keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Mikä maito, mikä valuutta?

Sain juuri luettua Jari Tervon Koljatin loppuun. Ei kirjasta sen enempää, mutta lukiessani satiiria kuvitteellisen pääministerin kommelluksista tein kummallisen havainnon: Lahnanen on sympaattisempi ja uskottavampi hahmo kuin esikuvansa. Tervon satiiri on siis epäonnistunut – senhän pitäisi kärjistää ja liioitella. Se paremminkin kaunistelee. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tätä vahvisti myös viimeisin maitolausunto. Ei pääministeri voi hyökätä vapaata kilpailua vastaan, ei varsinkaan kun sitä on tässä maassa niin vähän. Eikä pääministeri voi valtion yrityksen edustajana yllyttää boikotoimaan naapurimaan yrityksen tuotteita. Vai voiko?

Ei kai sattumalta juuri keskustalaiselle pääministerille olisi mitenkään oman edun mukaista ottaa kantaa maitoteollisuuden puolesta? Ehei. Maitoa vain on myyty tunteilla ennenkin ja se tunne on jotenkin liimautunut pääministerinkin sydämeen. Valio on ansioitunut myös levittämällä kyseenalaista terveysvalistusta omiin tuotteisiinsa sopivilla argumenteilla. Ei aikuisten oikeasti tarvitse juoda maitoa, mutta niin vain Suomessa väitettiin vuosikymmeniä myynnin edistämiseksi. Valtion monopoliyhtiöllä on ollut tähän täysi vapaus ja kaikki tuki ja kyllä sitä laulua onkin laulettu.

Suomen lipun käyttö mainonnassa on omituinen juttu. Valion maitopurkki näyttää jo äärinationalistien koristelemalta. Joka paikkaan työnnetään muuallakin avainlippua ja joutsenia. Kotimaisuus ilmeisesti myy. Alunperinhan oli kyse siitä, että yritettiin nostaa kotitekoisten, hiukan huonompien tekeleiden imagoa, kun tuontitavaraan ei ollut kuitenkaan varaa. Kaikki oli tehty Suomessa ja tuotteita oli tarjolla usein vain yhtä lajia. Kansalle myytiin yhteisvastuuajatus, että suomalaista teollisuutta täytyy tukea, mutta ajat ovat muuttuneet. Maitoskandaalissa ei ole pohjimmiltaan kyse mistään muusta kuin perisuomalaisesta naapurikateudesta. Mieluummin kuolen janoon, kuin ostan naapurilta.

Myös tomaatteja myydään kirkasotsaisella isänmaallisuudella. Vaimoni huomasi nopeasti, ettei suomalaisten kuullen saa arvostella suomalaisia elintarvikkeita. Ei varsinkaan pyhiä tomaatteja. Tomaattien olympialaisissa ne diskattaisiin jo värin perusteella, mutta viis siitä. Eikä ihan luonnonmukainen tomaatti säily jääkaapissa kolmea viikkoa, mutta viis siitäkin. Suomalaisten mielestä ne ovat maailman parhaita, koska hintalapussa lukee kotimainen. Tomaatti voi olla kasvanut kotimaassa, mutta entä lohi? Ei kalalla ole kotimaata eikä kansallista identiteettiä, vaimoni väitti. Älytön ajatusko? Ei Suomessa. Jos kalan sanotaan olevan kotimainen, se on silloin maailman paras kala. Ja sen voi myydä suomalaisille vähän kalliimmalla.

Me olemme urheiluhullu kansa. Tämä johtuu käsitykseni mukaan siitä, että suomalainen nauttii siitä, kun vierasmaalaiset häviävät. Suomalainen ei siis tähtää voittoon, vaan häviön välttämiseen – ja jos silti hävitään, pääasia ettei Ruotsi ainakaan voita. Jos pelottaa, että kilpailussa hävitään, on syytä kieltää kilpailu kokonaan. Kansallinen itsetunto on niin huono, ettei se kestä häviämistä. Oikeastaan itsetunto ei kestä edes kilpailua. Karuimmillaan suomalainen on juuri niin kuin puoluesihteeri Pörhönen tervon kirjassa. Toisten tunteille Pörhönen oli immuuni. Omia tunteita hänellä oli kaksi: tuohtumus ja itsesääli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti