keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Nälkäkuurilla

Kuka muistaa taannoisen mainoskampanjan, jossa peloteltiin ihmisiä vihaisella säästöpossulla ja lauseella Älä ruoki lamaa? Älkää toki laittako ihan niin paljon sukan varteen, nyt rahoja tarvitaan yhteisen hyvän puolesta, yritettiin ilmeisesti sanoa. Kun lama silti hyökkäsi niskaan, se on meidän tavallisten kansalaisten syytä. Me emme osanneet kuluttaa tarpeeksi, ajattelimme vain itsekkäästi omaa tulevaisuuttamme kun meitä irtisanottiin ja lomautettiin. Kampanja pyörii edelleen.

Mitä pitemmälle ahdinko jatkuu, sitä ylimielisemmältä ja groteskimmalta koko idea tuntuu. Kuluttajien tekemillä arkipäiväisillä eli merkityksettömän pienillä uhrauksilla koko lama olisi vältetty. Niinkö todella? Olisi pitänyt vain jättää murot pari kertaa ostamatta. Aika vastuutonta. Suurin osa suomalaisista on pienituloisia, joille ei jää ylimääräistä hyvinäkään aikoina. Se pieni osa varakkaita taas elää pari vuotta vaikka myymällä palan metsää, ei siinä lama heilauta mihinkään jos korkotuotot jäisivätkin vaatimattomiksi.

Kampanja ei selättänyt lamaa, mutta oliko se mainostoimiston tavoitelistan kärjessäkään? Siellä saattoi ennemminkin olla tekijöiden vilpitön halu täydestä sydämestä auttaa – itseään voittamaan palkintoja mainoselokuvajuhlilla. Vai miksi spoteista on tehty samalla kertaa englanninkieliset versiot? Oliko tarkoitus selättää samalla koko maailmanlaajuinen lama? Niin hyvistä aikomuksista pitäisi palkita Nobelilla. On hanurista, että tehdään huumorivetoinen kampanja, mutta sivuston sisältö on vakavaa asiaa. Voima-lehti teki sentään vastamainoksen, joka oli parempi.

Lama ei ole mikään vitsi, se ei ole harmiton otus kaupan lattialla, eikä yöllä oven takaa löytynyt pörröinen pikkueläin. Se ei sovi huumorin aiheeksi, ei vielä, ei nyt. Tulevina vuosina kerrotaan traagisia tarinoita tästä lamasta, kunhan kyyneleet on pyyhitty, että pystyy puhumaan. Siitä mitä tapahtui vuonna 2009, vähän niin kuin viisitoista vuotta on kerrottu edellisestä lamasta, selviytymistarinoita ja tragedioita. Hiljaisella äänellä ilman, että yksikään yksityiskohta on päässyt ajan hinkatessa haalistumaan. Tässä on yksi.

Vanhempieni naapurissa asui ystäväperhe, jonka isä oli hyvin menestynyt myyntipäällikkö suuressa rakennusalan firmassa. Eräänä kauniina päivänä saapui lopputili, kuin tuntematon sukulainen perinnönjakoon. Elettiin 90-luvun alkua, alamäki oli jyrkkä. Maastoauto vaihtui vanhaan Volvoon, Lilliputit irtotupakkaan, viski omatekoiseen kotiviiniin ja vierailut vähenivät. Perheen isä ei enää käynyt parturissa, eikä pian missään muuallakaan. Vuodessa überpositiivisesta ja kaikkia kannustavasta työlle eläneestä machomenestyjästä oli kuohittu katkera ja pöhöttynyt kehäraakki, joka antoi pensasaidan kasvaa näkösuojaksi ettei tarvitsisi katsoa naapureita silmiin kun ansiosidonnainen vaihtui peruspäivärahaan. Työttömyys nitisti henkisesti ja fyysisesti.

Ystävyys hiipui elintason laskun mukana, loppuen johonkin selittämättömään riitaan. Sitten ikuisesti kesken jäänyt muhkea tiilitalo oli myynnissä. Naapurit katosivat johonkin maalle hyvästejä sanomatta, eikä heistä sen koommin kuultu, vaikka kymmenen vuoden ajan olimme olleet läheisimpiä ystäviä. Toiset selvisivät lamasta vähin vahingoin, joiltakin se vei kaiken. Ainoa positiivinen asia on se, ettei tämä lama ole yhtä raju ja yllättävä kuin edellinen oli. Ei ainakaan Suomessa, ei ainakaan vielä. Aika näyttää ovatko sen seuraukset yhtä vakavia.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Rakkaudella joo

Roman Schatz on maahanmuuttaja, saksalainen ja väsynyt vastaamaan aina samaan ikuiseen kysymykseen: miten viihdyt Suomessa. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän kirjoitti kirjan Rakkaudella Suomesta, joka vastaa jatkossa hänen puolestaan. Jokaisen Suomeen muuttoa edes harkitsevan pitäisi lukea se, kysyäkseen itseltään vielä viimeisen kerran tahdotko todella aikuisten oikeasti ottaa tämän kylmän, pimeän ja omituisen maan asuinpaikaksesi ja rakastaa sitä myötä- ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema teidät erottaa. Ei niin, ettei poiskin pääsisi, mutta aina on hyvä varautua pahimpaan. Jos vielä tekee mieli sanoa tahdon, niin sitten vaan eteenpäin omalla vastuulla.

