torstai 15. huhtikuuta 2010

Tupakkapöydän laatikossa

Mainostoimisto vuonna 1994. Ilmapiiriä hallitsivat erityisesti kolme asiaa: sprayliiman tuoksu, käheä-ääninen nauru ja sakea tupakansavu. Enemmistö toimiston työntekijöistä tupakoi, vähemmistö nieli savua. Boheemisti savun keskellä toikkaroi myös toimiston lauhkea susikoira. Parvekkeelle ei menty tuhlaamaan kallisarvoista työaikaa joutavaan seisoskeluun vaan jokaisella oli oma tuhkis tietokoneen vieressä, siis niillä joilla oli tietokone. Keittiössä ja palavereissakin savustettiin. Seuraavana vuonna se loppui kun tupruttelu työpaikoilla kiellettiin.

Oma addiktioni tupakkaan ei syntynyt mainostoimistossa vaan peruskoulussa. Sitä harjoiteltiinkin ahkerasti kaikki välitunnit ja lopulta sinnikäs kevytsavukkeiden imeminen tuotti tulosta. Aloittamiseen motiivina olo tietysti kovaa faktaa: tilastojen mukaan tupakoivat nuoret aloittavat seksielämän tupakoimattomia aikaisemmin. Sen eteen kannatti ponnistella. Lopettamiseen tuhraantuivat seuraavat viisitoista vuotta. Lopettaminen on tupakoinnin kohdalla muuten melkoinen understatement. Yksi tuttu juuri kertoi lopettaneensa polttamisen nikotiinipurkan avulla. Sitten hän tuli katumapäälle, kun huomasi olevansa riippuvainen purkasta. Kaveri palasi savukkeisiin, väittäen sen olevan vähemmän haitallista – ja halvempaa. Tupakoitsivat ovat mestareita keksimään nerokkaita selityksiä järjettömille teoille.

Kun Irlannissa kiellettiin vuonna 2004 tupakointi pubeissa, syntyi kauhea itku ja poru. Mutta maailma ei loppunutkaan siihen, kuten omistajat pelkäsivät eikä baareja suljettu. Asiakasmäärät sen sijaan kasvoivat, kun sisällä oli yhtäkkiä helpompi hengittää. Esimerkkiä seuraa pian koko Eurooppa. Nyt jopa Suomessakin harkitaan sauhuttelun kieltämistä yleisillä paikoilla, bussipysäkeillä ja autoissakin. Matka 90-luvun alun mainostoimistosta nykyiseen asenneilmapiiriin on ollut aika huikea. Tulisiko kenellekään enää mieleen sytyttää röökiä bussissa tai sairaalassa? Pian tupakointi on jo noloa tai vähintään omituista. Olin juuri varpajaisissa, eikä kukaan edes ehdottanut sikarien polttamista.

Arkipäiväinen ja itsestäänselvyytenä pidetty tupakointi on hyvää vauhtia katoamassa historiaan. Jopa tupakointia kuvaava sanasto kuulostaa jotenkin tunkkaiselta. Nykyään olisi vähintään epäilyttävää, jos nuorella perheenisällä olisi kotona tupakkapöytä ja piippukokoelma. Isälläni oli. Ainakaan lapset eivät niillä välineillä leikkisi, kuten minä pienenä tein. Tupakkapöydän laatikosta löytyneet sytkärit, tulitikut, piipunrassit ja muut tupakointivälineet kiehtoivat loputtomasti mielikuvitustani. Muistan edelleen kaiken mitä mystinen laatikko sisälsi. Vuonna 2010 vanhempiani pidettäisiin todennäköisesti vastuuttomina kasvattajina.

Nykyisellä työpaikalla on kuitenkin vielä ihmisiä, jotka kokevat järkevänä seisoskella talvipakkasillakin parvekkeella. Myönnän, että on tupakoinnissa yksi kiistaton etu, ainakin vielä. Parvekkeella tupakoivaa ei kukaan käske kesken spaddun sisälle. Tauon saa pitää rauhassa. Yritäpä istua viisi minuuttia keittiössä lukemassa lehteä. Joku tulee aina puhumaan työasioista tai ihmettelemään eikö minulla ole duunia. Tupakalla saa olla hoputtamatta ja kuulee luultavasti myös kaikkein hauskimmat jutut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti