobiaa

Minä ottaisin ilomielin meillekin yhden mummon. Tätä ylellisyyttä ei kuitenkaan ole tarjolla. Omat vanhempani ovat kiireisiä eläkeläisiä, joilla on hädin tuskin aikaa soittaa ja jutella. He eivät kyläile usein, viivy pitkään, eivät ole koskaan halunneet hoitaa lapsenlapsia eivätkä taatusti halua muuttaa lähemmäs ollakseen enemmän meidän arjessamme läsnä. Se on sääli. Mutta tällaisen arvomaailman heidän ikäluokkansa on omaksunut. Sodasta palanneiden isien karkealla kädellä kasvattamat suuret ikäluokat, joiden mielestä jokaisen on pärjättävä omillaan, osattava olla valittamatta ja jätettävä muut ihmiset rauhaan. He eivät pyydä eivätkä tarjoa apua.

Vaimoni äiti taas ei ole vielä vanha eikä vaivainen. Hän viihtyy kotonaan, eikä erityisesti pidä matkustamisesta. Olisi kohtuutonta pyytää häntä muuttamaan vieraaseen maahan kun kotonakin on liuta lapsenlapsia hemmoteltavana. Karkotuspäätöksen saaneiden Irina Antonovan ja Eveline Fadayelin lähiomaiset sen sijaan asuvat Suomessa. Moni haluaisi jäädä, jos saisi mahdollisuuden. Tiedän paljon onnekkaita maahanmuuttajaperheitä, joissa mummo on jo mukana, vaikkei se virallisissa tilastoissa näykään. Mummoja tulee kyllä paljon, siinä maahanmuuttoviraston kovan linjan kannattajat ovat oikeassa. Minua huolestuttaakin juuri se, miten kylmiä ja epähumaaneja suomalaiset voivat toisilleen olla.

Siksi me nimenomaan tarvitsemme tätä keskustelua. Minusta tänne pitää vaatia enemmän mummoja! Kyllä niitä mahtuu. Suomi on hiljaisten ihmisten harvaan asuttama maa. Meitä on 5,3 miljoonaa ja maa on 1160 kilometriä pitkä. Täällä on tilaa Eveline Fadayelille ja Irina Antonovallekin vaikka poikittain. Samaa mieltä kanssani ovat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja arkkipiispa Kari Mäkinen. “Lasten halua hoitaa iäkästä äitiään omassa kodissa on pidettävä kunnioitettavana ja tuettavana asiana”, sanoi ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo. Mutta Suomessa niin ei silti tehdä. Myös maahanmuuttovirasto on toista mieltä. Äiti ei olekaan Suomessa perheenjäsen, vaikka tämä on EU:n lainsäädännön vastaista. Eikä presidentillä ole valtaa päättää vastoin maahanmuuttoviraston kantaa. Tämä on outoa.

Samaan aikaan kun perinteinen perhekäsitys on kadonnut, on hukattu myös ymmärrys siitä miten toisia ihmisiä kuuluu kohdella. Olen maailmalla matkustaessa kohdannut niin paljon pyyteetöntä hyvyyttä ja vieraanvaraisuutta, etten pysty tässä elämässä mitenkään maksamaan sitä takaisin. Toivon, että ne suomalaiset, jotka sanallisen piiskan kanssa ovat huitomassa isoäitejä maasta, saavat julmuudestaan ansionsa mukaan. He ovat unohtaneet, että ennen Suomessakin mummot kuuluivat ydinperheeseen. Mikä isovanhempien roolin sitten pitäisi olla? Ehkä me voisimme oppia jotakin näistä perheistä, jotka taistelevat sen puolesta, että mummot saisivat asua heidän luonaan. Minäkin taistelisin, mutta vanhempani eivät halua sitä.

