tiistai 27. huhtikuuta 2010

Tomaattimyrsky

Suomen postin kuljetusauton kyljessä lukee Itella Logistics. Hauskaa miten suomen kieli elää. Ennen siinä oli torven kuva ja vieressä luki posti. Nyt ei enää tarvitse ulkomaalaistenkaan arvailla mikä pakettiauto siinä mahtaa huristella. Logistics on englantia ja tarkoittaa kuljetusta tai hienommin logistiikkaa. Itella taas on vulgaarilatinaa eikä tarkoita yhtään mitään. Se on yhtä nokkelasti keksitty nimi kuin Destia, Nordea, Laurea, Sonera, Metropolia tai Palmia. Ja varmasti parempi kuin Ixonos, Novia tai Aktia.

Mistäköhän on lähtenyt liikkeelle tämä ikitrendi keksiä yrityksille nimiä, jotka eivät tarkoita mitään millään kielellä? En yhtään epäile, etteikö se olisi mainos- ja viestintätoimistoille tuottoisa bisnes. Lista nimistä syntyy puolessa tunnissa, laskussa lukee 10h suunnittelutyötä. Perustelut parhaille ehdotuksille keksitään kolmessa vartissa seuraavien kahden tuopin aikana. Taustatyöstä ja kieliasun tarkistuksesta laitetaan lisää 8h. Läppärillä googlaamalla selviää kolmessa minuutissa, ettei samannimisiä firmoja ole muualla ja domainkin on vapaa. Markkinatilanne- ja kilpailija-analyysistä laskutetaan 6h. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Tätä samaa suomen kieltä ulkomaalaisia patistetaan opettelemaan ennen kuin avautuu minkäänlaisia mahdollisuuksia pyrkiä suomalaisille työpaikoille. Sittenkään kun kielen jo osaa, ei pääse kuin siivoojaksi tai bussikuskiksi ellei ole lottovoittajan flaksi – aksentti on aina väärä. Näihin ikäviin hommiinhan ei kukaan suomalainen enää edes hae. Kielen taas oppii oma-aloitteisuudella ja sinnikkyydellä, ei maahanmuuttajille suunnatuilla kielikursseilla. Tämän jokainen maahanmuuttaja oppii ensimmäiseksi. Kursseja ei tosin järjestetäkään siksi, että siellä oppisi jotain vaan siksi, että kurssien järjestäminen itsessään on tuottoisa bisnes.

Vaimo aloitti kielenopiskelun suoraan yliopistolla, koska ajatteli sen olevan paras paikka. Ensimmäisellä tunnilla jaettiin moniste, jossa kerrottiin presidentin kissoista. Mukana oli Tarja Halosen kuva. Perussanaston jo osaavana vaimonikin havatsi, ettei teksti ollut oikeaa kirjakieltä. Tärkeän asian ymmärtämistä vaikeuttavat possessiivisuffiksit oli jostain syystä päätetty karsia pois kissojen tieltä. Myöhemmin opetuksen taso hiukan parani, mutta ei kai se laskeakaan enää voinut. Aloitus oli sinänsä kotoisa, kun Romaniassakin oli aikoinaan jokaisen koulukirjan ensimmäisellä sivulla rakkaan presidentin kuva.

Suomalaisilla on kumma tapa ryhtyä luennoimaan oman maamme kummallisuuksista. Tätä harrastetaan myös kielikursseilla. Ensimmäinen asia tarvelistalla on kuitenkin käytännön tilanteissa selviäminen ja työpaikan saaminen. Kulttuuriin ja tapoihin ehtii tutustua myöhemminkin. Varmasti jääkiekon säännöt ja karjalanpiirakan teko-ohjeet ovat jännittäviä aiheita ja toisille tärkeitä, mutta ei niistä mitään iloa työnhaussa ole. Lätkää voi seurata sitten työkavereiden kanssa kunhan palkka on tilillä. Siihen asti pitäisi keskittyä vain työnhaun ja työelämän kannalta olennaiseen sanastoon.

Ei toki opettaminenkaan ole aina helppoa. Ryhmässä on monentasoisia oppilaita, ja ääntäminenkään ei suju lonkalta. Tulee tomaatimyrskyä, justojoulua, tullitikuja. Yy, ää ja öö ovat vaikeita, samoin kaksoiskonsonantit. Yhdellä kurssilla vaimoni oli kysynyt sanalle synonyymia. “Minun nimi?”, kysyi hämmentynyt opettaja miettien varmaan, että kaiken muun lisäksi nämä tollot eivät edes muista mitään. Sitten hän kertoi hitaasti artikuloiden nimensä.

