tiistai 30. maaliskuuta 2010

Mono- ja sauvakulttuurin aika

Vasta tulevaisuuden historiankirjoissa kerrotaan totuus siitä minkälaista aikaa me nyt elämme. Suomi vuonna 2010 toipui kahdesta suuresta talouden lamasta ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta ja tulevaisuuden pelosta. Suuria uhkakuvia olivat ilmastonmuutos, monikulttuurisuus ja väestön ikääntyminen. Kamerakännykkä- ja tositv-kulttuuria edustaneet ihmiset jopa usein kieltäytyivät uskomasta kyseisten asioiden olemassaoloon. Sanottiin, että ennen oli paremmin, mutta kukaan ei määritellyt milloin ennen.

Kansa oli muutenkin jakautunut kahtia: toiset uskoivat litteään, toiset vielä putkimalliseen televisioon. Agnostikot kieltäytyivät ajalle tyypillisen jyrkästi uskomasta digiboksiin ja luopuivat televisiosta kokonaan. Laajemmin katsottuna osa suomalaisista uskoi monokulttuuriin, jonka mukaan maa oli litteä. He eivät halunneet sauvakävelykulttuuria harjoittaessaan kohdata erilaisuutta tai monikulttuurisuutta lainkaan. Osa liittyi jopa monikulttuurisuutta vastustaviin ääriliikkeisiin, joiden edustajat avoimesti kehottivat monikulttuurisuuden puolustajia suksimaan johonkin muualle.

Eilisessä Hesarissa Sami Koivisto kirjoitti, että suvaitsemattomuutemme ei johdu tyhmyydestä vaan kokemuksen puutteesta. Ajatus on sinänsä ihan oikea. Emme voi hypätä ilman keskustelua suoraan valmiiseen monikulttuuriseen maailmaan. Keskustelua emme voi käydä, jos emme halua kuunnella toista emmekä hyväksyä erimielisyyttä, hän jatkoi. Onkohan ihmisiltä, jotka tätä keskustelua enimmäkseen käyvät jotenkin unhoittunut kokonaan se, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen maa, oikeastaan se on myös kehittynyt monikulttuurisuudesta ja pitkälti ruotsalaisten, nykyisen kielivähemmistön ansiosta.

Minun sukuni juuret ulottuvat toiselta puolelta itärajalle ja toiselta länsirannikolle. Vanhempien suvut ovat tavoiltaan niin täysin erilaisia, etteivät he ole koskaan oppineet ymmärtämään toisiaan, ja kyseessä on kuitenkin kaksi ihan suomenkielistä sukua. Kaiken huipuksi toinen perhe oli varakas, toinen köyhä. Samassa maassa on siis kovin erilaisia kulttuureita, erilaisia maan tapoja. Idässä on karjalaista, rannikolla ruotsinkielistä ja pohjoisessa saamelaista kulttuuriperintöä. Uskontojakin on useita. Erilaiset kulttuurit ovat aina eläneet rinnakkain – ja hyvinkin pitkään. Miksi se nyt yhtäkkiä herättää niin suurta kauhua?

Olen siis aina kokenut olevani monikulttuurinen, kahden kulttuurin keskelle syntynyt. Siksi en ole pelännyt vieraita kulttuureita tai erilaisia ihmisiä, enkä oikein ymmärrä niitä, jotka pelkäävät. Silti olen erittäin suomalainen, ehkä jopa erityisen tyypillinen suomalainen. Sitä todistaa sekin, että vahvin suomalaisuuden kokemukseni liittyy kotimaiseen urheilukulttuuriin. Tunnen vahvaa vastenmielisyyttä hiihtoa kohtaan kahdesta syystä. Toinen on kouluaikojen pakkohiihto jonnekin käsittämättömän matkan päähän rakennetulle hiihtomajalle ja toinen vuoden 2001 traumaattiset MM-kisat.

Yhä edelleen tunnen kitkerän maun suussani joka kerta kun yritän edes katsoa hiihtoa. Mieleen pulpahtaa aina se musta tiistai, jolloin maajoukkueen hiihtäjät paljastivat kotikisoissa kansalle ja maailmalle suomalaisen doping-kulttuurin koko komeuden. En ole koskaan toipunut siitä, että häpesin niin maani puolesta. Enkä siitä, että yli-ihmisiksi nostetut ja ihaillut karpaasitkin menivät omaa tyhmyyttään pilaamaan kaiken. Poltin kaikki aiheesta kertovat lehdet takassa. Monokulttuuri riitti. Suksi suksi ei luista mihinkään. Varsinkin jos ei niitä ole ensinkään. Kuka vei porstuasta porkat?

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Naapurilaiset

Palmusunnuntaina kuuluisi minusta perinteisesti mennä virpomaan naapureita ja sukulaisia. Mietin asiaa hetken ja totesin, että jätämme säikyt naapurit rauhaan ja häiriköimme lasten kanssa mieluummin sukulaisia. Minusta virpominen on hieno perinne; siinä yhdistyy länsisuomalainen trulliksi pukeutuminen ja itäsuomalainen virpomavitsojen teko. Perinne taitaa olla katoamassa. Meille ei tullut tänäkään vuonna yhtään virpojaa, noitaa eikä trullia. Munia olisi ollut odottamassa.