En tiedä miksi löysin tämän aarteen vasta nyt, mutta hyvä kun löysin. Schatzin Suomi on huonosti sulavaa, mutta terveellistä. Suomalaiset vähän naiiveja ja helposti höynäytettäviä, suljetussa maassa eläneitä holhottuja, mutta jääräpäisen sisukkaita. Tavallaan Suomessa on vain yksi muotti, johon kaikkien pitäisi mahtua, mutta silti me ihailemme niitä, jotka elävät normien ulkopuolella. Schatz elää myös ja nauttii juuri siitä vapaudesta, ettei ulkopuolisena tarvitse toteuttaa kenenkään odotuksia, mutta pääsee silti kunniavieraiden pöytään syömään. Hän on riemastuttavasti oivaltanut asioita, jotka voivat olla uusia suomalaisellekin tai sitten niihin ei ole edes koskaan tullut etsineeksi vastauksia. On kysymyksiä, joita ei koskaan ole keksinyt kysyä.

Saksalainen selvittää suomalaisille aukottomasti muutaman perusasian, kuten miksi Suomessa on niin kallista. Meitä on liian vähän ja valtion pyörittäminen maksaa. Väkeä pitäisi olla 20 miljoonaa. Miksi autourheilussa menestytään? Suomalainen mies on itsetuhoinen, vihainen ja viihtyy yksin metsässä. Eikä jalankulkijoitakaan ole tarvinnut väistellä. Mitä sisu on? Sitä, että tehdään asiat loppuun asti, tietysti. Silloin kun ulkomaalainen puhuu suomesta, vaikka minkälaisella aksentilla, kannattaa kuunnella. Vai tiesikö joku muu muka entuudestaan, että Maamme-laulu on vanhan saksalaisen juomalaulun kopio? Suomalaisilta voisi muutenkin vaatia aika paljon enemmän huumorintajua ja paksunahkaisuutta.

Maahanmuuttajille Schatz osaa kertoa miksi täällä asuu ruotsinkielinen vähemmistö, miksi suomalaiset mökkeilevät ja miten se tapahtuu ja ohjeistaa vaikka miten tehdään kiljua. Hän tietää mikä miellyttää ja mikä ei miellytä suomalaista naista, ehkä paremmin kuin moni meistä. Paitsi, että on epäkorrektia edes vihjata, ettei hän olisi yksi meistä. Schatz on mahtava maahanmuuttaja – hän ottaa kaiken huumorilla ja menee pää edellä mukaan, vaikkei tiedäkään onko se kivaa. Muutkin voivat ottaa estottomasti ilon irti kollektiivisesta alemmuuskompleksistamme, olkaa hyvä vaan. Schatz ei ole enää varma, miksi hän tuli Suomeen, mutta tietää miksi on jäänyt: kotimaassaan hän olisi vain tavallinen saksalainen. Toiseen maahan muuttaessa saa kaupan päälle erilaisen ja arvokkaan näkökulman asioihin. Sokeiden maassa yksisilmäinen kruunataan kuninkaaksi.

Jos haluaa ymmärtää Dave Lindholmia, pitää osata suomea. Vain sitten voi ymmärtää miksi Dave on dave eikä deiv, eikä sitä voi selittää. Pitää kuunnella. Esimerkin voima on paras eikä sitä voi tarpeeksi alleviivata: Suomessa on osattava suomea, jos haluaa ymmärtää meitä. Schatzin mielestä se kannattaa, tai ainakin hän pirullisen sinnikkäästi väittää niin. Mikä on suomen kielen eniten käytetty sana? Vittu, tietysti. Osuu ja uppoaa. Ja Schatz rakastaa suomea, niin perkeleesti ettei se varmasti jää epäselväksi. Halaa niin lujaa, että kylkiluut napsuvat ja henki salpaa. Älkää väittäkö enää, ettei saksalaisilla ole huumorintajua.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Terveisiä tulevaisuudesta

Paul Lemetti perheineen (HS 12.2.2010) palasi Suomeen 30 vuoden jälkeen ja tunsi saavansa kylmän vastaanoton. Apua ja tietoa etsiessä vastaanotto hämmensi. “Olisin odottanut aitoa palvelua, edes hieman inhimillisyyttä.” Havainto ei tunnu ihan vieraalta. Tosin Lemetti etsii töitä ja on lama, eikä työttömän ole kai helppo saada vuokra-asuntoa, mutta silti. Vastaanotto Suomessa ei ole kylmä, se on jäätävä. Paluumuuttajaa, tai sen paremmin ketään muutakaan maahanmuuttajaa, ei toivoteta missään vahingossakaan tervetulleeksi, kaikkein vähiten valtion virastoissa. Lemetti on kuitenkin juuri niitä maahanmuuttajia, joita tänne halutaan. Hän tuo osaamista, työllistyy varmasti ja ehkä myös työllistää muita.