Kaikkein vaikeinta ei silti ole suomen kielen ääntäminen. Kieltä oppiakseen pitäisi puhua paikallisten kanssa. Tuttu maahanmuuttaja yritti aluksi sitkeästi tutustua naapureihin. Kun mikään ystävällinen ele ei toiminut, hän meni taloyhtiön vuorolla miesten saunaan. Lauteilla istui kaksi miestä. Suomen kielen alkeita opetellut tuttava esitteli itsensä. Suomalaiset katsoivat toisiaan ja poistuivat sanaakaan sanomatta ulos. Kiinnostu siinä sitten suomalaisesta kulttuurista. Ehkä postin uusi nimi on sittenkin fiksumpi kuin luulisi. Sehän kehottaa kommunikoimaan: I tell a postman!

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Mummojen vallankumous

Mummin voi nyt myös vuokrata. Idea on nerokas. Mummit-palvelu tarjoaa töitä eläkkeellä oleville vireille mummoille, varamummoja lapsille ja hoitoapua tai vain seuraa huonokuntoisemmille vanhuksille. Tämä on win-win-tilanne parhaimmillaan: seniorit saavat mielekästä tekemistä ja samalla pysyvät itse vireinä, toiset tarvitsevat kipeästi apua. Vuokramummin suurin ero oikeaan on hinnassa. Palvelu ei ole edullisimpia, mutta ehkä kysynnän ja tarjonnan laki asettaa taksat vielä kohdalleen.

Seniorien työllistämiseen ja aktivointiin pyrkivä idea on muutenkin hieno. On jotenkin kuvaavaa, että tätä ei ole kehitetty valiokunnissa. Mikseivät kaupungit rekrytoi joutavia eläkeläisiä haravoimaan nurmikoita vaikka soppapalkalla? Törkyisyys on sanoinkuvaamatonta lumien sulaessa. Talkoissa syntyisi tilaisuus yhdessä puuhasteluun. Loputtomiin jauhetaan vain kasvavasta vanhusten legioonasta, jolle ei ole hoitajia. Vanhukset nähdään pelkkänä kulueränä; ongelmana, jonka ratkaiseminen on kriittinen koko yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta. Vanhusongelma. Mitä jos sitä ei olekaan olemassa? Jos mummot eivät vedäkään koko laivaa nurin vaan ovat ylimääräinen energianlähde, joka pitää vain valjastaa hyötykäyttöön.

Yksinäisyys on vakava ongelma Suomessa. Samasta syystä joka vuosi löytyy muumioituneita yksinäisiä, kuukausia sitten kuolleina hiljaisista kodeistaan. Puistossa ja kahviloissa istuskelun kulttuuria ei ole, eikä naapureista huolehtimista. Vanhukset jäävät kotiin – ja ovat yksin, jos eivät bingo ja tanssit huvita. Yksinäisyyteen johtaa kommunikoinnin ja kohtaamisen vaikeus. Silti vaikuttaa siltä, että vanhukset – ja lapset – ovat ainoita, jotka vielä osaavat puhua vieraille ihmisille. Tämän toteaa helposti vaikka uimahallin saunassa. Vain eläkeläiset ovat koskaan sanoneet sanaakaan. Lapsetkin pelotellaan hiljaisiksi jo reilusti ennen kouluikää. Miten tämän puhumattomuuden kulttuurin kanssa vielä käy?

Ikärasismi on korvannut Suomessa yhteiskuntaluokat. Tulin tähän päätelmään ajatellessani romanialaisia. Siellä kaikki ikäluokat osaavat kommunikoida kohteliaasti kaikkien kanssa, myös teini-ikäiset. Sen sijaan yhteiskuntaluokka on tärkeä ja varsinkin varallisuudella pöyhistely. Suomessa yhteiskuntaluokkien rajat ovat pieniä, jopa huomaamattomia, siksi on syntynyt tarve erotella ihmiset iän mukaan omiin kasteihinsa. Eihän Intiassakaan ole päästy kastijärjestelmästä eroon, kai siihen on joku syy. Ehkä luokkayhteiskunnan säilyttäminen olisi sittenkin ollut terveempää. Odotan innolla tuloerojen kasvun seurauksia.