Kun muutimme Suomeen yritimme tutustua kerrostalonaapureihin. Samassa rapussa asui lapsiperhe. Lapsemme olivat samassa tarharyhmässä, näimme päivittäin pihalla, tervehdimme ja juttelimme jotain. Silti mitään tutustumista ei tuntunut tapahtuvan. Pääsiäisenä menin isomman lapsemme kanssa virpomaan heitä. Naapurit ilahtuivat, mutta eivät olleet varautuneet suklaamunilla. Meitä ei kutsuttu sisälle, juttelimme hetken ovensuussa. Palkka tosin hoidettiin myöhemmin, kuten perinteisesti kuuluukin.

Kun naapureille syntyi toinen lapsi, veimme pienen lahjan. Yritin uskotella itselleni, että suomalaiset vain ovat epäluuloisia ja hitaita, kyllä he lämpenevät. Edelleenkään meitä ei kutsuttu sisään. Siinä vaiheessa aloin kyllästyä yksipuoliseen sosiaalisuuteen. Miksi meidän pitäisi tehdä kaikki yritykset, kysyä kysymykset ja aloittaa keskustelut? Jos naapureihin tai muihinkaan suomalaisiin ei ole mitään luontevaa tapaa tutustua, ei sitten väkisin.

Kun naapurit muuttivat pois, he eivät hyvästelleet meitä, tiputtivat vain lapun postiluukusta: olemme muuttaneet, soitellaan. Eipä olla soiteltu. Tulkitsin sen niin, että heille jäi huono omatunto omasta epäkohteliaisuudestaan, minkä he lapulla kuittasivat sovitetuksi. On meillä mukaviakin naapureitakin, jotka eivät vaivaudu kohtaamisista. Vaihdetaan kuulumisia, jutellaan pihalla, tervehditään ystävällisesti, ollaan tultu hiukan tutuiksi. Mutta henkilökohtaiselle tasolle tutustuminen ei mene. Emme ole tutustuneet yhteenkään suomalaiseen niin hyvin, että meidät olisi kutsuttu edes kahville.

Kun Sörnäisissä asuva toimittaja laittoi rappukäytävään kutsun tupaantuliaiskahveille, vain yksi naapuri saapui, eläkeläinen. Minä en usko, että se on edes paikkakuntasidonnainen ongelma. Suomalaisilla ei ole valmista mallia sosiaaliseen kanssakäymiseen vieraiden ihmisten kanssa. Uskotellaan, ettei ole aikaa tai sopiva päivä. Tosiasiassa ei osata jutella, pelätään kohtaamisia. Siksi jotkut ahdistuvat jopa samaan aikaan ulko-ovelle osumisesta tai kauhistuvat kun joutuvat toisten ihmisten kanssa samaan hissiin.

Pihalla elokuvassa saksalainen Laura, Suomeen joutunut yksinäinen nuori äiti, soittaa naapureiden ovikelloja itseleivottu kakku mukanaan. Viimein yksi ovi aukeaa. Vanha rouva ottaa kiittäen kakun ja sulkee oven. Tilanteessa on jotain niin traagisen todellista, juuri noin voisi oikeasti tapahtua ja se on hirvittävän surullista. Suomeen muuttaneet ulkomaalaiset aina valittavat, ettei suomalaisiin tutustu millään. On helppo antaa periksi. Myös suomalaisen on vaikea tutustua toisiin suomalaisiin. En väitä, että naapureihin tutustuminen on mahdotonta, en ole vielä luopunut kokonaan toivosta. Ehkä joku vielä joskus tulee ovelle kakun kanssa.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Läjien synty

Jos asuu lumenkaatopaikan lähellä, voi hyvällä tuurilla viettää pulkkamäessä juhannusriehaakin. Toiset veikkaavat, että lumi sulaa ensi syksyyn mennessä. Ainakin sitä on tullut metritolkulla. Jostain, ehkä ilmastonmuutokseen liittyvästä syystä, Helsingissä on enemmän lunta kuin Espoossa. Katumaasturi olisi ollut ainoa mielekäs kulkuneuvo pääkaupungissa tänä talvena, ehkä suksien lisäksi. Keskustassa on paikkoja, joista ei ole vieläkään viety kasoja pois. Kerrankin on mahdollista, että lasten suuri haave toteutuu ja lumiukko pysyy pystyssä kesälomaan asti.

Meiltä hajosi pesukone keskellä hiihtolomaa. Sain lopulta huoltomiehen diagnosoimaan rakastettua perheenjäsentä ja hän totesi, ettei kannata edes lääkitä. Vakuutusyhtiö tuli avuksi ja ostimme Gigantista uuden. Viikon päästä uusi kone hajosi. Kävikin ilmi, että se oli saman merkkinen kuin edellinen, vain nimi oli toinen. Tieto lahdutti suunnattomasti varsinkin, kun olin tehnyt selväksi ostotilanteessa mitä emme halua. Soitin ainakin seitsemään huoltofirmaan, mutta kukaan ei halunnut tulla katsomaan sitä. Mutisivat vain Italiasta tilattavista varaosista ja arvaamattomista toimitusajoista.