Muuttaja on myös tullut väärään maahan, jos etsii palvelua. Suomi on moderni maa, siksi palvelu on tapettu sukupuuttoon. “Tieto löytyy netistä”, on kuin pyhä mantra tai mainoslause, jota kukaan ei kyseenalaista. Löytyy, kun kerran sanotaan, että löytyy. Paha puhelimessa on väittää vastaan, ennen kuin on kokeillut, eksynyt ja tuskastunut. Suomalaisilta verkkosivuilta ei edes tiedonhaun ammattilainen löydä etsimäänsä. Ne ovat vaikeasti navigoitavia, sekavia, täynnä kapulakieltä ja loputonta turhaa informaatiota ja sietämättömän rumia. Siitä huolimatta kukaan ei myönnä, että mikään toimisi huonosti. Virastoihin on kalliit palvelunumerot. Miten voidaan puhua palvelunumerosta, jos kukaan ei vastaa puhelimeen ja palvele?

Erityisesti hämmentää yhteisen valheen vankkumattomuus: onko epäkohdista kielletty puhumasta rangaistuksen uhalla? Kukaan ei myönnä, että asiat toimivat koskaan huonosti. Ihmisissä ei ikinä ole vikaa. Aina tarjotaan joku muu selitys, kuten VR:n hölmönä hokemat lumi ja pakkanen. On päätetty uskoa ja uskonasioista ei kiistellä. Jos Suomessa kritisoi valtion virastoja tai byrokratiaa, on maanpetturi ja saa isänmaallisen kansan kollektiivisen vihan niskaansa. Pitää omaksua ainoan totuuden linja ja toistaa sitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa myös muille. Mahdollinen tyytymättömyys vain niellään. Niin suomalaiset tekevät – ja niin paluumuuttajankin kuuluisi tehdä. Jos totuus kuuluu, että kaikki toimii, siihen uskotaan, toimi tai ei.

Oma muutto ei ole koskaan ollut yhtä haastavaa kuin Lemetillä. Suomeen palatessa oli oma asunto ja työpaikka valmiina. Romaniassa asuin kaupungin toiseksi halvimmassa hotellissa kuukauden, ennen kuin sain töitä ja työnantaja hankki asunnon. Irlannissa ensimmäinen työpaikka löytyi kahden kuukauden etsinnällä, majailin siskon luona kunnes vuokrasin huoneen jaetusta talosta. En ole myöskään ollut herkkä valittamaan, enkä saapunut koskaan mihinkään ihan pennittömänä. Saa Suomessakin heti asunnon, jos on rahaa taskussa, ei se ole mikään ongelma.

Silti asenne on häirinnyt minua samalla tavalla kuin Paul Lemettiäkin. Miksi töykeys, jos joku kysyy jotakin? Suomalaiset suhtautuvat kaikkiin muihin ihmisiin ylimielisesti. Onko meillä joku syy olettaa olevamme parempia? Ehkä muut joskus tietävät enemmän ja ovat viisaampia. Suomi markkinoi itseään yhä Venäjän asiantuntijana, mutta millä tasolla se osaaminen ja ymmärrys todella on? Ennen naureskeltiin venäläisten köyhyydelle, nyt tuhahdellaan heidän rikkauttaan. Voisi olla hyödyllistä tutustua, kysellä ja oppia jotain. Onneksi Lemetti on amerikkalainen – se on kuitenkin kaikista kansallisuuksista ihailluin Suomessa.

Me paluumuuttajat olemme aikamatkaajia. Tulemme tulevaisuudesta, menneisyydestä tai joskus rinnakkaisesta todellisuudesta. Terveisiä vaan sieltä kaukaa. Asiat ja ilmiöt, joita minä ja Lemetti olemme nähneet, ajautuvat Suomeenkin yhden, kahden tai viiden vuoden päästä. Meiltä voisi esimerkiksi kysyä mitä ne ovat ja miten ne vaikuttavat elämäämme ja yhteiskuntaan. Mutta kukaan ei kysy. Kukaan ei kysy yhtään mitään. Jos kertoo kysymättä, kukaan ei usko tai ole kiinnostunut. Suomalaiset eivät halua tietää enempää, kaikki tarpeellinenhan on jo netissä.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Puoli valtakuntaa

Oi, Madeleine, jos vielä olet vapaa! Ehkä meillä on toivoa, jos ihanan prinsessan kihlaus sittenkin horjuu, kuten väitetään. Kuninkaalliseen perheeseen soluttautumiseen ei nimittäin tule kovin montaa tilaisuutta. Jos tämä nyt menee ohi, seuraavaa saa odottaa taas yhden sukupolven verran. Kaikki ovat nähneet miten vaikeaa prinsessojenkin on ollut löytää sekä itseään että vanhempia miellyttäviä vävykandidaatteja. Nykyaikaisesti he ovat halunneet ilmaista myös oman kantansa, kuningas on lopulta suostunut ja siksi yhdestä kuntosalinomistajasta on tänä vuonna tulossa Länsi-Götanmaan herttua ja tulevan kuningattaren puoliso.

Siis ihan kuka tahansa voi päästä Bernadotten perheen aamupalapöytään, kunhan suorittaa vain henkilökohtaisesti räätälöidyn prinssikoulun ja on riittävän sinnikäs. Olisi vähintään kansallisvelvollisuus etsiä rehti suomalainen unelmavävy, joka osaa ajatella muutakin kuin työtään. Kun perheessä tunnutaan arvostavan urheilullisuutta, eikö joku olympialaisissa menestyvä salskea urheilija olisi oikea valinta, vaikka joku kumparelaskija? Tai sitten joku rehdeistä maajusseista. Herkullisempaa julkkispariakaan ei osaisi edes keksiä.

Norjassa nuori yksinhuoltajaäiti tapasi kruununprinssin ja tulevan puolisonsa ihan niin kuin saduissa tapahtuu – rockfestivaaleilla. Ja suomalaiset eivät ole edes yrittäneet vaikka olisi kaikki eväät nousta kerralla asemaan, jota Suomessa ei edes ole. Tai itse asiassa muistan kuulleeni, että joku nuori mies (en muista kuka) matkusti Tukholmaan ja kosi jompaa kumpaa prinsessaa, tosin yleisön joukosta ja englanniksi. Prinsessa kuuli – ja jatkoi matkaa. Olisi tarvittu vähän lisää yritystä ja pakkoruotsin neitsytkastetta.

Viktorian häät, jotka siis pidetään kesäkuussa, maksavat puolitoista miljoonaa euroa. Paikalle odotetaan muutamaa miljoonaa vierasta ja paria tuhatta toimittajaa. Pelkästään häihin liittyvää oheiskrääsää uskotaan myytävän sadoilla miljoonilla euroilla. Seremonia on vuoden suurin matkailutapahtuma ja ruotsalaisten yksi (taas) onnekas pakotie kuristavasta lamasta. Prinsessan sulhona on takuulla maailman parhaassa duunissa; on taattu suosio ja kuninkaalliset varat käytettävissä ilman mitään erityistä tekemistä tai vastuuta.

Tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, toimittuani ruotsalaisessa sairaalassa valelääkärinä, että kaikki on naapurissa muutenkin lite bättre. Ei, en hoitanut potilaita. Ylennyimme lääkäreiksi lainaamalla sairaalan vaatevarastolta valkoiset takit ja jätimme siivouskärryt nurkan taakse. Sitten menimme osaston kahvilaan, kävellen sillä tavalla rauhallisesti toinen käsi takin sivutaskussa. Ymmärrän siksi muitakin valelääkäreitä oikein hyvin: nautin statuksen kohotuksesta koko rahalla kun kauniit sairaanhoitajat alkoivat yhtäkkiä tervehtiä iloisesti vain siksi, että meillä oli valkoiset takit. Olo oli kuninkaallinen.

Jos kukaan ei nyt ehdi kosia Madeleinea, onneksi on vielä varasuunnitelma. Mainiossa jutussaan Mikko Metsämäki ehdotti, että Suomi liitettäisiin takaisin Ruotsiin, kun mikään ei tunnu taas suomalaisilta onnistuvan. Ruotsalaisilla on tahraton maine, hyvä itsetunto ja he onnistuvat aina. Yhdessä menestyisimme jalkapallossa, jääkiekossa ja bisneksissä. Yhdistymisen riemu olisi rajaton, Metsämäki kirjoitti. Eiköhän pakkoruotsin paukuttaminen kouluissa ole tähdännytkin juuri siihen? Vi hoppas, vi hoppas.

Kytkykauppaan voisi myös liittää Madeleinen. Jos kotimaassa kakkospaikalle jäänyt prinsessa nimitettäisiin vaikkapa Suomen herttuattareksi, hänkin saisi kunniakkaan aseman. Silloin prinsessalla pitäisi ehdottomasti olla suomalainen mies. Naimakaupoilla kansakuntia on ennenkin liitetty toisiinsa. Nyt meillä on monarkian hienostuneisuuteen humalapäissään hurjastelevista tangokuninkaista ja Susanna Sievisestä ihan liian pitkä matka.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Älä tule paha taksi

Matkailu avartaa, kuten sanotaan – kukkaroa. Mikään ei varmemmin pilaa tunnelmaa kuin matka lentokentältä hotelliin taksihuijarin kyydissä. He osaavat ammattinsa ja iskevät juuri silloin kun sitä vähiten kaipaisi – kun on pimeää, väsyttää ja on ensimmäistä kertaa vieraassa kaupungissa. Bukarestissa yksityiset taksit ovat kaikki huijareita. Viritetyt mittarit raksuttavat vinhaa vauhtia ja pahaa-aavistamaton turisti saattaa puolen tunnin ajolla köyhtyä satoja euroja. Siskoni ei koskaan suostunut kertomaan paljonko hän taksimatkasta maksoi, ettei minulle olisi tullut paha mieli. Kyllä se taisi kirpaista.