Kalle Könkkölän mielestä (HS 10.6.2010) isoäitien pitäisi voida elää lastensa ja lastenlastensa kanssa, koska se on oikein. Vastustajat puhuvat maksajista ja rahasta. Könkkölä kysyy kenet käännytetään seuraavaksi: työttömät, vammaiset vai eläkeläiset. Hekään eivät maksa veroja ja aiheuttavat yhteiskunnalle kuluja. On syytäkin kysyä missä järjestyksessä lahdataan, jos ryhdytään ampumaan omia. Yhteiskuntamme ja hyvinvointimme, jonka ovat rakentaneet ne kovassa kurissa kasvaneet suuret ikäluokat, on kuitenkin perustunut juuri sille, että kaikki maksavat kykynsä mukaan. Siihen tähtää progressiivinen verotus ja sillä on haluttu luoda inhimilliset olot niillekin, jotka eivät pysty osallistumaan laskun maksamiseen. Ollaan perustavien moraalisten valintojen edessä. Hyvä antaa vähästäänkin, suomalainenko ei antaisi paljostaankaan?

Ehkä järjestelmää pitäisi sitten muuttaa. Sovitaan vaikka, että jokainen saa korvamerkitä maksamansa verot siihen tarkoitukseen kuin itse haluaa. Lopussa lasketaan mihin on varaa. Minä en halua kuluttaa penniäkään suomalaisten alkoholistien, pitkäaikaistyöttömien ja maanviljelijöiden hyysäämiseen. En halua osallistua aseiden enkä ampumaharjoitusten kustannuksiin. En myöskään tue elitististä musiikkitaloa, poliittisia puolueita enkä valtion televisioyhtiön suojatyöpaikkoja. Haluan sen sijaan, että maksamani 15 000 euroa vuodessa käytetään ensisijaisesti kouluihin, päiväkoteihin ja mummojen hoitamiseen. Kiitos.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Hukkuvien puolue

Kesän toiseksi odotetuin tapahtuma on lähestyvä Juhannus. Silloinhan kaikki kaupunkilaiset ovat perinteisesti rynnänneet päätä jalkaa maalaiselämän ihanuuksien kimppuun, moni ainoan kerran vuodessa. Joillekin sekin on liikaa ja juhlinta vie sairaalaan tai laatikkoon. Viime vuonna kuoli 12. Klassinen Juhannusjuhlan kliimaksihan on se kun viina loppuu kesken yötöntä yötä, lähdetään veneellä vesille ja matkalla kyläbaariin tulee kusihätä. Varmin keino olla hukkumatta sepalus auki, on viettää juhannus kokonaan ilman housuja ja kuivalla maalla. Tai Jaakko Tepon esimerkin mukaan: “Juhannuksena myö nukutaan mahallaan kotinurmikolla, jotta ei hukuta. Ei jouvuta tilastoihin. “

Myös odotetuin kesätapahtuma liittyy maaseudulla sekoiluun ja maalais- ja kaupunkilaiselämän vastakkainasetteluun. On helppo päätellä kuka kisan voittaa. Sen voi ennustaa vaivattomasti kuka tahansa yhdestä ehdokkaiden yhteiskuvasta, tietämättä politiikasta yhtään mitään. Puolueen johtoon pyrkii kaksi ylimielisen ja itsetietoisen oloista setää, oikein parkkiintunutta ammattivalehtelijaa, joiden jutut ovat yhtä kuivia ja vanhoja kuin mummon kantapäät. Niin tuttuja ja kuluneita naamoja, että heitä on eteläisen Suomen olohuoneissa ehditty pelätä ja inhota jo monessa sukupolvessa. Sitten mukana on yksi tuntematon mies ja yksi vakuuttava nainen. Joka siis voittaa tämän kisan vaikka silmät kiinni.

Keskustapuolueen puheenjohtajan vaali ei muuten kiinnostaisi tippaakaan ellei voittajasta leivottaisi maahan seuraavaa pääministeriä. Jännättäväksi jää, pystyykö Vanhasen seuraaja nousemaan yhtä rakettimaisesti koko kansan tabloid-julkkikseksi. Saappaat ovat suuret. Yhdessä mielessä tehtävä on helppo: edeltäjän meriitit on ylitettävä. Ja sitä edeltävän. Alittaakaan niitä tuskin voi. Edellinen naispääministeri joutui juuri Juhannuksena eroamaan virastaan. Nykyisen eroa on odotettu ja rukoiltu kuin jäätelöautoa kesähelteellä. Seuraava pääministeri selviytyy Juhannuksen yli kunnialla samoin neuvoin kuin muutkin: kun pitää suun ja sepaluksen kiinni, mittumaari sujuu hienosti.

