lauantai 3. huhtikuuta 2010

Kärsimysnäytelmä

Vanhempieni ja miniän välit olivat pitkään kohteliaat, varovaisen ystävälliset ja puolin ja toisin hiukan epäluuloiset. Kaikki meni kohtuullisen hyvin aina viime jouluun asti. Silloin leimahti ilmiriita, aivan joulun jälkeen, jostain mitättömästä syystä, mutta yhtäkkiä pöydässä sanottiin ääneen totuuksia joita saa jälkeenpäin katua. Erityisesti vaimoni sanoi ja muut tuijottivat. Siitä ei kukaan ole vielä toipunut, vaikka näennäistä sovintoa onkin tehty ja anteeksipyyntöjä esitetty. Ei se olekaan niin helppoa. Jännitteitä on pingotettu liian monen vuoden aikana.

Tilanne on absurdi siksi, että riidan syistä on niin monta versiota. Vaimoni mielestä appivanhemmat eivät ajattele mitä sanovat ja ovat aina olleet etäisiä sekä suhtautuneet viileästi ulkomaalaiseen miniään. Vanhempieni mielestä vaimoni on muuttunut ahdasmieliseksi ja huumorintajuttomaksi, eikä heidän käytöksessään ole ollut mitään moittimista. Minä olen samaan aikaan valtakunnansovittelijana ja riidan syypäänä, puun ja kuoren välissä. En ole osannut ratkaista tilannetta mihinkään suuntaan. Minusta kaikki ottavat asiat kohtuuttoman vakavasti. Enkä yleensäkään pidä riitelystä.

Suhde omiin vanhempiin toimi mainiosti, kun asuin ulkomailla. Kaukosuhde oli mutkaton, nähtiin kun nähtiin, sitä ei tarvinnut pohtia. Suomeen muuton oletin lähentävän meitä, mutta kävikin toisinpäin. Vanhemmat tuntuivat pelkäävän jotain. Että me tuppaamme kylään joka viikonloppu, vaadimme liikaa? Vaimoni uskoo, että he pelkäsivät romanialaisten sukulaisten rynnivän joukolla Suomeen. Ainakin mummo tuotaisiin heti, niinhän ne maahanmuuttajat tekevät. Vanhemmat eivät kyläilleet, soittivat aniharvoin ja tuntuivat aina yhtä varautuneilta. Tuntui jopa siltä, että heistä oli tehty isovanhempia vastoin heidän tahtoaan. Nyt he sanovat toivoneensa lapsia mummulaan kyläilemään. Isovanhemmat eivät ole ehtineet lasten kanssa edes pihalle leikkimään, kun heillä ei ole ollut aikaa.

Ehkä kyse on myös kulttuurieroista. Vaimoni toivoi lämpimämpää vastaanottoa ja läheisempää suhdetta sukuuni. Tosin vakuutin hänelle ennen muuttoa, että suuria odotuksia ei kannata elättää. Silti minäkin olin turhan optimistinen. Vanhempani ajattelivat, että ulkomaalaisen pitää sopeutua, suomalaisten ei tarvitse tehdä mitään. Vaimoni toivoi vain, että joku olisi saanut hänet tuntemaan itsensä tervetulleeksi. Pitkä maanpako oli hämärtänyt todellisuuden, jota joskus olin lähtenyt karkuun. Olimme sittenkin ihan yksin, minä töissä ja vaimoni kotona. Kukaan ei tullut käymään, kukaan ei kysynyt mitä kuuluu. Vanhemmat eivät koskaan tarjoutuneet auttamaan. Se katkeroitti ja kylmensi välejä.

Surullista kriisissä on se, että on pohjimmiltaan kyse niin yksinkertaisesti asiasta. Me toivoimme, että vanhempani olisivat olleet kiinnostuneita siitä miten me pärjäämme. He taas ovat tulleet ja menneet juuri niin kuin heille sopii. Asia on arka, ei sitä ole helppo ottaa puheeksi tai jos niin tekisi, se voisi aiheuttaisi vielä enemmän mielipahaa. En voi myöskään kyseenalaistaa vanhempien halua olla isovanhempia, jos he kuitenkin sanovat muuta. Ongelma onkin siinä, että he eivät mitenkään osaa näyttää, että välittävät, mikä on traagista. Toinen osapuoli näyttää tunteita liikaa, iloa ja surua, toinen liian vähän. Tunteissa itsessään ei ole mitään vikaa. Ja silti kaikki repeää.

Sanotaan, että kun rakastuu ihmiseen, pitää rakastaa myös hänen kotimaataan, jos haluaa suhteen kestävän. Naimisiin mennään myös kielen ja kansan kanssa. Tavallaan sama haaste koskee vanhempia ja sukua. Ehkä ei ole pakko rakastaa, mutta on tultava toimeen. Se helpottaa elämää. Minun suhteeni Romaniaan on aina ollut intohimoinen ja mutkaton, anopin kanssa olen taituroinut vähän, mutta sekin toimii. Kunnioitamme toisiamme, emme astu toistemme varpaille – emme puhu liikaa tai liian syvällisiä. Selvisimme samalla reseptillä saman katon allakin. Ehkä suomalaiset lämpenevät hitaammin – niin hitaasti, että hypotermia uhkaa.

2 kommenttia:

  1. Olin viime kesänä myös puun ja kuoren välissä, joten tiedän, millaista kärsimystä se on. Aikani asiaa tuskiteltuani tulin siihen tulokseen, että lopetan rauhansovittelijana toimimisen ja valitsen selkeästi puolen.

    Ei tilanne siitä parantunut konfliktin osapuolten välillä, mutta minä tiesin missä minun paikkani on siinä tilanteessa. Jälkeenpäin olen vain harmitellut, etten aikaisemmin valinnut puoltani. Tilanne ei ehkä olisi päässyt kehittymään niin monimutkaiseksi, jos en olisi sotkenut asioita rauhanneuvotteluillani.

    VastaaPoista
  2. Jokainen on mielestään oikeassa, muut ovat pahasti väärässä. Minusta kaikki ovat tehneet jotain väärin ja inttämällä päinvastaista vain pahentavat tilannetta. Sovittelijan rooli taitaa olla epäkiitollisin. Saan lokaa niskaani tein niin tai näin. Mutta joo ehkä on niin, että pitkitän tätä itse yrittämällä olla neutraali...

    VastaaPoista