Romaniassa kaikki taksit ovat nykyään keltaisia, New Yorkin tyyliin. Siihen hyvät puolet sitten loppuvatkin. Taksihuijarit lokaavat Bukarestin mainetta matkailukaupunkina niin kuin Prahassakin on käynyt. Onneksi on myös hyviä takseja, ne pitäisi vain erottaa pahiksista. Autossa täytyy lukea firman nimi isolla, puhelinnumero ja ikkunassa kilometritaksa. Mittari laskuttaa jämptisti ja kyyti on huoletonta ja edullista. Matka lentokentälle maksaa kympin. Jos siis on oikeassa taksissa. Hintaa ei todellakaan sovita etukäteen ellei halua maksaa ylihintaa tai aio ajella koko päivää.

Turistin elämän vaikeuttamiseksi pahat taksit ovat keksineet plagioida hyvien taksifirmojen logoja. Jos taksiin astuessa ei ole ihan varma, onko turvallisessa kyydissä, kannattaa tarkkailla mittaria ja hypätä heti pois, jos se tuntuu juoksevan epäilyttävän nopeasti tai ei kuskin mukaan toimi. Oikean taksin saa varmimmin tilaamalla. In Your Pocket -kaupunkiopas on ainakin julkaissut listan luotettaviksi todetuista taksifirmoista puhelinnumeroineen. Minä ajan vain Meridianilla, Leonella tai Cristaxilla, eikä ongelmia ole koskaan ollut.

Bukarestin lentokentällä toimii myös laillistettu huijaus: lentokenttätaksi, joka on ylihintainen. Vain yksi taksifirma saa odottaa matkustajia kentällä. Fly Taxi lypsää monopolillaan parikymmentä euroa matkasta keskustaan, kaksi kertaa normaalin taksimatkan hinnan, mutta kyyti on turvallinen, joten sikäli se kannattaa ottaa, jos on epävarma muista vaihtoehdoista. Syy monopoliasemaan on huhun mukaan entisen pääministerin junailema kytkykauppa eli normaali tapa siirtää yksinoikeudella rahaa omiin taskuihinsa.

Meille Romaniassa matkustaminen on yleensä tylsää siksi, että pääsemme harvoin ajelemaan taksilla. Joku sukulaisista on aina vastassa syöttääkseen meitä ennen kuin ehdimme jatkaa matkaa. Viime kesänä kävi tuuri. Lentokentältä ajoimme omin avuin suoraan rautatieasemalle bussilla nro 780, tämä yhteys on ihan uusi. Kyyti maksoi euron ja vei nopeasti perille. Jos haluaa silti ajaa taksilla, täytyy olla ovela ja soittaa luotettavaan taksifirmaan ja tilata auto kentälle. Pirssi hakee samasta rampista, josta bussit lähtevät ja se tulee nopeasti, koska joku yhtä ovelista kuskeista odottaa aina tien laidassa lentokentän ulkopuolella.

Romaniassa koetut huijaukset ovat omalla kohdalla olleet pieniä ja harmittomia, mutta Intiassa oli käydä todella huonosti. Olin väsynyt ja matkalla lentokentälle. Siksi otin lähimmän taksin, omituisesti kuski pysähtyi ja etupenkille kyytiin nousi toinen mies. Matkalla huomasin, että miehet vilkuilevat minua peileistä epäilyttävästi ja oven ulkopuolelle ruuvattu taksamittari rullaa levotonta vauhtia. Siirsin vaivihkaa lompakossa olevat rahat salataskuihin vaatteiden sisään. Olen aina varustautunut niin. Taskuun jätin vain sen verran kuin matka voisi oikeasti maksaa.

Sitten rupesin juttelemaan miesten kanssaan mukavia etten näyttäisi epäilevän mitään. He kysyivät, olenko lääkäri. Aa, siksi minut siis oli päätetty rullata. Nauroin kovalla äänellä. Toinen kaveri oli iso ja ilkeän näköinen turbaanipää, kuski pienempi, mutta ei hänkään mikään kukkakauppias ollut. Kuski kääntyi sivutielle ja sanoi vievänsä minut johonkin hotelliin, koska lennon lähtöön oli vielä aikaa. Silloin päätin suuttua. Aloin huutaa, että minulla on kiire kentälle ja haluan sinne heti. Ajattelin, että minut kolkataan syrjäisessä paikassa ja mahdollisuuteni puolustautua ovat paremmat lentoaseman edessä jos vain pääsen sinne. Kuski pyöräytti ympäri.

Tulimme terminaalin eteen ja nousin nopeasti autosta. Halusin tavarat ensin ulos kontista. Sitten tuli odottamani maksun aika. Kuski ilmoitti muina miehinä täysin järjettömän summan. Olin olevinani hämmästynyt ja sanoin, että ainahan tämä matka maksaa vain tämän verran. Nyt he olivat hämmästyneitä. Joskus kannattaa selvittää hintoja etukäteen. Ympärillä oli sopivasti silminnäkijöitä, joten he eivät voisi ryhtyä väkivaltaisiksi. Katsoin tiukasti molempia silmiin ja kaivoin rahaa taskustani. Sanoin, että minulla on tämän verran, se riittää matkaan, korjatkaa sillä mittarinne ja heitin rahat takaikkunasta autoon. Turbaanipää huusi vielä solvauksia auton ikkunasta kun kävelin terminaaliin. Säästin lopulta rahaa, kun annoin huijareille vähemmän kuin matkan olisi opaskirjan mukaan pitänyt maksaa.