Politiikka on perinteisesti määritelty yhteisten ja yhteiskunnan asioiden hoitamiseksi. Poliitikot ovat paneutuneet niin tarmokkaasti yhteisiin asioihin, että heillä on ollut vaikeuksia hahmottaa yleisen ja yksityisen eroa. Yhteinen materia on merkillisesti ajautunut omiin yksityisiin taskuihin. Yksityinen taas päätyy yhä useammin julkiseksi, kuten tämän nurmijärveläisen alati kiehtova yksityiselämä. Pääministeri on esiintynyt viikkolehti Seiskan kansikuvissa tänä keväänä kansainvälisestikin kovassa seurassa: Räikkönen, Madeleine, Kanerva ja Leppilampi. Tämän viikon otsikko kuuluu: Kääk-juorut! Matti vei Sirkan sairaalaan! Tähän on tultu.

Ehkä juuri tähän on pyritty muissakin puolueissa, jos se onkin mediapeliä eikä populismia. Mikael Jungner hallitsee ainakin lajin ja on tuoreena Demareiden puoluesihteerinä kaivattu oman aikamme tuote: hän osaa blogata ja jopa ladata videoita YouTubeen. Mikä hänen arvomaailmansa on, sitä me emme tiedä, mutta välikö sillä on kunhan dataaminen sujuu. Muutenkin olisi suoraviivaisempaa ja ehkä myös äänestäjiä houkuttelevampaa muuttaa koko vaalijärjestelmä toisenlaiseksi. Ehdotan kaksiosaista systeemiä, jossa annetaan kaksi ääntä, yhden ehdokkaan puolesta ja yhtä vastaan. Jälkimmäiseen ryhmään on niin paljon hyviä kandidaatteja.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Vita brevis, lyceum longa

Ystävät, toverit, aivan aluksi haluan pahoitella vaikeaa vieraskielistä otsikkoa. En ole lukenut latinaa, mutta olen kyllä käynyt lukion. Yhden niistä hyvistä ja arvostetuista, joita listataan keväisin paremmuusjärjestykseen, listan häntäpäähän jäävien koulujen kiusaksi. Kävin tosin koulua pitkin hampain, laahustaen käytävillä laiskasti ja etenkehaten. Aamuisin olin myöhässä, kirjat unohdin kotiin, välitunneilla tupakoin. En muista edes tehneeni läksyjä. Minua kiinnosti kaikki muu paitsi koulunkäynti, intensiivisen harrastustoiminnan kohteena olivat rock ja tytöt.

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää lukion kemian ja matematiikan opettajiani. En ole koskaan tarvinnut opettamienne aineiden tietoja missään muualla kuin Trivial Pursuit-pelissä. Sen sijaan, että olisi yrittänyt opettaa, matematiikan lehtori ilmoitti, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia päästä kirjoituksista läpi. Kiitos kannustuksesta. Se teki oikein nannaa 18-vuotiaan auktoriteettien kunnioitukselle. En silti alentunut näyttämään sormimerkkejä hakiessani todistusta, vaikka mieli teki.

Äskettäin joku kysyi olenko lukenut fysiikkaa. En tiedä, minulla ei ole siitä minkäänlaista mielikuvaa. Kemian muistan siitä, että kirjoittelin kokeissa aivan omiani, täysin itse keksittyjä vastauksia – ja pääsin läpi. Ehkä opettajatkin menivät mieluummin joskus siitä missä aita oli hyvin matala. Ja ylioppilastodistusta olen kuljettanut mukanani lukemattomissa työhaastatteluissa. Sitä on kysytty – hetkinen, tuota noin, nolla kertaa. Siis kukaan ei ole pyynnöistä huolimatta koskaan edes katsonut koulutodistustani. Minulla on silti ollut se mukana monet kerrat.

Aivan aluksi haluan pahoitella antamaani huonoa esimerkkiä koulunkäynnissä. Älkää tehkö niin. Nyt ymmärrän miksi vanhemmat nuorten mielestä kuulostavat papukaijoilta. Jokainen kappale alkaa samalla urputuksella. Käykää koulu kunnolla, menkää lukioon, tehkää läksyt. Joo joo joo, mutta he ovat siinä silti oikeassa. Olen läheltä seurannut minkälaista tuskaa lukion käymättömyys voi tuottaa aikuisiällä kun valinnan mahdollisuutta ei enää ole. Ilman ylioppilastodistusta joutuu häpeämään, selittelemään tai ryhtymään yrittäjäksi. Vaikkei sitä paperia kukaan katsoisi, sen olemassaolo on ihan yhtä tärkeä asia.

Poikkeus tietysti vahvistaa säännön. Meillä on opetusministerinä baarinpitäjän tytär, joka jätti lukion kesken. Hän halusi ratsastajaksi. Henna Virkkunen selvitti tiensä lopulta yliopistoon ja ministeriksi, mutta aikamoisen esteradan kautta. Yksi tuttava käy juuri iltalukiota, ihan vain näyttääksen lukioikäiselle tyttärelleen, että ei se mikään mahdottomuus ole. Ja ehkä myös itselleenkin. Tietysti joillekin se lukio ei istu eikä siinä mitään vikaa ole, mutta se valinta vaikuttaa koko loppuelämään.

Nyt opetusministeriö esittää uusiksi kouluaineiksi draamaa ja etiikkaa. Loistavaa! Molemmat tervetulleita aineita, mutta kuinka kauan vielä odotamme talouselämän taitoja kouluaineeksi? Entä kirjallisuutta? Draamaa lisää myös se, että pieniä kouluja lakkautetaan ja isoja kasvatetaan. Jokainen joskus remonttia tehnyt tietää, että väärässä paikassa säästäminen tulee myöhemmin kalliimmaksi kuin olisi ollut tehdä alun perin asiat kunnolla. Samoin käy kouluissa.

Ainainen ruuvin kiristäminen ei ole draamaa, se on farssi. En tiedä onko siihen varaa. Joitakin selviytymistaitoja sekin saattaa edistää, mutta ei mitenkään takaa, että mammuttikoulusta selviävät ehjin nahoin ne, joilla parhaat lahjat ovat korvien välissä. Ja aina on tietysti niitäkin, jotka eivät jälkikäteen edes muista ovatko opiskelleet draamaa vai eivät, ja koulunkäynti on muutenkin etikkaa. Crede experto.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Pienempi hiirijalanjälki

Riemastuttavasti tällä viikolla kerrottiin, että kuusi kymmenestä suomalaisesta haluaisi rajoittaa alkoholimainontaa. Työryhmä pohtii nyt hartaasti. Varsinkin olutmainonta, sehän on kesällä ja helteellä todella vahingollista, sitä voisi vähän hillitä. Ainakaan joka päivä ei saisi mainostaa edes mökillä, eikä saisi nauttia yli kymmentä mainosta päivässä. Ja sitten ne makkarat, toinen viheliäinen mainosten laji. Sekin pitäisi kieltää, kas kun ei sitä osattu kysyä samalla. Jos sinappi kielletään, pitää kieltää myös ketsuppi. Ja onhan siihen syyllinen löydyttävä kun ei isä tänäkään kesänä saa sitä saunaa maalattua. Mainostoimisto, perkele. Jäljet johtavat aina samalle sylttytehtaalle.