Gigantissa sanottiin vain, että huoltofirman kautta on mentävä. Lapsiperheessä on asioita, joissa ei tehdä kompromisseja, siksi marssin suoraan liikkeeseen ja päätin, etten poistu ennen kuin asia on hoidettu ja saadaan uusi kone. Se nyt vaan on tyhmää korjata uutta konetta, ilmoitin asiakaspalveluun ja he olivat samaa mieltä. Gigantti vaikuttaa firmalta, jossa kukaan ei tiedä mistään mitään, mutta on käsketty silti olla ystävällisiä. Jäi vaivaamaan vain se, ettei kukaan missään vaiheessa pahoitellut koko episodia. En tiedä olisiko pitänyt.

Maanantaikappale vaihdettiin lopulta paremman merkkiseen, asianosaiset toimivat ripeästi, mutta asia vaati käynnin liikkeessä ja yhden suoran puhelinnumeron selvittämisen. Palvelunumerossa mikään ei edennyt. Nyt kylppärissä hytkyy taas. Kierrätetäänköhän koneita, vai nakataanko ne suoraan kaatopaikalle? Muistikuvani mukaan lapsuudessa meillä oli aina sama pesukone, tummanvihreä Upo. Ei se koskaan mennyt rikki.

Upo on sittemmin vaihtunut uudempaan, mutta vanhemmilla on ollut sama mikroaaltouuni 80-luvulta asti. Se on kauniin kellertävä kuin mummon jalkapohja ja kovaääninen, mutta eipä ole ikinä mennyt rikki. Tästä syystä suosin aina laitteita, joissa on mahdollisimman vähän nappuloita ja elektroniikka ja mieluiten vain kaksi mekaanista väännintä. Uusi pesukone on juuri sellainen. Sitä mieskin voi oppia käyttämään.

Korjaaja sanoi, että pesukoneet kestävät kolme tai neljä vuotta. Ne, jotka kestävät kauemmin, ovat selvästi kalliimpia. Kannamme siis huolta ympäristöstä ostamalla pesukoneen, joka kuluttaa vähän vettä ja sähköä ja jonka pakkausmateriaalit kierrätetään. Sitten heitämme pois pesukoneen joka kolmas vuosi. Mitä järkeä kotitalousjätteiden lajittelussa ja hehkulampuista luopumisessa on, jos samaan aikaan yritykset tekevät tuotteita, joiden ei ole tarkoituskaan kestää sukupolvelta tai edes vuosikymmeneltä toiselle. Hyvä jos takuuajan yli onnistuu kitkuttelemaan.

Jos jokainen perhe uusii pesukoneen vaikka viiden vuoden välein, jää jälkipolville perinnöksi helposti kymmenen koneen romukasa. Pesukonejalanjälki on massiivinen. Lumiläjissä on se hyvä puoli, että ne sulavat pois ajastaan. Tai niitähän ajelutetaan sitä ennen penkkariautoilla ympäri kaupunkia. Mutta onko kukaan ajatellut, voisiko lumikasoja jotenkin hyödyntää. Jos niistä ei olekaan pelkkää harmia. Ainakin mereen kippaaminen tuntuu idiottimaiselta touhulta. Voiko sulamisesta syntyvää vettä tai kylmyyttä käyttää johonkin? Lumen massaa tai valkoisuutta? Tarjoan tuopin sille, joka tekee tästä innovaation.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Punaniskojen nousu

Vaalikampanjan teema on sitten julkaistu: maahanmuuttokritiikki. SDP on ryhtynyt tarmokkaasti pyydystämään takaisin karanneita lampaitaan. Kenellekään ei jää epäselväksi mihin kilpailevaan ryhmään duunarit ovat luikkineet. Hottentottipolitiikka on hauska uudissana, pehmeä lyömäase, jolla pidetään vain sopivaa välimatkaa toiseen vähäosaisten puolueeseen. Ei maassa maan tavalla tarkoita yhtään mitään. Suuri poliittinen linjaus on mitäänsanomatonta poliittista jargonia – tai höttöä, josta tehtaillaan otsikoita ja jolla tuupitaan istuvaa hallitusta. Ei oikeasti sanota mitään, mutta vaikuttaa siltä kuin oltaisiin painokkaasti jotakin mieltä, kansan asialla ja ajan hermolla. Sehän sopii kampanjan avaukseksi.

Urpilainen viljelee yhtäkkiä kovin tuttuja kauhuskenaarioita kunniamurhista ja ympärileikkauksista. Ilmeisesti puolueen taktikot ovat sanoneet, että tämä puree lähiöissä ja syrjäkylillä. Entä miten sitten ollaan maassa maan tavalla? Jos oletetaan, kuten on yritetty väittää, että iso osa suomalaisista vastustaa maahanmuuttoa, ihanteellinen maahanmuuttaja on sellainen, jolla on parhaat edellytykset kotoutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Hänen on siis oltava niin kuin suomalaiset: vähäpuheinen, epäluuloinen, vieraita kieliä ja kulttuureita huonosti tunteva, pelokas ja muukalaiskammoinen nationalisti. Tulevaisuuden visiota tuskin tarvitsee maalata yhtään pidemmälle – ei hyvä seuraa.