Suomessa taas taksikyyti on turvallista ja demokraattista. Se onkin valtion monopoli. Näin taataan, että jokainen asiakas tulee ryöstetyksi jokaisella matkalla, tasapuolisesti ja luotettavasti.

tiistai 9. helmikuuta 2010

Vettä ja donitseja

Irlannissa pomoni, joka väänsi vitsin mistä tahansa asiasta, otti myös auttamatta pyöristyvän keskivartalonsa vastaan huumorilla. Hän ilmoitti aina viikonlopun jälkeen aloittavansa ankaran ‘kuri ja kärsimys’-dieetin: pelkkää vettä ja donitseja. Minulle on tapahtumassa sama. Paidan alle on lupaa kysymättä asettunut kummallinen kumpu, jolla ei ole aikomustakaan poistua. Sen on täytynyt tapahtua Irlannissa ja sen täytyy olla ahkeran kulttuurivaihdon syytä. Muuten olen keskimäärin säilyttänyt oman identiteettini, mutta keskivartaloni on ehkä pysyvästi irlantilaistunut.

Huolestumisen yksi syy on terveyskeskuksen itsepalvelupiste, jossa voi omatoimisesti mitata verenpaineen. Ajattelemattomuuttani tein niin kuin lapussa sanottiin. Lukemat eivät ole huolestuttavan korkeat, mutta keski-ikää lähestyvän kuuluu huolestua niistä silti. Seuraavaksi googlasin, miten verenpainetta voi alentaa. Viisas vastaus neuvoi liikkumaan enemmän ja syömään terveellisemmin. Keski-ikäistymiseen kuuluu sekin, että itsestäänselvyyksiä alkaa pitää suurina viisauksina. Voisin silti pudottaa painoa muutaman kilon – ehkä irlantilaisuus sittenkin vielä lähtisi minusta.

Laihdutuskuurin ajatteleminen on jo varma merkki siitä, että alkaa olla keski-iässä. Se on päätös, jota ei peruta; matka, jolta ei palata; dieetti on pysyvä olotila, joka jatkuu elämän loppuun asti. Siitä ei pääse ikinä eroon. Kirotut sanomalehteen käärityt öljyiset perunat, joiden päälle ripoteltiin kourakaupalla suolaa. Emme enää tapaa. Ei niin, että olisin chipsejä erityisen paljon koskaan syönyt, mutta joku syyllinen ongelmiin on oltava, muuten joutuisi syyttämään itseään. Olen tullut siihen tienhaaraan, jossa Guinness vaihtuu Benecoliin. Seuraavaksi alan ajatella maastoautoja tai moottoripyöriä ja ostan lipun Deep Purplen konserttiin.

Olen jo itse asiassa paikallistanut yhden tekijän, josta tämä ongelma kiistatta johtuu. Niin kauan kun pelasin aktiivisesti, mitään kumpua ei ollut. Ei ollut muillakaan samassa sulkapalloseurassa, koska pelitempo oli armottoman kova, mistä piti huolen se, että mukana oli kansallisen tason kilpapelaajia. Sen sijaan porukan tapa harrastaa urheilua oli perin irlantilainen. Kahden tunnin hikoilun jälkeen käveltiin suoraan viereisen golf-klubin pubiin oluelle. Yksi pelikavereista – sattumalta juuri se joka näytti kaikkein kovakuntoisimmalta – kävi pelin keskelläkin muutaman erän välein röökillä.

Mutta entä nyt? Suomalaisittain pitäisi aloittaa heti dieetti, laskea kaloreita, tehdä suunnitelma, olla äärimmäisen vakava ja laittaa tavoitteet sinitarralla jääkaapin oveen. Sitten pitäisi heittää jääkaapista pois kaikki mikä on hyvää ja ilmoittautua vesijumppaan. Irlantilainen tapa suhtautua samaan asiaan olisi paljon lunkimpi. Voisi ensin tuskailla asiaa kaikille kavereille puhelimessa ja sopia samalla tapaamisen lähimmässä pubissa. Siellä tulisi kertoa tuoppi kädessä kaikille kuuloetäisyydelle osuville juuri alkaneesta uudesta kymmenvaiheisesta tasapainodieetistä. Kymmenen kohdan ohje kun on helppo muidenkin oppia: aamulla yksi lautasellinen puuroa, illalla yhdeksän tuoppia olutta.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Pepsimismiä

Me llamo Bond, Hames Bond, sanoi salainen agentti espanjaksi dubatussa versiossa. Leffaan menevä espanjalainen limunostaja ei sano myöskään Pepsi vaan Pesi. Niinpä Pepsi on vaihtanut nimensä Espanjassa Pesiin. Mainosfilmissä Fernando Torres repii keskimmäisen p:n pois Pepsin logosta, koska hän haluaa sanoa sen niin kuin heilläpäin on tapana. Kyse on kampanjasta, joka alkoi viime vuonna menestyksekkäästi Argentiinasta. Tarkasti ottaen väitettiin, että 24,333% argentiinalaisista sanookin Pepsin sijaan Pecsi. Niinpä nimi muutettiin muka Pecsiksi. Pecsipedia -nettisivulle ovat kuluttajat keränneet tuhansia hassuja Spanglish-versioita väärin lausutuista englanninkielisistä sanoista.