Tasaisin väliajoin joku herää vaatimaan mainontaan rajoitteita, ikäänkuin niitä ei Suomessa jo olisi tarpeeksi. Mainonta on oikeasti kesyä ja kilttiä meillä. Mutta silti sensuuri otetaan riemumielin vastaan, se olisi mainonnalle lottovoitto. Luovuus ei tutkitusti kuki täydellisessä vapaudessa vaan pienessä penkissä tiukkojen raamien sisällä. Nyt pohditaan alkoholin mielikuvamainonnan kieltämistä. Jos siis olutmainoksessa ei saa näyttää nauttimista, juomista, eikä pulloakaan, mainonnasta tulee taatusti luovaa, innovatiivista ja hillittömän mielenkiintoista myös kuluttajille. Sensuroikaa, piiskatkaa, please. Sitä me haluamme.

Meillä on tosin jo rakas ystävämme Mainonnan eettinen neuvosto, joka suuressa viisaudessaan aika ajoin puntaroi onko mainonta sopivaa vai ei, kenelle on ja kenelle ei. Helmikuussa neuvosto antoi monessakin mielessä vapauttavan lausunnon Hennes & Mauritzin alusvaatemainonnasta. Ahdistunut kuluttaja oli sitä mieltä, että alusvaatemallit olivat varsinkin bussipysäkeillä naisia loukkaavia ja lapsille sopimattomia. Kampanjassa esitettiin alusvaatteita ihmisen päällä. Hetkinen, eikö se ole juuri sitä mainontaa, jota nyt vaaditaan alkoholille: vain tuote ja hinta, ei mitään mielikuvia. Sen pitäisi olla turvallista, mutta eipä olekaan. H&M, kevät, miehet ja autot ovat hengenvaarallinen kombinaatio.

Jos H&M:n mainonta olisi huonoa, varmasti ruotsalaisfirmalle kävisi samoin kuin suomalaisille kilpailijoille. Sen sijaan se tahkoaa rahaa. Miten ne naapurimaassa osaavatkin olla niin taitavia, luontevia ja nokkelia? Meillä ei ole syntynyt Ikeaa eikä ole syntynyt Ikean mainontaakaan. Yksikään suomalainen huippu-urheilija ei ole rakentanut nimellään kansainvälistä tuotemerkkiä, kuten Björn Borg teki. Onko kukaan koskaan kuullut, että Kimi Räikkönen olisi tehnyt jotakin viisasta? Kuvitelkaa minkälainen supersankari Kimistä tulisi, jos hän pelastaisi vaikkapa muutaman lakkautusuhan alle joutuneen pikkukoulun tai päiväkodin taskurahoillaan. Mutta ei.

Usein mainostoimistot ovat vähän samanlaisia. On kivaa kun on hauskaa ja menee lujaa ja on uusia leluja. Pahimmillaan mainostoimisto on kuin peruskansanedustaja, vähiten vahingoksi silloin kun ei tee mitään, viisain ollessaan hiljaa. Kun hiirijalanjälki on pieni, syntyy vähemmän tuhoa. Toisaalta mainostoimisto kuitenkin on kaiken tekemisen ja innovaatioiden ytimessä ja kuulee niistä kulmahuoneissa aikaisessa vaiheessa. Se olisi hyvä paikka ottaa kantaa, vaikuttaa, näyttää esimerkkiä ja tehdä oikeita valintoja. Siis olisi, jos ei raha ratkaisisi viime kädessä kuitenkin mitä tehdään ja kenen kanssa.

Onneksi asiakkaat ovat meitä edellä. Nyt kaiken pitää olla vihreää. Keksikää joku ekojuttu, he sanovat mainostoimistossa. Monille se on viherpesua, mutta jotkut ottavat asian vakavasti. He tietävät, että kovimmat trendit juuri nyt ovat aitous, rehellisyys ja luonnollisuus. Kuuluu olla läsnä, mennä mukaan, tehdä konkreettisia hyviä asioita ja kertoa niistä vaatimattomasti. Jotkut ovat jo oivaltaneet, että hurjin juttu on tehdä eettisesti kestäviä valintoja ja olla samaan aikaan taloudellisesti kannattava, ehkä jopa tulevaisuudessa voittaa muut juuri niiden valintojen ansiosta. Ihan oikeasti. Maailma tarvitsee sellaisia esikuvia.