Vallankumous jää silti mummojen tehtäväksi. Meistä nuoremmista ei ole siihen. Meillä ei ole aikaa, elämä vie mehut, olemme väsyneitä ja pessimistisiä. Tulevaisuus näyttää pitkältä, kapealta ja turvattomalta. Tulevaisuus on sitten vanhusten. Pelikentällä on tilaa kun riidellään vain siitä, kuka mummot hoitaa ja miten. Mistä otetaan lisää veroja? Onko työvoimapulaa vai eikö ole? Otetaanko maahanmuuttajia vai eikö oteta? Eihän vanhuksia osata hoitaa oikein nytkään. Vanhojen ihmisten kanssa ei osata edes puhua luontevasti. Pistäkää mummot hanttiin ja näyttäkää mistä se kana pissii!

Enollani on sellainen teoria, jonka mukaan painovoimaan vaikuttaa oman henkilökohtaisen energian määrä. Kun energia heikkenee, askel alkaa painaa ja lyhenee. Ikä painaa, sanotaan. Sama eno on erikoistunut siirtelemään valtavia kiviä ja todistetusti pyörittelee niitä hengenvoimiensa ja viputekniikkojensa avulla ketterämmin kuin kukaan muu. Samaisen enon toisen teorian mukaan aika tihenee. Se tuntuu ikääntyessä kuluvan kiihtyvällä vauhdilla, koska materiaa mahtuu samaan aikayksikköön vähemmän. En osaa väittää vastaankaan. Aion siksi tarkkailla enon väitteiden todenpitävyyttä seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Suusanallinen

Brendan Pidgeonin autokorjaamo on eteläisessä Dublinissa, Frankfort Avenuen ja Maxwell Roadin risteyksestä lähtevän pikkukujan varrella. Korjaamolla ei ole kylttiä, eikä nettisivuja. Mikään ei opasta perille, eikä vihjaa pikkupajan olemassaolosta ellei satu kurkistamaan sisään, mutta sielläpä se on. Oikein hyvä pieni autokorjaamo, jos sattuu tarvitsemaan apua. Brendan Pidgeon pelasti minut kerran pulasta, kun auto ei suostunut starttaamaan. Hänellä oli kyllä kiire ja kalenteri täynnä ja hän on erikoistunut kalliisiin urheiluautoihin, mutta auttoi silti mielellään. Ihmettelin sitten, miten asiakkaat oikein löytävät korjaamolle, kun ei ole edes plakaattia seinässä. “Word of mouth, word of mouth”, naureskeli herra Pidgeon.

Word of mouth tarkoittaa suomeksi suosittelua ja on markkinoinnin kuuma trendi juuri nyt. Irlannissa se tarkoittaa myös sitä, että ihmiset puhuvat lehtikioskilla tai kampaajalla niitä näitä ja tulevat samalla kehuneeksi pekästä kehumisen ilosta hyvää palvelua jossakin toisessa paikassa. Ilmiö leviää kuitenkin yhä enemmän internetissä. Yritykset ovat heränneet ymmärtämään sen, että niistä puhutaan – hyvää tai pahaa – eikä sitä voi mitenkään estää tai valvoa. Tästä seuraa se, että palvelun on oltava hyvää ja tuotteiden kunnossa, muuten tulee kuraa niskaan. Vahvistaakseen positiivisen julkisuuden osuutta yritykset käyttävät suosittelumarkkinointia.

Erityisen tehokkaita suosittelijoita ovat bloggaajat. Muutaman shampoopullon postittaminen suosittua muotiblogia pitävälle tytölle takaa melko varmasti puoli-ilmaista mainosta tuotteelle. No fashion victimsillä on Facebookissa 1393 fania. Arezin blogilla taas 777 lukijaa ja Mungolifella 1088 seuraajaa Bloglovin’-saitilla. Ruotsissa volyymi on ihan toista. Kenzaa seuraa jo 30686 innokasta fania. Muotibloggaajat linkittävät myös ahkerasti toistensa blogeihin, joten tärkeän maininnan shampoosta voi helposti nähdä tuhat lukijaa parissa päivässä. Yritykselle tämä on paitsi edullista, myös supertehokasta markkinointia, koska nämä lukijat kuuluvat valmiiksi jo heidän kohderyhmäänsä.