Mainostoimisto voi ehdottaa asiakkaalle miten hulluja ideoita tahansa, mutta yksi sääntö on aina ollut ehdottoman pyhä: yrityksen nimeen ja logoon ei kosketa. Ei varsinkaan, jos brändi on maailmanlaajuisesti tunnettu virjoitusjuoma. Ennen vapauden huippu oli se, että pizzaan sai itse valita neljä täytettä. Nyt mainonnan kuumin trendi on, että kuluttajia kuunnellaan ja heidät otetaan mukaan rakentamaan brändiä. Kun innokkaimmat käyttäjät pääsevät osallistumaan tuotteen kehittämiseen, brändiuskollisuus leviää tehokkaammin kuin yhdelläkään mainoskampanjalla. Pepsi on mennyt vielä pidemmälle: se on kuunnellut miten kuluttajat lausuvat nimen ja päättänyt muuttaa sen. Se on juuri rikkonut pyhistä pyhintä sääntöä, mikä on nerokas idea. Kaikkein ovelinta on se, että kampanja leviää ympäri maailmaa – ilmaiseksi uutisena.

On toinenkin syy, miksi tämä kampanja on niin hieno. Se on ääntämisen demokratia. Espanjankielisessä maailmassa on aina harrastettu joko kritiikitöntä amerikkalaisuuden ihailua tai vihaamista. Amerikkaa on katsottu ylöspäin ja sieltä on katsottu latinokulttuuria ivallisesti alaspäin. Tämäkin asetelma on käännetty hienosti nurinpäin. Ennen mainonta opetti kuluttajia lausumaan nimet oikein hokemalla niitä miljoona kertaa. Opetettiin ihmisille miten tuotetta käytetään ja kenelle se sopii. Nyt on päinvastoin. Monen muunkin brändin fanit saavat kertoa mitä he tuotteella tekisivät, tuunata omat versionsa ja keksiä uusia makuja. Sitten yritys toteuttaa ne oikeasti.

Rakkailla lapsilla on monia nimiä. Coca-Cola on Suomessa kokis tai kola. Koka taas tarkoittaa kokaiinia, jota voidaan kutsua myös tuttavallisesti kokkeliksi, koksuksi tai pepsiksi. Sekavaa? Jos latinalaisessa amerikassa sanoo coca, pöytään tulee Coca-Colaa, ei kokaiinia. Monessa Euroopan maassa riittää kun sanoo Cola. Suomessa nimi pitää sanoa kokonaan tai tuijotetaan kummallisesti. Itä-Euroopassa synonyymi kaikille Cola-juomille on Pepsi, koska se oli ainoa mitä kommunismin aikana sai. Vain myyttisessä lännessä myyty Coca-Cola nauttii siellä myyttisiin mittoihin paisununeesta maineesta, koska ajateltiin että sen täytyy olla vielä parempaa.

Tässä tekstissä on mainittu Pepsi kaksitoista kertaa, Pecsi neljä kertaa ja Pesi kahdesti. Coca-Cola on mainittu vain kuusi kertaa, mikä on sille siirapille ihan oikein. Eihän se ole edes hyvää, se on etovan makeaa ja liian hapokasta. Bloggaajan tehtävä – ja onhan bloggaajilla oltava ehdottomasti joku tehtävä tässä maailmassa – on kertoa muille oma mielipiteensä asioista, jotka kokevat itse tärkeiksi. Jokaisella ihmisellä on mielipide siitä, kumpi on parempaa, Pepsi vai kokis. Ja Coca-Cola voi pitää kidnappaamansa joulupukinkin. Olen Pepsi-fani.

Myös yritykset iloitsevat tästä, koska ne seuraavat tarkkaan mitä niiden brändeistä kirjoitetaan maailmalla ja pohtivat millä tavalla tietoa voisi hyödyntää markkinoinnissa ja tuotekehityksessä. Olen ymmärtänyt, että suuret firmat ovat erityisen kiinnostuneita siitä, että joku mainostaa niiden tuotteita ilmaiseksi vaikkapa blogissa. Vieläkö tätä tarvitsee jatkaa? Odotan löytäväni viimeistään huomenna vähintään korillisen Pepsiä ovelta kiitokseksi pyyteettömistä ponnisteluistani juomanne julkisuuskuvan eteen. Tähän blogiin löytää nimittäin heti googlaamalla hakusanoilla Pepsi, Coca-Cola ja Hames Bond. Jano on jo.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Lapiottomuushoitoa

Tunnustan reilusti, että Pekka Seppänen Talouselämän jutussa keksi vastauksen ennen minua. Siis mikä on syy kaikille huonoille uutisille, joista olemme saaneet iloita? Putket paukkuvat rikki ja vesi lainehtii. Junat karkailevat ja törmäävät hotellin seinään. Lentokentällä näkee ensimmäiseksi matkalaukkuröykkiöitä ja koneetkin toikkaroivat sinne tänne. Kaikki tuntuu pettävän, jopa jalkakäytävätkin. On massamurhia, laittomia aseita, koulukiusaamista, nuorisotyöttömyyttä, valelääkäreitä ja muumioituneita vanhuksia yksinäisissä asunnoissaan. Selitys on välinpitämättömyys. Hällä väliä -asenne vaivaa koko maata ja se tarttuu.

Mikään ei kiinnosta ketään, kaikkein vähiten työnteko. Nalle Wahlroos on aivan oikeassa siinä, että suomalaiset tekevät liian vähän töitä. Olemme tottuneet patalaiskoiksi. Amerikkalaiset ahkeroivat kolmanneksen enemmän. Ruotsalaiset ja jopa norjalaisetkin ovat uutterampia kuin me. Vaikeampaa on vertailla työtehoa, mutta kyllä siinä jäädään vielä enemmän. Miten voisi odottaa, että talous kasvaisi ja elintaso olisi samalla viivalla kuin muilla? Ja miksi pitäisi tehdä enemmän? Eihän siitä mitään jää käteen kuitenkaan. Jokainen tietää, että tonnin palkankorotus on naurettava toive. Mikä tahansa pienempi summa häviää käytännössä verottajan taskuun, joten ei sitä kannata edes pyytää. Sitä paitsi on ahneutta ja materialismia haluta parempaa elintasoa, Suomessa hyvä tyytyy vähään.

Irlantilaisessa mainostoimistossa pomoni kiitti minua henkilökohtaisesti joka päivä kun läksin kotiin. Siis joka päivä. Alussa se tuntui huvittavalta. Palkka ei ollut suuri, mutta muistot ovat kummallisen positiivisia: työpaikka oli mukava ja työmotivaatio hyvä. Se saattoi johtua myös siitä yhdestä pienestä sanasta. Kiitos symboloi asennetta, että työntekijästä välitetään ja tehtyä työtä arvostetaan. Se ei ole ihan pieni asia, eikä se maksa työnantajalle mitään. Minulle on jäänyt parempia muistoja siitä firmasta, jossa kiitettiin paljon ja maksettiin vähän kuin siitä, jossa maksettiin paljon eikä kiitetty koskaan.

Suomalaisessa mainostoimistossa ei kiitellä, ei ainakaan siinä, jonka ikkunasta nyt katselen harmaata taivasta. Työmotivaatio on ehkä huonompi kuin se on koskaan ollut. Nurmikonleikkuu tai postinjakaminenkin olisi hauskempaa. Menen aamulla niin myöhään kuin kehtaan ellei joku huomauta siitä ja lähden neljän jälkeen kotiin – ainakin jos ei pomoja näy. Lomautusten ja palkanalennusten jälkeen kaikki ovat joustaneet itsensä niin loppuun, että ketään muutakaan ei enää kiinnosta ovatko asiakkaat tyytyväisiä tai kaatuuko kenties koko firma. Ihan sama. Motivointi on totaalisesti epäonnistunut. Toivottavasti kaikissa työpaikoissa ei ole sama meininki, muuten koko maa on todella matkalla manalaan.

Jo ennen lamaa osattiin lannistaa. Entinen työkaveri oli jossakin vaiheessa niin synkkämielinen, että kiroili itsekseen pöytänsä takana ja manasi kaikki alimpaan helvettiin. Loppuaikoina hän jopa ääneen toivoi, että kuolema korjaisi pois niin loppuisi tämä kärsimys. Kiitokseksi vuosien työpanoksesta ja rangaistukseksi masentumisesta hänet irtisanottiin. Pian sen jälkeen hän oli joutunut sairaalaan, kun fyysinenkin terveys petti. Toinen entinen kollega oli lähtiessään poistanut ison kasan tiedostoja palvelimelta. Kadotukseen joutuivat mm. asiakkaiden kuva-arkistot, joita etsiessäni kuulin tämän varjellun salaisuuden. Eihän niin voi tehdä ja kuka nyt sellaista...mutta piru vie sen on täytynyt tuntua hyvältä. Melkein käy kateeksi.

Suomalaiset, jotka eivät koskaan huomaa toisia ihmisiä, ovat mestareita löytämään nämä kun kaivataan syyllisiä. Joku muu on aina se, jossa on vika ja joka jätti hommat tekemättä. Kaikki valittavat siitä, ettei kaupunki tee lumitöitä, taloyhtiö ei lapioi, lunta tulee liikaa. Olen nähnyt jopa lumeen hautautuneita skoottereita, joista näkyy vain yksi sivupeili. Omistajia ei kiinnosta. Eihän voi odottaa, että helsinkiläiset menisivät kadulle ja alkaisivat lapioida lunta, vaikka siitä oman talon kohdalta tai oman auton päältä. Lunta on kuitenkin tullut tasapuolisesti kaikille, eikä se voi olla naapurinkaan vika. Ei, mieluummin ajetaan lumikinoksen alla tai otetaan taksi. Olen kuullut tähänkin selityksen, eikä se ole laiskuus eikä välinpitämättömyys – se on tietysti lapiottomuus.