Lapiottomuushoitoa
Mikään ei kiinnosta ketään, kaikkein vähiten työnteko. Nalle Wahlroos on aivan oikeassa siinä, että suomalaiset tekevät liian vähän töitä. Olemme tottuneet patalaiskoiksi. Amerikkalaiset ahkeroivat kolmanneksen enemmän. Ruotsalaiset ja jopa norjalaisetkin ovat uutterampia kuin me. Vaikeampaa on vertailla työtehoa, mutta kyllä siinä jäädään vielä enemmän. Miten voisi odottaa, että talous kasvaisi ja elintaso olisi samalla viivalla kuin muilla? Ja miksi pitäisi tehdä enemmän? Eihän siitä mitään jää käteen kuitenkaan. Jokainen tietää, että tonnin palkankorotus on naurettava toive. Mikä tahansa pienempi summa häviää käytännössä verottajan taskuun, joten ei sitä kannata edes pyytää. Sitä paitsi on ahneutta ja materialismia haluta parempaa elintasoa, Suomessa hyvä tyytyy vähään.
Irlantilaisessa mainostoimistossa pomoni kiitti minua henkilökohtaisesti joka päivä kun läksin kotiin. Siis joka päivä. Alussa se tuntui huvittavalta. Palkka ei ollut suuri, eikä firma, mutta muistot ovat arvokkaita: työpaikka oli mukava ja työmotivaatio hyvä. Se saattoi johtua myös siitä yhdestä pienestä sanasta. Kiitos symboloi asennetta, että työntekijästä välitetään ja tehtyä työtä arvostetaan. Se ei ole ihan pieni asia, eikä se maksa työnantajalle mitään. Minulle on jäänyt parempia muistoja siitä firmasta, jossa kiitettiin paljon ja maksettiin vähän kuin siitä, jossa maksettiin paljon eikä kiitetty koskaan.
Suomalaisessa mainostoimistossa ei kiitellä, ei ainakaan siinä, jonka ikkunasta nyt katselen harmaata taivasta. Työmotivaatio on ehkä huonompi kuin se on koskaan ollut. Nurmikonleikkuu tai postinjakaminenkin olisi hauskempaa. Menen aamulla niin myöhään kuin kehtaan ellei joku huomauta siitä ja lähden neljän jälkeen kotiin – ainakin jos ei pomoja näy. Lomautusten ja palkanalennusten jälkeen kaikki ovat joustaneet itsensä niin loppuun, että ketään muutakaan ei enää kiinnosta ovatko asiakkaat tyytyväisiä tai kaatuuko kenties koko firma. Ihan sama. Motivointi on totaalisesti epäonnistunut. Toivottavasti kaikissa työpaikoissa ei ole sama meininki, muuten koko maa on todella matkalla manalaan.
Jo ennen lamaa osattiin lannistaa. Entinen työkaveri oli jossakin vaiheessa niin synkkämielinen, että kiroili itsekseen pöytänsä takana ja manasi kaikki alimpaan helvettiin. Loppuaikoina hän jopa ääneen toivoi, että kuolema korjaisi pois niin loppuisi tämä kärsimys. Kiitokseksi vuosien työpanoksesta ja rangaistukseksi masentumisesta hänet irtisanottiin. Pian sen jälkeen hän joutui sairaalaan, kun fyysinenkin terveys petti. Toinen entinen kollega oli lähtiessään poistanut ison kasan tiedostoja palvelimelta. Kadotukseen joutuivat mm. asiakkaiden kuva-arkistot, joita etsiessäni kuulin tämän varjellun salaisuuden. Eihän niin voi tehdä ja kuka nyt sellaista...mutta piru vie sen on täytynyt tuntua hyvältä. Melkein käy kateeksi.
Suomalaiset, jotka eivät koskaan huomaa toisia ihmisiä, ovat mestareita löytämään nämä kun kaivataan syyllisiä. Joku muu on aina se, jossa on vika ja joka jätti hommat tekemättä. Kaikki valittavat siitä, ettei kaupunki tee lumitöitä, taloyhtiö ei lapioi, lunta tulee liikaa. Olen nähnyt jopa lumeen hautautuneita skoottereita, joista näkyy vain yksi sivupeili. Omistajia ei kiinnosta. Eihän voi odottaa, että helsinkiläiset menisivät kadulle ja alkaisivat lapioida lunta, vaikka siitä oman talon kohdalta tai oman auton päältä. Lunta on kuitenkin tullut tasapuolisesti kaikille, eikä se voi olla naapurinkaan vika. Ei, mieluummin ajetaan lumikinoksen alla tai otetaan taksi. Olen kuullut tähänkin selityksen, eikä se ole laiskuus eikä välinpitämättömyys – se on tietysti lapiottomuus.
Kommentit
Lähetä kommentti