Myös Stubb ärsyyntyi likaiseen ja yksipuoliseen maahanmuuttokeskusteluun. Oli aikakin, että joku ottaa kantaa. “Siinä haiskahtaa rasismi, siinä haiskahtaa nationalismi, populismi ja ksenofobia.” Stubb kaipaa keskustelua, jossa maahanmuuttajat ovat mukana. Kuka nykyisen tasoiseen keskusteluun haluaisi enää osallistua? Maahanmuuttajilta ei ole koskaan kysytty mielipiteitä. Enää edes maahanmuuton kanssa työkseen tekemisissä olevat eivät kaipaa julkisuutta ja syystäkin. Ei tarvitse paljon surffailla kun ymmärtää miksi. Tappouhkaukset ja julkinen solvaaminen ovat pian maan tapa, jos niitä ei tuomita riittävän selkeästi. Kynnys lähteä keskusteluun mukaan on siis korkea, myös poliitikoille. Arvojohtajaa meillä ei ole, yleisen ilmapiirin pilaantuminen ei liikauta ketään maan johdossa.

Kaikille sen jäsenille oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, kuten Stubb toivoo, on se, mihin on pakko pyrkiä ja se sisältää sekä velvoitteita että vastuuta. Ne koskevat kaikkia. Toiseen suuntaankaan ei voida mennä, eriarvoisuuden kasvattaminen koituisi meidän kaikkien tuhoksi. Jos yhteiskunta jaetaan ylä- ja alaluokkaan, poljetuiksi jääneet pyrkivät kaappaamaan vallan. Vastakkain ovat sortajat ja sorretut. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja velvollisuudet, siis syntyperästä tai muista tekijöistä riippumatta. Tähän on vielä aika paljon matkaa. Jos maahanmuuttajia pidetään lukutaidottomina fanaatikkoina, potentiaalisina raiskaajina tai terroristeina, mahdollinen luottamus on menetetty jo ennen kuin on ehditty kätellä.

Suvaitsevaisuuden kanssa on muutenkin ongelmia. Erilaisuuden sietokyky on Suomessa heikko, eikä siihen tarvitse sotkea edes maahanmuuttajia. Näennäistä suvaitsevaisuutta edustaa myös media, joka sallii vapaan loan heiton ihmisiä ja ihmisryhmiä vastaan nettisivuillaan julkisen kritiikin pelossa kai. Kun pelisääntöjä ei ole, ollaan tilanteessa, jossa kaikki on sallittua. Kukaan ei osaa sanoa pitäisikö sensuroida, mitä ja miten. Joten saasta lentää valtakunnallisten lehtien keskusteluissa ja sen perusteleminen pelkällä sananvapaudella alkaa olla pian tukalaa.

Hesarin kysely, jonka mukaan 60% suomalaisista ei halua lisää maahanmuuttajia, osoitti myös kyseenalaista moraalia. Kysymys kertoo enemmän journalismista tänä päivänä kuin kansan tai lukijoiden asenteista. Näin otsikoita tehdään, valitaan aihe ja ohjataan ihmisiä lehdelle sopivaan mielipiteeseen. Toisaalta se kertoo siitäkin, etteivät ihmiset kyseenalaista sitä, ettei kysymyksen asettelussa ole mitään järkeä, siihen vastataan kun ärsykesanat osuvat oikein. En ymmärrä miten ihmiset eivät epäile lehden motiiveja kysymyksen asettelussa. Mainoskielellä on synnytetty pöhinää, johdettu keskustelua ja generoitu kävijöitä omalle sivulle. Se on pelkkää bisnestä.

Tarkoituksellisen provosoiva sanavalinta ‘otetaan’ tuntui erityisen tylyltä. Kissoja ja koiria otetaan, ei ihmisiä. Osa suomalaisista haluaisi varmaankin suhtautua ulkomaalaisiin juuri näin; kuin siirtomaaherrat maaorjiinsa – määrätä mitä he saavat tehdä, miten ja milloin. Ylimielisyys lähtee ehkä ajatuksesta, että pakolaisella ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, hänellä ei ole muuta paikkaa mihin mennä ja siksi häntä voi kyykyttää. He alistuvat ja hyväksyvät syrjinnän. Ylimielisyydestä saa kuitenkin maksaa kovan hinnan, niin se vain menee. Vai ovatko vanhat sadut jo unohtuneet?

Paras kirjoitus aiheesta oli torstain Metrossa otsikolla Ota riski, tutustu mamuun. Janne Metso muistuttaa realismista: "Somalimiehen suhdeverkostolla olisin ollut tällä koulutuksella ja osaamisella työttömänä 15 vuotta." Hän on oikeassa siinäkin, ettei kielenoppiminen tai työpaikan saaminen ole edes suurin haaste maahanmuuttajille Suomessa. Suomalaisiin tutustuminen on vielä vaikeampaa. Me, jotka emme ole talvisodan poteroihin kaivautuneita punaniskoja, meidän pitää nyt näyttää mielipiteemme, jos meillä sellainen on. Vastapuolen äärikonservatiivit tekevät niin, olivat sanavalinnat ja argumentit älykkäitä tai ei, heidän äänensä kuuluu. Katsotaan olemmeko vaiennettu vähemmistö vai rohkea enemmistö.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Mikä maito, mikä valuutta?

