sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Caffè con sale

Kun äiti palasi Pariisista 60-luvulla, hän ihmetteli lentokoneessa tarjottua kahvia. Siinä oli selvästi jotain vikaa, sitä ei pystynyt juomaan. Kahvi maistui kummallisesti hernekeitolta. Äiti oli latkinut hyvää ranskalaista café au lait’ta pariisilaisperheessä vuoden ajan ja siitä kokemuksesta hän ei toipunut koskaan. Olen perinyt äidiltä adoptoidun ranskalaisen riippuvuuden tuoreisiin croisanteihin, patonkiin, jota kannetaan ilman paperia kainalossa ja kahvin tuoksuun. Ja sen, etten minäkään pysty juomaan Finnairin kahvia. Se on vähän liian suomalaista, liian suuri kulttuurishokki joka kerta ulkomailta palatessa. Olen pari kertaa jättänyt sen kuppiin, joutunut selittelemään ja oppinut lopulta olemaan matkan ajan ilman.

Kahvi on elämän suuria nautintoja. Suurimpia iloja matkustaessa on istua paikallisissa kahviloissa. Epäilemättä puolet matkoilla vietetystä ajasta olen istunut terasseilla ja cafeterioissa, paljon enemmän kuin baareissa. Enää ei ole tosin pakko matkustaa vain saadakseen hyvää kahvia, koska sitä on Suomessakin. Kahvilakulttuuri alkoi rantautua kymmenisen vuotta sitten, ihmiset oppivat mitä ovat espresso ja latte. Parhaissa kahviloissa, kuten Kalevankadun Delicatossa, voisi oikeasti luulla olevansa Italiassa. Kaikki muukin on oikein, ei vain kahvi.

Sinnikkäästi on aina ylpeilty sillä, että suomalaiset juovat paljon kahvia. Mutta millaista kahvia? Matkailukulttuuri on ollut sitä, että lennetään kahvinkeitin kainalossa aurinkorannikolle. Sitten hotellihuoneessa suodatetaan sitä kitkerän vaaleaa tarjouskahvia ja voivotellaan naaapureiden kanssa, miten ne ulkomaalaiset pärjäävät mustine litkuineen. Toisella viikolla kahvi loppuu ja pitää kysellä kaikilta maanmiehiltä, olisiko jollain ylimääräistä kahvipakettia. Miksei paikallinen kahvi kelpaa suomalaisille?

Oma käsitykseni tästä on, että kahvia ei meillä paahdeta oikein eikä keitetä oikein. Tähän on jotenkin ajauduttu, kun ei alunperin ole osattu tehdä mitä pitäisi tai on saatu halvemmalla huonolaatuista kahvia, sitä vaaleaksi paahdettua eli raakaa, joka ei muille edes kelpaisi. Vuosikymmenien aikana suomalaiset ovat sitten tottuneet makuun ja pitävät oikeaa kahvia liian tummana ja vahvana. En tiedä pitääkö tämä paikkansa, mutta näin olen tulkinnut. Kahvikulttuuri taas on ollut sitä lusikoiden kilistelyä vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa, kun kukaan sukulaisista ei keksi mitään sanottavaa. Preferisco l’italiano.

Minä juon kahvini tummana. Kotona keitän espressoa, mutta töissä on tyydyttävä korvikkeisiin, murukahviin maidon kanssa. Tämä herättää kollegoissa aluksi hilpeyttä, sitten ihmetystä ja lopulta kun en tavastani luovukaan naljailusta huolimatta, he pitävät minua tärähtäneenä. En tiedä miksi, koska joka kolmas kahvikupillinen maailmassa on tehty murukahvista. Ei sen niin eksoottista pitäisi enää olla. Suodatinkahvia en juo ja uskon vakaasti ettei se ole kenenkään vatsalle tai terveydelle hyväksi.

Yhtä päättäväisellä asenteella astuin Jerusalemissa paikalliseen kuppilaan, jossa en tuntenut oloani, kuten en oikein missään muuallakaan samassa maassa, kovin tervetulleeksi. Istuin pöytään ja tilasin kahvin, joutilaiden paikallisten ukkojen tuijottaessa minua hiljaa ja vakavailmeisinä. Otin rennon asennon ja katselin ikkunasta kadulle, samalla kun laitoin pöydällä olevasta kiposta kolme lusikallista sokeria kahviini. Sekoitin ja maistoin. Siinä ei tosin ollut sokeria vaan suolaa, mutta tehty mikä tehty. Nyt testattaisiin suomalaista sisua, ajattelin. Tyhjensin kitkerän kupin kahdella huikalla ja loin tuiman katseen jokaiseen ukkoon vuorotellen samalla kun astuin ulos aurinkoon.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Viimeisessä neuvostotasavallassa

Viimeisessä neuvostotasavallassa oopperatalon kuuluu näyttää sellutehtaalta. Se edustaa ideologian mukaista tasa-arvoisuutta. Muinaisten jumalien ja kansallisromanttisten taiteilijoiden tyhjiksi jättämillä tuoleilla istuvat arkkitehdit ja intendentit. He päättävät mikä on ihmisille parhaaksi ja mikä kaunista, koska rahvas ei tällaisista asioista mitään ymmärrä. Meidän tulee ihastella valkoiseksi maalattua betonia, koska meille on kerrottu että se on modernia. Se ei toki ole halpaa, yksinkertaista tai rumaa. Ei. Se on pelkistettyä, kaunista ja isänmaallista. Kuten myös lasi ja teräs.

Viimeisessä neuvostotasavallassa jumalista seuraava on työläinen. Työläisten kuningas, meidän kosmonauttimme, hävittäjä-ässä, on uljasta formulaa ohjastava kansallissankari, jonka nopeudelle ja rohkeudelle ei löydy vertaista. Kotimaassa taas kulmakunnan kruunu on taksinkuljettaja, joka ainoana saa ohjastaa saksalaista kansanautoa, johon tavallisilla yliopiston opettajilla ei ole varaa edes sikeimmissä unissaan. Jokainen työläinen luovuttaa silti kiitollisena leijonanosan tuloistaan valtiolle. Onhan valtio heille kaiken antanut ja enemmänkin. Valtio meidän, sinun on voima ja kunnia. Amen.

Viimeisessä neuvostotasavallassa ihmiset ovat oikeamielisiä ja kuuliaisia kuten kaikkien tuleekin olla. Pelkästä tiedottamisen ilosta he ojentavat erheytynyttä kanssaihmistä mikäli tämä ei tunne sääntöjä tai on niistä joutunut poikkeamaan syystä tai toisesta. Lainvalvojia ei edes tarvittaisi. Kansalaiset voisivat hyvin itse huolehtia järjestyksestä, niin suuresti he toisistaan välittävät, rangaista lainrikkojia ja kirjoittaa sakkolappuja. Vapaaehtoisista valvojista ja isänmaan vihollisten ja jalkakäytävälle pysäköivien ilmiantajista syntyisi kilometrien pituinen jono läpi kaupungin.

Viimeisessä neuvostotasavallassa kaupat ovat aina olleet kiinni silloin kun ihmisillä olisi ollut aikaa ostaa jotakin. Ja niin oli hyvä. Aina on jonotettu. Mitä pidempi jono, sitä kirkkaampi kruunu. Puhtaasta jonottamisen ilosta seisotaan kaupan edessä aamulla odottamassa, vain pieni mutta turha huoli otsaa kurtistaen: entä jos se ei aukea. Jonotetaan lippuja tapahtumiin, joihin kaikki mahtuvat mukaan ja jotka muissa maissa on nähty kolme vuotta sitten. Aina on pärjätty yhdellä tuotteella niin hyvin, että niitä valmistaneen yrityksen nimestä on tullut synonyymi tuotteelle. Jos kerran tuote on paras, miksi pitäisi kokeilla muita?