Olen jo kauan kateudesta katkerana seurannut näiden muotiblogien suosiota. Minulla on kahdeksan lukijaa, joiden hankkiminen on vienyt vuoden. Kiitos jokaiselle vaikka ihan erikseen ja yksitellen. Pahoittelen jo etukäteen teillekin, että saatan pian ryhtyä mainostamaan erilaisia tuotteita Aikamatkustajan blogissa – heti kun ilmaisia näytteitä tipahtelee postissa. Otan siis vastaan näytteitä ja lupaan postata käyttökokemuksia vaikka kuvan kanssa. Ihan kaikki käy, melkein kaikkea olen mainostanut työnkin puolesta kohtuullista korvausta vastaan. Tai jos nyt sen verran rajataan, ettei huumeita, aseita tai Marimekon vaatteita sentään lähetetä. Periaatteita on minullakin, vaikka mainosmiesten kohdalla ei varsinaisesti moraalista olekaan ollut tapana suureen ääneen puhua.

Tulevia korruptiopaketteja jo kuvitellessani googlasin vielä kerran, ettei herra Pidgeon ole askarrellut korjaamolleen nettisivuja. Ei löytynyt. Sen sijaan vastaan tuli autofoorumi, jolla joku kehui kyseistä pajaa. Norrie Rugby Head kirjoitti vuonna 2006 näin: “Brendan Pidgeon ei ota rahaa ellei ratkaise ongelmaa. Hän saattaa myös käskeä ajamaan viikon korjauksen jälkeen, että voi olla ihan varma, että kaikki toimii, ennen kuin suostuu laskuttamaan työstä.” Hyvin tehty työ ja yksikin tyytyväinen asiakas voi olla kullanarvoinen mainos firmalle. Neljän vuoden jälkeen suosittelu on edelleen kaikkien luettavissa. Opintomatkaa Dubliniin voisi suositella myös muutamalle suomalaiselle autokorjaamon omistajalle.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Tupakkapöydän laatikossa

Mainostoimisto vuonna 1994. Ilmapiiriä hallitsivat erityisesti kolme asiaa: sprayliiman tuoksu, käheä-ääninen nauru ja sakea tupakansavu. Enemmistö toimiston työntekijöistä tupakoi, vähemmistö nieli savua. Boheemisti savun keskellä toikkaroi myös toimiston lauhkea susikoira. Parvekkeelle ei menty tuhlaamaan kallisarvoista työaikaa joutavaan seisoskeluun vaan jokaisella oli oma tuhkis tietokoneen vieressä, siis niillä joilla oli tietokone. Keittiössä ja palavereissakin savustettiin. Seuraavana vuonna se loppui kun tupruttelu työpaikoilla kiellettiin.

Oma addiktioni tupakkaan ei syntynyt mainostoimistossa vaan peruskoulussa. Sitä harjoiteltiinkin ahkerasti kaikki välitunnit ja lopulta sinnikäs kevytsavukkeiden imeminen tuotti tulosta. Aloittamiseen motiivina olo tietysti kovaa faktaa: tilastojen mukaan tupakoivat nuoret aloittavat seksielämän tupakoimattomia aikaisemmin. Sen eteen kannatti ponnistella. Lopettamiseen tuhraantuivat seuraavat viisitoista vuotta. Lopettaminen on tupakoinnin kohdalla muuten melkoinen understatement. Yksi tuttu juuri kertoi lopettaneensa polttamisen nikotiinipurkan avulla. Sitten hän tuli katumapäälle, kun huomasi olevansa riippuvainen purkasta. Kaveri palasi savukkeisiin, väittäen sen olevan vähemmän haitallista – ja halvempaa. Tupakoitsivat ovat mestareita keksimään nerokkaita selityksiä järjettömille teoille.

Kun Irlannissa kiellettiin vuonna 2004 tupakointi pubeissa, syntyi kauhea itku ja poru. Mutta maailma ei loppunutkaan siihen, kuten omistajat pelkäsivät eikä baareja suljettu. Asiakasmäärät sen sijaan kasvoivat, kun sisällä oli yhtäkkiä helpompi hengittää. Esimerkkiä seuraa pian koko Eurooppa. Nyt jopa Suomessakin harkitaan sauhuttelun kieltämistä yleisillä paikoilla, bussipysäkeillä ja autoissakin. Matka 90-luvun alun mainostoimistosta nykyiseen asenneilmapiiriin on ollut aika huikea. Tulisiko kenellekään enää mieleen sytyttää röökiä bussissa tai sairaalassa? Pian tupakointi on jo noloa tai vähintään omituista. Olin juuri varpajaisissa, eikä kukaan edes ehdottanut sikarien polttamista.