Sain juuri luettua Jari Tervon Koljatin loppuun. Ei kirjasta sen enempää, mutta lukiessani satiiria kuvitteellisen pääministerin kommelluksista tein kummallisen havainnon: Lahnanen on sympaattisempi ja uskottavampi hahmo kuin esikuvansa. Tervon satiiri on siis epäonnistunut – senhän pitäisi kärjistää ja liioitella. Se paremminkin kaunistelee. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tätä vahvisti myös viimeisin maitolausunto. Ei pääministeri voi hyökätä vapaata kilpailua vastaan, ei varsinkaan kun sitä on tässä maassa niin vähän. Eikä pääministeri voi valtion yrityksen edustajana yllyttää boikotoimaan naapurimaan yrityksen tuotteita. Vai voiko?

Ei kai sattumalta juuri keskustalaiselle pääministerille olisi mitenkään oman edun mukaista ottaa kantaa maitoteollisuuden puolesta? Ehei. Maitoa vain on myyty tunteilla ennenkin ja se tunne on jotenkin liimautunut pääministerinkin sydämeen. Valio on ansioitunut myös levittämällä kyseenalaista terveysvalistusta omiin tuotteisiinsa sopivilla argumenteilla. Ei aikuisten oikeasti tarvitse juoda maitoa, mutta niin vain Suomessa väitettiin vuosikymmeniä myynnin edistämiseksi. Valtion monopoliyhtiöllä on ollut tähän täysi vapaus ja kaikki tuki ja kyllä sitä laulua onkin laulettu.

Suomen lipun käyttö mainonnassa on omituinen juttu. Valion maitopurkki näyttää jo äärinationalistien koristelemalta. Joka paikkaan työnnetään muuallakin avainlippua ja joutsenia. Kotimaisuus ilmeisesti myy. Alunperinhan oli kyse siitä, että yritettiin nostaa kotitekoisten, hiukan huonompien tekeleiden imagoa, kun tuontitavaraan ei ollut kuitenkaan varaa. Kaikki oli tehty Suomessa ja tuotteita oli tarjolla usein vain yhtä lajia. Kansalle myytiin yhteisvastuuajatus, että suomalaista teollisuutta täytyy tukea, mutta ajat ovat muuttuneet. Maitoskandaalissa ei ole pohjimmiltaan kyse mistään muusta kuin perisuomalaisesta naapurikateudesta. Mieluummin kuolen janoon, kuin ostan naapurilta.

Myös tomaatteja myydään kirkasotsaisella isänmaallisuudella. Vaimoni huomasi nopeasti, ettei suomalaisten kuullen saa arvostella suomalaisia elintarvikkeita. Ei varsinkaan pyhiä tomaatteja. Tomaattien olympialaisissa ne diskattaisiin jo värin perusteella, mutta viis siitä. Eikä ihan luonnonmukainen tomaatti säily jääkaapissa kolmea viikkoa, mutta viis siitäkin. Suomalaisten mielestä ne ovat maailman parhaita, koska hintalapussa lukee kotimainen. Tomaatti voi olla kasvanut kotimaassa, mutta entä lohi? Ei kalalla ole kotimaata eikä kansallista identiteettiä, vaimoni väitti. Älytön ajatusko? Ei Suomessa. Jos kalan sanotaan olevan kotimainen, se on silloin maailman paras kala. Ja sen voi myydä suomalaisille vähän kalliimmalla.

Me olemme urheiluhullu kansa. Tämä johtuu käsitykseni mukaan siitä, että suomalainen nauttii siitä, kun vierasmaalaiset häviävät. Suomalainen ei siis tähtää voittoon, vaan häviön välttämiseen – ja jos silti hävitään, pääasia ettei Ruotsi ainakaan voita. Jos pelottaa, että kilpailussa hävitään, on syytä kieltää kilpailu kokonaan. Kansallinen itsetunto on niin huono, ettei se kestä häviämistä. Oikeastaan itsetunto ei kestä edes kilpailua. Karuimmillaan suomalainen on juuri niin kuin puoluesihteeri Pörhönen tervon kirjassa. Toisten tunteille Pörhönen oli immuuni. Omia tunteita hänellä oli kaksi: tuohtumus ja itsesääli.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Stadi on stydi mut snadi

Vielä pari vuosikymmentä sitten Helsinkiin muuttaneille maalaisille naureskeltiin. Kaikki muualta tulleet olivat landelta ja kaikki juntteja. Pääkaupunkiin piti sulautua opettelemalla nopeasti puhumaan kuin paikalliset eli stadilaiset. Harva onnistui ja niillekin naurettiin. Salakavalasti Helsingistä on tässä välissä tullut maakuntien ja kansojen sulatusuuni, omassa pienessä mittakaavassaan, ja se on muuttunut ihan oikeasti värikkääksi ja pirteäksi pikkumetropoliksi. Enää ei tarvitse salata sitä, että on pikkukaupungissa syntynyt junantuoma toukohousu. Omista juurista ja kotipaikasta kuuluukin olla ylpeä, olivat ne missä hyvänsä. Asenteet muualta tulleita kohtaan ovat muuttuneet – nyt paljasjalkaiset helsinkiläiset muuttavat trendikkäästi maalle.