Viimeinen neuvostotasavalta on pieni, mutta sen saavutukset ovat suuria. Saavutuksista, joita ihaillaan varauksettomasti kaikkialla maailmassa valistetaan ylpeitä kansalaisia tuon tuostakin. Uutisissa saamme ihailla armeijan jylhiä tykkejä, koululaitoksen ylivertaisuutta, urheilijoidemme sitkeyttä ja ihmisten loppumatonta ahkeruutta, kekseliäisyyttä sekä onnellisuutta. Ei kulu päivää, ettei muisteltaisi voitokkaita sotia, urheita veteraaneja tai kotimaassa veistettyjen puhelimien uljasta marssia maailmalla. Oi pieni ja mahtava.

Viimeisessä neuvostotasavallassa edistyksellisyys ja vanhoillisuus käyvät ikuista hyvän ja pahan, Davidin ja Goljatin, Matin ja Mervin taisteluaan. Onneksi edistyksellisiä on vähän ja taantumuksellisia paljon. Kansa kyllä tietää miten on hyvä. Mikä tahansa kehityshanke saadaan kuopattua nopeimmin kysymällä kansan mielipidettä. Näin meillä on aina tehty, aina oltu ja aina oleva. Niin sujuu elämä auvoisasti, paremmin kuin missään muussa neuvostotasavallassa. Eiväthän muut ole meidän veroisiamme, siksi niitä on ollut ja on yhä ilo pilkata vaikkei niillä ole enää edes neuvostotasavallan nimeä. Vapaan talouden ja rappion houkutuksiin langenneet, onnettomat.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Joka kulttuuria säästää...

Kun bändi hajoaa, selitys on aina sama: musiikilliset erimielisyydet. Ei kuitenkaan oikeasti. Todellinen syy on se, että kitaristi on vienyt laulajan naisen tai että basisti on yrittänyt viedä kitaristin naisen. Olen varma, että tämä pitää paikkansa musiikinlajista ja kulttuurista riippumatta. Kun kahden kulttuurin välinen avioliitto ajautuu vaikeuksiin, syytetään kulttuurieroja, vaikka tosiasiassa syy on usein paljon arkisempi. Ihmiset kyllästyvät toistensa tapoihin, rakkaus laimenee vuosien kuluessa, yksi riita johtaa toiseen ja niin edelleen. On turha syyttää aina kulttuurien erilaisuutta. Ihmiset ovat ensisijaisesti yksilöitä. Sukupolvien välillä on suurempi kulttuuriero kuin kansakuntien välillä.

Kansalliset stereotypiat ovat katoamassa, kiitos globalisaation. Niistä kannattaa siksi nauttia kuin viimeistä päivää, koska ne ovat kuitenkin hauskoja. Hääkomediassa (My big fat Greek wedding), joka jaksaa aina naurattaa jostain syystä, avioituvalla pariskunnalla ei ole ongelmia kulttuurierojen kanssa, mutta perheet eivät ymmärrä toisiaan. Kreikkalaisten mielestä amerikkalaiset ovat kuivia kuin paahtoleipä. Amerikkalaisten mielestä kreikkalaiset ovat arvaamattomia hulluja. Se kuvaa joissain tapauksissa aika hyvin myös ulkomaalaisten ja suomalaisten kanssakäymistä. Arvailkaa itse ketkä ovat paahtoleipiä. Parhaiten perheiden sopuisaa yhteisymmärrystä tukee se, ettei yhteistä kieltä ole. Silloin voidaan keskittyä olennaiseen eli syömiseen, juomiseen ja tanssimiseen, eikä kukaan ala keskustella politiikasta.

Suurin ero käyttäytymiskulttuurissa suomalaisten ja romanialaisten välillä liittyy tunteiden näyttämiseen. Toiset näyttävät tunteita, koska niitä kuuluukin näyttää ja toiset eivät. Suomalaiset hämmentyvät; he eivät tiedä miten tähän tulisi suhtautua. Inna Latiseva (Ryssänä Suomessa) menee niin pitkälle, että epäilee onko suomalaisilla tunteita. “Suomalaiselle on normaalia olla näyttämättä tunteita – ehkä olla kokonaan ilman niitä.” Suomalainen näyttää kyllä tunteitaan, humalassa tai kesällä, valitettavasti kaikki samalla kertaa. Suomalainen on silloin vilpitön. Ulkomaalaisen mielestä se ei ole aitoa. Kun ulkomaalainen näyttää tunteitaan, hän suomalaisen mielestä liioittelee ja on siksi epäuskottava ja liian selvä. Kun suomalainen näyttää tunteitaan selvinpäin, ulkomaalainen ei huomaa sitä.

Tunteita tärkeämpiä ovat säännöt. Kun lapsemme tänään karkasi yksin tarhan portista kadulle, oli lastenhoitaja tullut kertomaan siitä kakaroita hakemassa olleelle vaimolleni. Hän näytti tunteensa avoimesti heti sen jälkeen kun oli hakenut poikamme tien laidasta. Epäilemme, että henkilökunta sai tapauksesta ‘kulttuurishokin’. Lastenhoitaja sanoi noudattaneensa sääntöjä – lapsi on vanhemman vastuulla silloin kun tullaan hakemaan kotiin. Niin varmaan. Eikö lapsen kiinniottaminen olisi silti ensimmäinen asia? Ehkä käsitys vastuusta muuttuu oman vanhemmuuden myötä, mutta en minä voisi hyvällä omalla tunnolla antaa jonkun vieraankaan kaksivuotiaan juosta kadulle ja mennä tyynesti kertomaan lapsen äidille, että hei, lapsesi meni juuri tielle.

Yhtenäiskulttuuria ei ehkä ole, mutta on siitä silti vielä jälkiä – tai traumoja jäljellä. Kieltämisen kulttuuri on ehkä tehnyt meistä niin mykkiä ja arkoja ja sitä jatkaa moni vanhempi edelleen. Kuunnelkaa hiekkalaatikolla, kuka huutaa kovempaa: lapset vai aikuiset? Kieltämistä tehostettiin ennen ruumiillisella kurituksella, jota kutsuttiin hellästi ojentamiseksi tai kasvattamiseksi. Joka vitsaa säästää ja niin edelleen. Ruumiillisen kurituksen, joka oli siis tavallinen kasvatusmetodi suurille ikäluokille, seuraukset ovat tarpeeton tunteettomuus, kostonhalu ja patoutuneet aggressiot. Mutta asiasta ei sovi eikä osata keskustella. Sehän vaatisi tunteiden näyttämistä.

Nyt on muodikasta syyttää kaikesta maahanmuuttajia. Kulttuurierot ja väkivaltahan ovat tietysti ulkomaalaisten mukanaan tuomia asioita. Poliitikot löytäisivät syylliset helpommin vaikka ulkoavaruudesta kuin omista puolueistaan. Kulttuurieroja on kuitenkin ollut aina. Karjalaiset, savolaiset, hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja varsinkin pohjalaiset ovat kautta aikain saaneet keskenään aikaan kunnioitettavan määrän epäsopua, konflikteja, mykkäkouluja, aviokriisejä, ilmiriitoja, huoltajuusdraamoja ja puukkotappeluita. Siihen ei ennenkään tarvittu yhtään ulkomaalaista.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Punatukkainen tyttö

Tapasin paikallisjunassa punatukkaisen tytön. Hän istui minua vastapäätä ja alkoi samantien jutella. Epätyypillinen käyttäytyminen herätti luontaista epäluuloa vaikka tyttö sanoi ihan tavallisia asioita, kuten “tänään kaikki junat ovat taas myöhässä”. Puntaroin heti kolmea vaihtoehtoa: humalassa, huumeissa vai muuten kaheli. Vastailin lyhyesti, välttelin katsekontaktia ja olin epäluuloisen huvittuneen näköinen haluamatta kuitenkaan olla suoranaisen epäkohtelias. Niinhän pääkaupungissa kuuluu suhtautua ihmisiin, jotka puhuvat tuntemattomille. Olisi noloa olla ilahtunut tai ystävällinen tai haluta tutustua.

Kyllä puhelias tyttö kyseli kuitenkin hiukan omituisia. Hän lainasi lehteäni. Joutuuko vankilaan jos ajaa humalassa? Mistä tietää onko puhelimessa mp3-soitin? Konduktööriltä hän tiedusteli miksi juna pysähtyi ja mitä odotetaan. “Odotetaan valon vaihtumista”, kuului kiireinen vastaus. Mistä tietää milloin se vaihtuu? Onpa paljon pyöräilijöitä! Miksei koulusta saanut tänään vapaata? Miksi junat koko ajan kolaroivat? Osaatko sä saksaa? Suomessa ei kyllä tarvitse osata, hän totesi. Sitten tytön puhelin soi ja hän alkoi jutella opiskeluasioistaan. Aivan normaalisti. Tuntui yhtäkkiä siltä, että punatukkainen tyttö oli ainoa normaali koko junassa. Me kaikki muut olemme hulluja. Joku kirjoittaisi tästä hienon biisin.

Luovuuden, suvaitsevaisuuden ja taloudellisen menestyksen yhteydestä hienoja kirjoja (Luovan luokan pako) kirjoittanut professori Richard Florida antaisi Suomelle huonon ennusteen jos tuntisi todellisen nykytilanteen. Olemme varautuneita, ennakkoluuloisia ja torjuvia kaikkea vierasta ja erilaista kohtaan. Luovuutta ja teknologiaosaamista on ehkä yhä, joten edellytyksiä menestymiseen on olemassa, mutta kaikki muu mättää. Epäluulo ja pelko rules. Sen näkee jo ihmisten eleistä ja ilmeistä.

Mitä monimuotoisempi, suvaitsevampi ja monikulttuurisempi yhteiskunta on, sitä varmemmin seuraa myös hyvinvointi ja parempi elintaso. Ja luottavaisempi yleinen ilmapiiri. “Yhdysvaltojen taloudellisen menestyksen avain on jatkuvasti ollut se, että maa on avoin uusille ihmisille ja ajatuksille kaikkialta maailmasta.“ Näin siis Floridan mukaan. Yhdysvallat on pulassa kun koulutetut, älykkäimmät ihmiset muuttavat maasta tai eivät enää hakeudu sinne opiskelemaan. Suomessa käy samoin, eikä syntipukiksi kelpaa pelkkä verotus. Mikään ei kannusta jäämään tai yrittämään. Suvaitsemattomuus ja jääräpäisyys estää Suomea menestymästä.

Tai entä jos selitys onkin, että suomalaiset eivät halua menestyä? Jos todellista paloa ei ole. Jääkiekkoakin pelataan maajoukkueessa naiivin isänmaallisesta velvollisuudentunnosta, käydään läpi vertauskuvallista talvisodan traumaa aina uudestaan. Ja hävitään lopuksi, sanotaan sitä torjuntavoitoksi. Töitä tehdään vähän verkkaisesti ja eläkkeelle halutaan aikaisin. Ehkä täällä mieluummin ollaan keskituloisia, tavallisia, keskinkertaisia. Ollaan siellä omalla mökillä, omassa rauhassa. Se pelottaa vähemmän kuin menestyminen, yrittäminen ja voittaminen ja on niin paljon helpompaa.

“Suomi on siili”, kirjoitti Pasi Vento Metrossa. Ulkomaalaiset sanovat, että suomalaiset pelkäävät heitä niin paljon, etteivät uskalla edes jutella. Siilillä on piikit pystyssä, koska se on arka eläin. Vaikka pohjimmiltaan olemme mukavia, sitä ei vain huomaa helposti. “Vapaassa maassa on valta valita, minne kuljemme. Sulkeudumme, nostamme piikit pystyyn, jäämme maahan makaamaan. Maan tavalla maahan”, kirjoitti Vento. Haluammeko me olla siilejä vai sittenkin rohkeita leijonia? Reippaita ja välittömiä kuin punatukkainen tyttö?

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Maharadjan tytär

Vietin talvea Intiassa vuosia sitten. Olin etsimässä kukkotappelua kyläfestivaaleilla jossakin maaseudulla kun minua lähestyi kohtelias paikallinen mies. Hän esittäytyi, kysyi mistä olen kotoisin ja meni suoraan asiaan. Eräs tyttö haluaisi puhua kanssani. Nyt heti. Katsoin miestä päästä varpaisiin. Hän oli siististi pukeutunut, ystävällinen ja hyvin kohtelias. “Sopiihan se, tottakai”, vastasin hämmentyneenä. “Please, sir.” Mies viittasi seuraamaan ja pujotteli väkijoukon läpi ripeäjalkaisen palvelijan askelin. Tiesin olevani menossa elämäni erikoisimmille treffeille, mutta en silti osannut arvata mikä minua odotti.

Kaunis tyttö istui suoraselkäisen ylevänä suuren juhlateltan Vip-katsomossa, toisen penkkirivin keskellä ja hymyili minulle säteilevästi kuin prinsessa. Teltta oli täynnä kuin helluntaiseuroissa. Pujottelin tytön viereen istumaan, palvelija oli jo kadonnut johonkin. Kättelin kun järjestetty tapaaminen vaikutti jotenkin niin viralliselta ja kysyin istuuduttuani tytöltä minkä ikäinen hän on. “Yhdeksän”, vastasi Arkitha napakasti ja kysyi vastavuoroisesti minun ikääni. “Me tapasimme ohimennen bussipysäkillä”, hän totesi, ikäänkuin se olisi selittänyt kaiken. Mietin samaan aikaan kuumeisesti mistä 9-vuotiaan intialaistytön kanssa voisi keskustella treffeillä. “Kuka se mies oli”, sain kysyttyä. “Hän on minun isäni.”

Puoli tuntia myöhemmin Arkitha oli selvittänyt minulle Intian kansalliseepoksen tapahtumat pääkohdittain erittäin hienostuneella brittienglannilla, olimme keskustelleet elokuvista ja ammatinvalinnasta ja seuranneet samalla teatteriesitystä. Arkitha halusi opiskella journalismia ja politiikkaa. Bollywood-elokuvat eivät arvattavasti hirvittävän paljon kiinnostaneet. Koulu oli kuulemma helppoa. Aika harva samanikäinen on edes ajatellut mitä aikoo opiskella, mutta aika harva myöskään pyytää isäänsä noutamaan bussipysäkillä näkemänsä ulkomaalaisen miehen keskusteluseurakseen teatterikatsomoon.

Tunsin yhtäkkiä itseni lapselliseksi hölmöksi seikkaillessani kamera kaulassa päämäärättömästi pitkin Intiaa tuhlaten vaivalla säästämiäni rahoja. Arkithan mielestä se kuulosti jännittävältä, mikä tuntui vihdoin oikeasti yhdeksänvuotiaan mielipiteeltä. Muuten hän käyttäytyi kuin aikuinen ja hämmästytti minua yleissivistyksellään ja älykkyydellään, mutta ennen kaikkea itsevarmuudellaan.