Arkipäiväinen ja itsestäänselvyytenä pidetty tupakointi on hyvää vauhtia katoamassa historiaan. Jopa tupakointia kuvaava sanasto kuulostaa jotenkin tunkkaiselta. Nykyään olisi vähintään epäilyttävää, jos nuorella perheenisällä olisi kotona tupakkapöytä ja piippukokoelma. Isälläni oli. Ainakaan lapset eivät niillä välineillä leikkisi, kuten minä pienenä tein. Tupakkapöydän laatikosta löytyneet sytkärit, tulitikut, piipunrassit ja muut tupakointivälineet kiehtoivat loputtomasti mielikuvitustani. Muistan edelleen kaiken mitä mystinen laatikko sisälsi. Vuonna 2010 vanhempiani pidettäisiin todennäköisesti vastuuttomina kasvattajina.

Nykyisellä työpaikalla on kuitenkin vielä ihmisiä, jotka kokevat järkevänä seisoskella talvipakkasillakin parvekkeella. Myönnän, että on tupakoinnissa yksi kiistaton etu, ainakin vielä. Parvekkeella tupakoivaa ei kukaan käske kesken spaddun sisälle. Tauon saa pitää rauhassa. Yritäpä istua viisi minuuttia keittiössä lukemassa lehteä. Joku tulee aina puhumaan työasioista tai ihmettelemään eikö minulla ole duunia. Tupakalla saa olla hoputtamatta ja kuulee luultavasti myös kaikkein hauskimmat jutut.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Taas meitä hävettää

Aijai. Kyllä taas hävettää kun Suomi on joutunut otsikoihin maailman lehdissä. Kettu perhana tappoi kaikki Korkeasaaren flamingot. Mitä ne nyt taas ulkomailla meistä ajattelevat kun täällä tapahtuu vain murhia ja muuta ikävää. Onko maine jo mennyttä? Kukaan ei kohta muista Nokiaa, Joulupukkia eikä Kimi Räikköstä. Toivottavasti nyt ei aleta englantilaisissa lehdissä kirjoitella, että se kettu oli jotenkin tyypillinen supisuomalainen – yksinäisyydestä ja kaamosmasennuksesta ahdistunut – kun se otti niin raivokkaasti hengiltä eksoottisen näköiset ulkomaalaiset linnut. Suomihan on tasa-arvoinen ja suvaitseva maa, täällä saa olla myös vaaleanpunainen.

Euroviisuissa koettu kansallinen häpeä on ilmeisesti juuri kaikista häpeän lajeista kaikkein kovin. Siksi vuosittaisen edustajan valitseminen on niin tunteita herättävä tapahtuma. Paineita ei ole niinkään jalossa kilvassa menestymisestä, vaan epäonnistumisen välttämisestä. Kun kaikki katsovat. Lordia hävettiin sekä ennen pisteiden laskua, että sen jälkeen. Tosin eri tavalla. Timo Kojo taas ei ole koskaan saanut anteeksi nollille jäämistään, vaikka siitä on kohta kolmekymmentä vuotta. Kohtuuden nimissä pitäisi sentään muistaa, että biisin teki kuitenkin Jim Pembroke ja sanoitti Juice Leskinen. Heillekin kuuluisi osa häpeästä, mutta kansallinen häpeä ei tunne kohtuutta.

On trendikästä tuntea myötähäpeää milloin mistäkin. Antti from Singapore kirjoitti kolumnissaan häpeämisestä ja siitä miten herkkiä me olemme juuri muiden mielipiteille, vaikka tosiasiassa kukaan ei tiedä meistä mitään. Vain Suomessa puhutaan kansanvälisestä tasosta yhtä ihailevaan sävyyn. Mika Häkkis-paitaan pukeutunut Markku from Finland (sama mies) taas aiheutti Euroviisujen alla 2007 varmaankin yhtä paljon hilpeyttä kuin myötähäpeääkin. Suomea ulkomaalaisille esitellyt Markku teki osuvasti pilaa samaan aikaan euroviisufaneista, formulakuskeista ja tankeroenglannista, mutta ennen kaikkea suomalaisten niin osaamasta kansallisesta häpeämisestä. Markun sanoin: This is our landsong.

Suomeksi tekstitettyä syyrialaisen häälaulajan videota on katsottu Youtubesta yli 2 miljoonaa kertaa. Pensselisetä Ebdo Mihemedillä ei mennyt tuhmista vitseistä banana kurkkuun vaan hän saapui Suomeen laulamaan Niilin Hanhia ja otti yllättävästä nettisuosiostaan iloisesti hymyillen kaiken irti. Juurikin näin tulisi toimia. Väkisinkin käy mielessä olisiko joku suomalainen iskelmätähti osannut ottaa asian yhtä huumorintajuisesti ja ammattimaisesti samassa tilanteessa, jos hassulta kuulostavaa kieltä olisi vaikkapa Syyriassa tekstitetty vähän roisimmaksi. Ainakin Suomessa olisi oltu tuohtuneita. Sitten suomalainen pohtii, häpesivätkö syyrialaiset pensselisetää? Entä Suomessa asuvat syyrialaiset? Mitä he meistä nyt ajattelevat?

Totuus on tietysti se, etteivät syyrialaiset tiedä myötähäpeästä mitään, tuskin pensselisedästäkään. Eivätkä varsinkaan Suomesta, eihän kukaan muukaan tiedä. Suomalaisten neuroottisuus kansallisen omakuvan suhteen on traagista: yhtä paljon kuin halutaan tulla huomatuiksi, pelätään huomion kohteeksi joutumista, ettei vain mokaisi. Kävi miten kävi, koskaan ei olla täysin tyytyväisiä. Häpeä on siksi turvallinen tunne, että se saa pohtimaan tekojen seurauksia jo etukäteen. Perisuomalainen vastalääke häpeänkokemisen tuskaan on ollut hankkiutua sellaisiin promillelukuihin, ettei ole pelkoa sen enempää tekojen kuin niiden seuraustenkaan muistamisesta. Myötähäpeä on suomalaisen tunneskaalassa jo lähellä empatiaa.

Tärkeintä on kuitenkin se, ettei joudu häpeämään omaa kotimaataan. Toiseksi tärkeintä on, että voisi tilaisuuden tullen kertoa häpeämättömän tietämättömille ulkomaalaisille mitä kaikkea hyvää Suomessa on. Varmasti heitä kovasti kiinnostaa, onhan moneen kertaan todettu, etteivät he tiedä meidän mainiosta maastamme juuri mitään. Olen epäonnistunut tässäkin karkeasti. Oikein hävettää. Kerroin kyllä reilusti kysymättä olevani suomalainen, kun hain Irlannissa töitä. Asian toisto vuosien kuluessa jäi selvästi liian vähiin. Sanoutuessani irti pomoni oli kohtelias, pahoitteli, jutteli niitä näitä. Sitten hän kysyi henkilökohtaisemman kysymyksen: Muutatteko te takaisin Norjaan?

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Onnen kerjäläiset

Kadunkulmiin asettuneet kerjäläiset ovat ilahduttaneet meitä kai jo neljättä vuotta. Olen seurannut ilmiön rantautumista ja suomalaisten suhtautumista säälin, kauhun ja epäuskon vallassa. Katuteatteri on saanut hyväksyvän vastaanoton – ohikulkijat ovat kilautelleet kuppeihin rahaa, niinpä mustalaiset ovat päättäneet jäädä tänne. Asuin Irlannissa kun sama ilmiö tapahtui siellä. Irlantilaiset luonnostaan hyväntahtoisina, nakkelivat myös euroja romanien pahvikuppeihin. Kunnes totuus alkoi selvitä.

Ensin alkoivat myymälä- ja taskuvarkaudet. Kuulostaako tutulta? Poliisi pysäytti muutama vuosi sitten liigan, joka oli tyhjentänyt kortteja kopioimalla pankkiautomaatteja ympäri maata. Muutama likaisen työn tekijä joutui lusimaan. Rahoja ei koskaan löytynyt, eikä liigan päätekijöitä luonnollisestikaan, kukaan ei puhunut. Kyseessä oli äärimmäisen ammattimaisen rikollismafian organisoima, ulkomailta ohjattu ja hyvin suunniteltu rikossarja. Nyt sama tarina saattaa toistua Suomessa.

Kaikki näkevät toki halutessaan, että kerjääminen on peitetoimintaa oikealle rikollisuudelle. Ravintoloista katoaa kiihtyvällä tahdilla lompakoita, taskuista puhelimia, asunnoista tavaraa. Silti yhä keskustellaan köyhistä kerjäläisistä, jotka kadunkulmissa istuessaan ovat helsinkiläisille lähinnä kaupunkikuvaa pilaava esteettinen haitta. Kyse on kuitenkin ihan muusta. Mummot saattavat näyttää harmittomilta, mutta ihmiset, joille he tekevät töitä eivät ole sitä. Voi tätä sinisilmäisyyttä ja järjen vähyyttä!