Stadi ei kuulu enää vain stadilaisille, täällä on niin paljon meitä heinähattuja, jotka emme ymmärrä HIFK:n mainoskampanjoista yhtään mitään. Niin Suomellekin käy. Ei ole yhtä oikeaa tapaa puhua, eikä yhtä oikeaa tapa elää. Ei ole yhtä oikeaa maitoakaan, vaikka homogenoitua monopolimaata muka johtava hajuton ja mauton pääministeri onkin todellisuudesta yhtä pihalla kuin lehmä laitumella. Se muutos, joka pääkaupungissa on tapahtunut kahdenkymmenen vuoden aikana, antaa hitusen toivoa koko maalle. Muuttoliike on muuttanut maailmaa ja Helsinkiä – Suomikin muuttuu, vaikka se tuntuukin tuskallisen hitaalta. Onneksi emme elä Tuvalussa, ei tämä saari uppoa mihinkään.

Pekka Himasen tilausevankeliumissa on nimetty kolme suurta haastetta joiden ratkaiseminen on kriittistä selviytymisellemme. Vihreä informaatiotalous, hyvinvointiyhteiskunta 2.0 ja monikulttuurinen elämä. “Suomella on käytännössä yksi vuosi aikaa valita 2010-luvun onnistumisen tai epäonnistumisen käsikirjoitus”, Himanen kirjoittaa. Maa on hätätilassa masennuksen ja pahoinvoinnin takia ja muuttuu hyvää vauhtia suureksi avohoitolaitokseksi, jossa psyykkisten ongelmien olemassaoloa ei edes tunnusteta, vain oireita peitellään pillereillä. Himasen viisaus osuu, koska hän sekä analysoi terävästi, että tarjoaa konkreettisia ehdotuksia. Kriisi on totta. Kriisistä huolimatta optimistinen Himanen näkee toivoa ja mahdollisuuksia, se vain vaatisi nopeita ja radikaaleja toimia.

Sääli, ettei meillä ole poliitikkoja, joiden voisi uskoa pystyvän tyrkkimään kehitystä valtion filosofin osoittamaan terveempään suuntaan. He keskittyvät tönimään toisiaan. Muut ahdasmielisyyden apostolit ovat jo tyrmänneet Himasen kukoistuksen polun, kuten maassamme on tapana tehdä kaikille, jotka tunnustavat olemassaolevat ongelmat tai uskaltavat kritisoida kotimaata ja sen tilaa. Talvisodan traumatisoiman sukupolven rakentamassa maassa epäkohtia ei saa nähdä tai niistä ei sovi puhua. Suuntaa ei saa vaihtaa. Himanen on luopio, kun hän sanoo ääneen sen mitä ei saa sanoa: iso osa suomalaisista ei ole onnellisia eikä voi hyvin. Ja se ei todellakaan ole laman eikä siirtolaisten syytä. Ongelmien tunnustaminen johtaa aina syyllisten etsimiseen ja sitä ei haluta.

Kuoro laulaa yhtä hyvin kuin sen huonoin jäsen. Samoin yhteiskunta voi juuri niin hyvin kuin sen heikoin lenkki. Ainoa ihmisryhmä, jolla voisi kuvitella menevän hiukan entistä paremmin ovat mustalaiset. Perinteisesti syrjityimmän vähemmistön asema ei ole yhtä onneton kuin tähän asti, koska somalit ovat tunkeneet heidän paikalleen alimman portaan sylkykuppeina. On lohdutonta seurata kehitystä, jossa omaa pahoinvointiaan huutavat oman elämänsä epäonnistujat lataavat tappouhkauksia ministereille ja perustavat viharyhmiä internettiin. Pahaa oloa syljetään joka ilmansuuntaan. Ei ole yhtään vaikea uskoa Himasen väitettä, että viidennes kansasta voi pahoin. Ainakin viidennes on täysin kyvyttömiä kokemaan empatiaa ja se on hälyttävää. Sen seurauksena ei meillä lopuillakaan tule olemaan kovin hauskaa täällä.

Helsinki on silti paljon hauskempi paikka nykyään, kuin 90-luvun alussa. Muutos on ollut huikea ja sen näkee selkeästi kun on välillä poissa. Jos nyt muuttaisi vuosikymmeneksi muualle, palaisi aivan erilaiseen Suomeen. Onko se parempi vai huonompi paikka elää, riippuu kokonaan meistä itsestämme. Kasvukipuja on, mutta niin kaikilla on ollut, stadillakin. Kyllä se siitä. Pakko vaan venaa.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Mitä opin irlantilaisilta

Kohteliaisuutta. Irlantilaiset muistavat aina sanoa please, thank you ja no bother at all. Ilman kohteliaisuuksia ei ole kommunikaatiota, kukaan ei voisi kuvitellakaan jättävänsä pois kivoja pieniä taikasanoja, joilla asiat saadaan sujumaan. Kohteliaisuudesta ei jousteta. Jos Irlannissa olisi heikkoja jäitä, sinne ohjattaisiin naiset ja lapset ensin, ei epäilystäkään. Ja käytännöllisyys ei ole vahvimpia puolia. Jos ravintolaseurueessa on mies, hän maksaa. Jos tilaa juomaa itselleen, pitää tilata myös kaikille muille. Ei, laskua ei todellakaan jaeta sen mukaan, mitä kukin on syönyt. Se olisi käsittämätöntä. Kohteliaisuudesta taas on pakko oppia joustamaan Suomessa, muuten ajautuu pikavauhtia vararikkoon.

Ystävällisyyttä. Irlantilainen on aina ystävällinen, paitsi silloin kun vain vaikuttaa ystävälliseltä, mutta onkin itse asiassa ilkeä. Pottuilusta on tehty taidetta. Se liittyy varmasti jollakin tavalla kansakunnan historiaan ja moninaisiin valloittajiin ja sortajiin ja siitä voisi tehdä mutkikkaita psykologisia analyysejä, mutta antaa olla. Riittää, että voin hyödyntää irlantilaisten viisautta. Nautin ollessani ilkeä irlantilaisittain, tukehduttamalla vihamiehet ystävällisyyteen ja piilopirullisiin kaunopuheisiin. Erityisen hilpeää tämä on Suomessa, kun ihmiset eivät osaa odottaa sitä. Omatunto on puhdas, kun vastaa ilkeyksiin ystävällisyydellä ja se hämmentää pahimmankin riidanhaastajan.

Yhteisöllisyyttä. Irlantilaiselle perhe on pyhin. Perhe ei tarkoita vain omia lapsia, vaan koko sukua. Kun suku juhlii, kaikki ovat samassa pubissa. Irlannissa kokoontuminen ei aiheuta kohtuuttomia järjestelyjä, sillä sukulaisten kanssa asutaan samassa kylässä. Jos irlantilainen joutuu muuttamaan opintojen takia toiselle paikkakunnalle, hän menee joka viikonloppu takaisin kotiin ja opintojen päätyttyä pyrkii kotikaupunkiin töihin. Eihän kukaan pärjää ilman äidin ruokia ja tuttua pubia. Perhe on elämän keskipiste ja tukiranka, ilman sitä ei ole turvaa ja perhe on suuri, koska edelleen on normaalia, että tehdään kolme tai neljä lasta. Edellisen sukupolven aikaan luku oli kaksinumeroinen. Nostan hattua.

Markkinointia. Miksei sitä osata Suomessa? Ulkomaalaiset aina sanovat, että Suomi olisi hieno matkailumaa, mutta kun ei osata markkinoida. Joku kertoi käyneensä Suomen matkallaan linnassa, jossa opasteet olivat suomeksi ja ruotsiksi. Ei hän edes muistanut mikä linna se oli. Kirkkopyhät, katolilaisuus, oluet, jurot maalaiset, linnojen rauniot ja kansantanssit on kaikki onnistuttu paketoimaan Irlannissa turisteille. Ne penteleet ovat tuotteistaneet apilankin itselleen ja jopa vesisade on brändätty iloiseksi irlantilaiseksi erikoisuudeksi. Kaiken huippu on nettikauppa, josta voi ostaa aitoa irlantilaista ilmaa. Etiketissä kerrotaan missä ja milloin ilma on purkitettu.

Kuluttamista. Irlantilaiset osaavat elää, eivät jarrutella. Silloin kun juhlitaan, on tärkeämpää, että on kunnolla hauskaa kuin, että jää rahaa huomiseen ruokaankin. Kun maa on ollut riittävän köyhä riittävän äskettäin, hyvistä ajoista osattiin iloita. Irlantilaiset juhlivat myös kulutusjuhlaa ostamalla kilvan kaikkea mitä kaupoista sai. Kaupoista tietysti myös sai kaikkea, toisin kuin Suomessa. Pitäisi osata arvostaa sitä, että menee hyvin ja nauttia elämästä silloin kun siihen on mahdollisuus. Härmäläiseen luonteeseen kuuluu säästäminen ja nuukuus, vaikka olisi kuinka taskut täynnä pätäkkää. Hyvät ajat ovat tosin jo takanapäin. Nyt irlantilaisetkin joutuvat miettimään mihin rahat riittävät.

Kohtuullisuutta. Kun lama iski Irlantiin, se iski kunnolla. Televisiossa haastateltiin sijoitusneuvojaa, joka oli juuri ennen lamaa ostanut uuden talon. Talo maksoi seitsemänsataa tuhatta ja nyt sen arvo oli pudonnut alle puoleen. Mies makseli kiltisti jättilainaa ja oli tyytyväinen, että oli onnistunut pitämään työpaikkansa. Hän oli varovaisen toiveikas, että saattaisi selviytyä laihojen vuosien yli, tosin ankaralla kurilla. Talo tulisi maksettua ylihintaan, mutta ehkä sen arvo joskus taas nousisi. Myös uuden asuinalueen kohtalo oli traaginen. Muutama talo oli saatu myytyä, muut nököttivät aavemaisesti tyhjillään ja rakennusyhtiö oli mennyt nurin. Luvattuja palveluita alueelle ei koskaan tullut, kun ei tullut asukkaitakaan.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Herra C

Kun asiakas ottaa yhteyttä yritykseen ja haluaa kysyä ostamastaan palvelusta, reklamoida tuotteesta, joka ei toimi, perua kaupan tai lopettaa sopimuksen, miten yritys reagoi siihen? Valitse seuraavista vaihtoehdoista. A) Kiitos yhteydenotostanne, yritämme ratkaista ongelmanne mahdollisimman pian. B) Kiitos yhteydenotostanne, valitettavasti emme voi auttaa tässä asiassa. C) Ei vastausta. Kyllä, matkalle lähtee herra C. Tämä on tyypillinen suomalaisen yrityksen tapa ratkaista ongelmia.

Olen kuullut näitä tarinoita ihan liikaa, viikonloppuna taas yhden lisää. Turhautunut ulkomaalainen tuttava oli kuukausia yrittänyt kaikin keinoin peruuttaa teleoperaattorin kanssa tekemäänsä laajakaistasopimusta. Mokkula ei edes koskaan toiminut. Asiakas halusi kuulla selityksen tai vain saada vastauksen, mutta firma ei vastaa puhelimeen, kirjeisiin eikä sähköpostiin. Ainoa kommunikaatio yrityksen puolelta on säännöllisesti saapuva lasku, jonka tuttava kuuliaisesti maksaa, vaikkei laajakaistaa käytäkään. Kuluttajavirastostakaan ei ollut apua, pitäisi palkata lakimies.

Yritin pehmentää asiaa sanomalla, että kaikki operaattorit toimivat vähän harmaalla vyöhykkeellä ja tekevät mahtavia voittoja, mutta huomasin kuulostavani selittelevältä virkamieheltä. Tuttava oli itse päätellyt, että Suomessa yritykset tekevät suhteettomia voittoja antamalla väärää tai harhaanjohtavaa tietoa, ylihinnoittelemalla yksinkertaisia palveluja ja tarjoamalla kytkysopimuksia, joista ei pääse irti. Ihmiset tuntevat syyllisyyttä tultuaan huijatuksi, eivätkä halua valittaa. Teleoperaattorit osaavat tämän. Toiminta tapahtuu valtion siunauksella, eikä epäkohtiin puututa, joten tämä herättää automaattisesti epäilyn, että joku korkealla tasolla hyötyy käytännöstä rahallisesti.

Kun sattumalta tunnen paljon Suomessa asuvia ulkomaalaisia, tiedän myös mikä heitä eniten nyppii täällä – kyvyttömyys kommunikoida. Kun ruuhkabussissa joku haluaisi päästä toisen ohi, voisi joko hivuttautua kyselemättä tai sitten pyytää kohteliaasti väistämään. Suomalainen jää närkästyneenä odottamaan, että hänen tarpeensa huomataan. Kyse ei siis ole vain yritysten vaan suomalaisten tavasta toimia. Tätä ulkomaalaiset eivät tajua. Teleoperaattorit eivät siis ole keksineet tätä itse, puhumattomuus on vain valjastettu tuottavaan käyttöön!

Mitä on tapahtunut sen jälkeen kun palvelunumerot keksittiin? Palvelunumerohan on numero, jossa jonotus maksaa, mutta kukaan ei vastaa. Monen yrityksen ainoa palvelun muoto on sama viesti: kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja, palvelemme teitä mahdollisimman pian. Palvelun puuttumisesta on siis tehty ihan oma liiketoiminnan lajinsa. Kyseessä on laillistettu huijaus. Palatessani Suomeen en osannut edes kuvitella, että valtion virastoihin olisi normaalia korkeampi puhelutaksa. Uskoin vasta kun näin laskun. Asiat oli silti pakko hoitaa.

Jokin aika sitten lähetin Facebook-kaverille viestin ja kysyin kuulumisia. Hän vastasi kysellen minulta samaa. Sitten utelin miten töissä menee ja sanoin kuulleeni firmasta hyvää. Vihjaisin, että aion etsiä uutta duunia. Tähän viestiin kaverini ei koskaan vastannut. Ymmärrän kyllä, että ilmeisesti emme ole kovin hyviä kavereita, eikä hän halua, että tulisin samaan firmaan töihin. Sain siis vastauksen siihen mitä itse asiassa kysyinkin, mutta ei se tuntunut mukavalta. Eikö kuuluisi vastata jotakin? Hän olisi voinut sanoa, että nyt ei varmaan palkata ketään, kannattaa kysellä muualta. Eikö siitä, että on töykeä, jää kuitenkin ikävämpi maku kuin siitä, että vähän tuunaa totuutta?

Olen nyt oppinut saman kuin kaikki ulkomaalaisetkin: kun suomalainen kohtaa ongelman, hän työntää päänsä pensaaseen ja toivoo, että ongelma katoaa itsestään. Juuri muuta ei kannata odottaa. Ei, meitä ei tunneta rehellisyydestä, meidät tunnetaan puhumattomuudesta. Se on juuri se Gallup-kyselyiden vaihtoehto niille, joilla ei ole mitään mielipidettä: C) En osaa sanoa.