Ei, en tavannut paikallisen maharadjan tytärtä, kuten hetken olin luullut. Enkä päätynyt ruhtinasperheen vävyksi, kuten ehdin sekunnin murto-osan ajan lennokkaasti ihmisjoukon keskellä haaveilla. Sen sijaan tapasin superälykkään ja luultavasti hyvin erikoisen intialaisen ihmelapsen, joka oli fiksumpi keskustelija kuin suurin osa koskaan tapaamistani aikuisista vaikuttamatta silti mitenkään pikkuvanhalta. Siksi en ole unohtanut tätä kohtaamista. Arkitha on nyt yhdeksäntoista ja olen ihan vakuuttunut, että me kuulemme hänestä vielä. Nimi Arkitha tarkoittaa muuten sitä jota palvotaan.

Tarina tuli mieleeni kun kysyin omilta lapsilta mitä heistä tulee isoina. 4-vuotias oli luopunut haaveilemastaan tanssijan (tai hyppijän) urasta ja unelma-ammatti onkin nyt lastentarhanopettaja. Pienempi pohti ankarasti. Edellisen kerran hän himosi harjatattoria ajamaan. Nyt lakaisukoneen kuljettaminen oli onneksi jäänyt. Pitkän harkinnan jälkeen tuli lopulta vastaus. “Rosvo.” Onneksi vielä on aikaa keskustella muistakin optioista enkä ole huolestunut vaikka lapset eivät vielä yhdeksänvuotiainakaan tietäisi mihin tiedekuntaan aikovat pyrkiä.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Mitä opin romanialaisilta

Vilpittömyyttä. Pyyteetöntä hyvyyttä on sittenkin olemassa, vaikka se täältä lännestä katsoen näyttääkin jo kadonneelta. Ihmiset voivat oikeasti auttaa toisiaan myös odottamatta siitä vastiketta. Toiset puhdasta hyvyyttään antavat vähästäänkin. Myös vieraille ihmisille voidaan puhua ystävällisesti, vaikka ei olisi yhteistä kieltä. Todennäköisyys sille, että tulee kohdelluksi hyvin ja että tuntemattomien ihmisten apuun ja oikeudenmukaisuuteen voi luottaa on huomattavasti suurempi kuin Suomessa. En tiedä johtuuko se kirkon opeista vai kansanperinteestä. Vai onko meillä kaikki liian hyvin. Jostain kummallisesta syystä juuri niissä maissa, joissa kansaa on kohdeltu erityisen kaltoin, tapaa kaikkein aidoimpia ja ystävällisimpiä ihmisiä.

Kriittisyyttä. Kaikkea ei kannata uskoa, eikä kaikki ole aina sitä miltä se näyttää. Romanialaisilta puuttuu suomalaisten illuusio siitä, että maa olisi jotenkin puhdas ja poliitikot neitseellisen rehellisiä. Rahalla saa valtaa. Romania on silti monella tapaa avoimempi yhteiskunta. Keskustelua ei vaienneta ylhäältä eikä sitä säätele pelko tai itsesensuuri. Tästä pitävät huolen ainakin yli kolmekymmentä kansallista tv-kanavaa ja seitsemän valtakunnallista päälehteä. Montako Suomessa olikaan? Jokaisen lehden takana on joku, jonka intressejä lehti palvelee. Romaniassa kukaan ei ole uskonut valtion viralliseen propagandaan moneen vuosikymmeneen. Suomessa Ylen uutisia seuraa 1,4 miljoona ihmistä päivässä ja me kansalaiset maksamme itse siitä, että valtion äänitorvessa on yli 3000 ihmistä päivätyössä.

Vieraanvaraisuutta. Toisen huomioon ottaminen on sitä, että vieraalle tarjotaan vain parasta. Suomessakin tarjotaan jotain, mutta harvoin kaivetaan se kallein konjakkipullo kaapista. Romanialaiset eivät nuukaile, se olisi erityisen epäkohteliasta. Jos tarjottavaa ei jostain syystä ole, sitä hankitaan. Ainoa oikea päämäärä on se, että vieras tuntee olonsa kuninkaalliseksi ja sen eteen tehdään mitä tahansa. Ei riitä, että isännällä on kivaa, tai ettei hänelle jää huono omatunto. Ei tarjota antaen ymmärtää, että olisi kuitenkin sopivampaa kieltäytyä. Kyläilystä ei koskaan selviä syömättä ja juomatta, monesti liikaa. Yksinkertaisesti ei olla unohdettu mikä on kaikkein aidoin ilo – vilpitön antamisen ilo.

Demokratiaa. Demokratiahan on sitä, että kansalaiset saavat vapaasti valita vapaissa vaaleissa itseään edustamaan kenet tahansa niistä ehdokkaista, joista heidän annetaan vapaasti valita. Sama ominaispiirre tuntuisi yhdistävän suomalaista ja romanialaista demokratiaa siinä, että valitaan kansaa edustamaan kenet hyvänsä, lopputulos on aina ihan sama. Romanialainen tuttu neuvoi äänestämään sitä ehdokasta, josta valittuna olisi todennäköisesti vähiten haittaa. Kummassakin maassa pidetään kunnia-asiana niin sanottua maan tapaa, johon liittyy päivänvaloa ja kriittistä tarkastelua kestämättömiä piirteitä. Romanialaiset ovat kyllästyneitä omaan demokratiaansa. Ennen oli paremmin, sanotaan. Ehkä on tehokkaampaa, että yksi päättää ja muut tottelevat kuin että kaikki riitelevät yhdessä, eikä mitään tapahdu.

Kyynisyyttä. Korruptio on kuin muikkuverkko, ohutlankainen ja katala. Jos haluaa päästä hyvää työpaikkaan, sen voi ostaa. Jos haluaa, että lapsi menestyy koulussa, siitä maksetaan. Opiskelupaikan voi toki saada myös omin ansioin, mutta on todennäköistä, että niitä jotka maksavat on jonossa liian monta. Tästä seuraa se, että kukaan ei enää tiedä onko joku menestynyt omilla avuillaan vai ostanut paperinsa. Koulutuksella, osaamisella ja älykkyydellä ei siis ole paljon arvoa. Omaisuuden uusjako on tehty viimeksi yhdeksänkymmentäluvulla. Rikkauksiin ylsivät ne, jotka sattuivat olemaan vallanpitäjien lähipiirissä ja suosiossa, eivät ne joilla olisi ollut parhaat edellytykset johtaa yrityksiä ja maata. Romania ei ole köyhä maa, varallisuus on vain jakaantunut kovin epätasaisesti. Ne, jotka eivät pidä systeemistä, ovat jo poistuneet maasta, joten muutoksen todennäköisyys on hyvin pieni.

Keittoruokia. Kun amerikkalainen hampurilaisketju etsi vertailutestiinsä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan syöneet hampurilaista, he päätyivät kuvaamaan Romaniaan, Grönlantiin ja Thaimaahan. Kansallispukuiset maalaiset eivät tienneet mikä burgeri edes on, mikä on mainoskampanjassa tietysti hilpeää. Pikaruokakulttuurin leviämistä ei ehkä voi estää, mutta ei se makutestissä kisaa paikallisten perinneruokien kanssa. Maalaisruoka on sitäpaitsi oikeasti luomua, ei muuta ole tarjollakaan. Olen oppinut syömään keittoja, koska romanialaiset ovat lajin mestareita. Vappuun sopiva menu on vatsalaukkukeitto, joka siis on tehty suikaloimalla lehmän pötsistä. Ciorba de burta heti aamusta on perinnetiedon mukaan paras krapulalääke. Tietysti piripintaan kaadetun snapsin kanssa, joka automaattisesti kuuluu keittojen nauttimisen proseduuriin. Klara vappen!