Tiedän mistä nämä ihmiset tulevat ja miltä Tirnavenin mustalaisslummeissa näyttää. Olen käynyt siellä. En suosittele kenellekään, mutta jos joku välttämättä haluaa tehdä matkan maanpäälliseen helvettiin, niin sieltä se löytyy. Kerjäläisetkin näyttävät Romaniassa ihan erilaisilta. Olen nähnyt jalattomia, kädettömiä, naamattomia, sokeita, kuuroja, epämuodostuneita, mykkiä ja kehitysvammaisia esittelemässä kaduilla kasvaimiaan tai raahautumassa pitkin junanlattiaa kuppi suussaan. Jotkut heistä ovat syntyneet vammoineen, toiset on ns. tuunattu parempaan esityskuntoon. Ja helsinkiläisiä häiritsee muutama reipas ja hyväkuntoinen mustalainen, joilla on kaikki raajat tallella. Odottakaa vain kun vauhtiin päästään, ei täällä ole nähty vielä mitään.

Suomalaiset voivat olla aika naiiveja. Katsoin kerran rautatientorilla kolmen romaninaisen työskentelyä. Yksi pummasi kovaäänisesti euroa busseja odottavilta, toinen kulki perässä muka pyytäen häntä lopettamaan ja kolmas seisoi huomaamatta sivussa tarkkailemassa. Klassinen taskuvarkaiden tekniikka; yksi vie huomion, muut varastavat. Ihmiset tuijottivat uteliaina, joko paheksuva tai huvittunut ilme naamallaan. Minä laitoin kännykkäni takin sisään ja tarkkailin niitä, jotka tarkkailivat minua, mutta en nähnyt kenenkään muun tekevän mitään suojatakseen omaisuuttaan. Helppoa rahaa.

Romanian romanien johtama mafia pyöritti jo muutama vuosi sitten Espanjassa kolmannesta koko maan prostituutiosta. Kauppatavara tulee Euroopan köyhimmistä kolkista, Romanian ja Moldovan maaseudulta. Ihmiskauppaa seuraa luonnollisesti huumekauppa ja suuremmat voitot. Ihmiskauppa on turhan kaunisteleva nimi bisnekselle, jossa ihmisellä tai ihmishengellä ei ole mitään arvoa. Näiden jengien kanssa kukaan ei halua joutua tekemisiin. Ei tästä aiheesta voi omalla nimellä edes kirjoittaa. Orjakauppa elää ja voi oikein hyvin Euroopan Unionissa tänä päivänä, eikä ainakaan Espanjan tai Italian poliisi ole pystynyt pysäyttämään sitä.

Lehtien toimituksissa, rikospoliisissa ja ministeriöissä tiedetään kuitenkin mistä on kyse. Kerjääminen on ensimmäinen aste kovan järjestäytyneen rikollisuuden maihinnousussa, eikä tässä puhuta mistään pikkuliigoista tai köyhistä perheistä. Kun ilmiötä ei selvästikään ole haluttu pysäyttää on otettava vastuu sen seurauksista. Kiitos vasemmistonuoret ja muut kokopäiväidealistit, jotka ovat kantaneet vilpitöntä huolta vähäosaisten ystäviemme hyvinvoinnista! Laittakaa vain kolikoita kuppiin, sillä varmistetaan, että näemme koko shown. Toivotan Suomen poliisille paljon onnea tulevaisuuden uusissa ja mielenkiintoisissa haasteissa.

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Kärsimysnäytelmä

Vanhempieni ja miniän välit olivat pitkään kohteliaat, varovaisen ystävälliset ja puolin ja toisin hiukan epäluuloiset. Kaikki meni kohtuullisen hyvin aina viime jouluun asti. Silloin leimahti ilmiriita, aivan joulun jälkeen, jostain mitättömästä syystä, mutta yhtäkkiä pöydässä sanottiin ääneen totuuksia joita saa jälkeenpäin katua. Erityisesti vaimoni sanoi ja muut tuijottivat. Siitä ei kukaan ole vielä toipunut, vaikka näennäistä sovintoa onkin tehty ja anteeksipyyntöjä esitetty. Ei se olekaan niin helppoa. Jännitteitä on pingotettu liian monen vuoden aikana.

Tilanne on absurdi siksi, että riidan syistä on niin monta versiota. Vaimoni mielestä appivanhemmat eivät ajattele mitä sanovat ja ovat aina olleet etäisiä sekä suhtautuneet viileästi ulkomaalaiseen miniään. Vanhempieni mielestä vaimoni on muuttunut ahdasmieliseksi ja huumorintajuttomaksi, eikä heidän käytöksessään ole ollut mitään moittimista. Minä olen samaan aikaan valtakunnansovittelijana ja riidan syypäänä, puun ja kuoren välissä. En ole osannut ratkaista tilannetta mihinkään suuntaan. Minusta kaikki ottavat asiat kohtuuttoman vakavasti. Enkä yleensäkään pidä riitelystä.

Suhde omiin vanhempiin toimi mainiosti, kun asuin ulkomailla. Kaukosuhde oli mutkaton, nähtiin kun nähtiin, sitä ei tarvinnut pohtia. Suomeen muuton oletin lähentävän meitä, mutta kävikin toisinpäin. Vanhemmat tuntuivat pelkäävän jotain. Että me tuppaamme kylään joka viikonloppu, vaadimme liikaa? Vaimoni uskoo, että he pelkäsivät romanialaisten sukulaisten rynnivän joukolla Suomeen. Ainakin mummo tuotaisiin heti, niinhän ne maahanmuuttajat tekevät. Vanhemmat eivät kyläilleet, soittivat aniharvoin ja tuntuivat aina yhtä varautuneilta. Tuntui jopa siltä, että heistä oli tehty isovanhempia vastoin heidän tahtoaan. Nyt he sanovat toivoneensa lapsia mummulaan kyläilemään. Isovanhemmat eivät ole ehtineet lasten kanssa edes pihalle leikkimään, kun heillä ei ole ollut aikaa.

Ehkä kyse on myös kulttuurieroista. Vaimoni toivoi lämpimämpää vastaanottoa ja läheisempää suhdetta sukuuni. Tosin vakuutin hänelle ennen muuttoa, että suuria odotuksia ei kannata elättää. Silti minäkin olin turhan optimistinen. Vanhempani ajattelivat, että ulkomaalaisen pitää sopeutua, suomalaisten ei tarvitse tehdä mitään. Vaimoni toivoi vain, että joku olisi saanut hänet tuntemaan itsensä tervetulleeksi. Pitkä maanpako oli hämärtänyt todellisuuden, jota joskus olin lähtenyt karkuun. Olimme sittenkin ihan yksin, minä töissä ja vaimoni kotona. Kukaan ei tullut käymään, kukaan ei kysynyt mitä kuuluu. Vanhemmat eivät koskaan tarjoutuneet auttamaan. Se katkeroitti ja kylmensi välejä.

Surullista kriisissä on se, että on pohjimmiltaan kyse niin yksinkertaisesti asiasta. Me toivoimme, että vanhempani olisivat olleet kiinnostuneita siitä miten me pärjäämme. He taas ovat tulleet ja menneet juuri niin kuin heille sopii. Asia on arka, ei sitä ole helppo ottaa puheeksi tai jos niin tekisi, se voisi aiheuttaisi vielä enemmän mielipahaa. En voi myöskään kyseenalaistaa vanhempien halua olla isovanhempia, jos he kuitenkin sanovat muuta. Ongelma onkin siinä, että he eivät mitenkään osaa näyttää, että välittävät, mikä on traagista. Toinen osapuoli näyttää tunteita liikaa, iloa ja surua, toinen liian vähän. Tunteissa itsessään ei ole mitään vikaa. Ja silti kaikki repeää.

Sanotaan, että kun rakastuu ihmiseen, pitää rakastaa myös hänen kotimaataan, jos haluaa suhteen kestävän. Naimisiin mennään myös kielen ja kansan kanssa. Tavallaan sama haaste koskee vanhempia ja sukua. Ehkä ei ole pakko rakastaa, mutta on tultava toimeen. Se helpottaa elämää. Minun suhteeni Romaniaan on aina ollut intohimoinen ja mutkaton, anopin kanssa olen taituroinut vähän, mutta sekin toimii. Kunnioitamme toisiamme, emme astu toistemme varpaille – emme puhu liikaa tai liian syvällisiä. Selvisimme samalla reseptillä saman katon allakin. Ehkä suomalaiset lämpenevät hitaammin – niin hitaasti, että hypotermia uhkaa.