perjantai 22. tammikuuta 2010

Karmea totuus lappeenrantalaisista

Itäsuomalaisen maakuntakeskuksen ratkaisu laman kuristamaan talouteen, työttömyyteen ja apatiaan on yksinkertainen: rakennetaan pyramidi. Alkuvuoden hulluin uutinen ei ole teekkarijäynä, vaikka se äkkiseltään kuulostaa siltä. Kyseessä ei ole myöskään ruoka- tai väestöpyramidi, vaan ihan perinteinen kivinen malli. Kiviä kuulemma on valmiina. Pyramidihan on turistihoukuttimena vertaansa vailla: Egyptissä, jossa siis on jo vanhempia samantyyppisiä rakennelmia, käy vuodessa yli 3 miljoonaa turistia. Jos se toimii Pohjois-Afrikassa, sen täytyy toimia myös Etelä-Karjalassa. Mutta kaikki riippuu jumalista.

Idea on vasta idea. Lappeenranta saanee pyramidinsa, vain jos muinaiset jumalat ovat hankkeelle suosiollisia. Kaupunginhallituksen ylipappien ja muiden hanketta ajavien muumioiden täytyy nyt barbaarisessa kaksoislihapiirakkain maassa alkaa pikimmiten lepytellä ja lahjoa paikallisia ylijumalia tien siloittamiseksi epäluulojen alta. Tunnetuimpia näistä polyteistisisen palvonnan kohteista ovat Isokristiina, joutavuuksien jumala, jota palvotaan rahalla kuutena päivänä viikossa sekä samasta arkkitehtuuriltaan synkän mahtipontisesta temppelikompleksista alttarinsa saanut Lappee, synnin ja unohduksen jumala, jonka öisestä palvonnasta kärsii tunnetusti sekä sielu että ruumis.

Keltapaitaisia hien ja huitomisen jumalia kannattavat tuhatpäiset uskovaisten joukot huutavat sankareilleen ääni karheana omassa kylmässä ja kolkossa temppelissään. Näiden lisäksi lappeenrantalaiset kumartavat yhä edelleen atomia ja vetyä, ikiaikaisia nälänsammuttamisen jumalia, joiden palvontaan on pystytetty eri puolille kaupunkia pieniä askeettisia kappeleita. Ulkoilmassa rukoillaan perinteisesti myös Saimaan jumalaa ja kesäisin suuret joukot Satamanpalvojia kokoontuu rannan tuntumaan suorittamaan yksitoikkoisia, monotonisia rituaalejaan ja kumoamaan ehtoollisjuomia. Myös vähäpukeisia ja ruskettuneita auringonpalvojia voi hyvällä onnella nähdä siunatun vesistön lähettyvillä.

Paperin jumalaan ei tiettävästi enää uskota, koska lahko aikoo lopettaa toimintansa paikkakunnalla. Pyramidin saamisen edellytykset ovat sikäli kuitenkin hyvät, että orjatyövoimaa on nyt runsaasti vapaana. Toiseksi kaupungissa on kautta aikojen ymmärretty uhrata ahkerasti arkkitehtuurin jumalille, aikakerrostumia pelkäämättä, voimia säästämättä ja tuskaa tuntematta. Erityisen innokkaasti on lanattu matalaksi vanhoja puutaloja, jopa kokonaisia kortteleita ja historiallista kaupunkikuvaa ja kaikkea mikä ylipäätään on ollut kaunista ja sympaattista mitään ymmärtämättömien asukkaiden mielestä. Kaupunginhallituksen faaraot ovat kursailematta antaneet puskutraktoreiden laulaa lauluaan kaupungin pyhimmillä paikoilla pitkäjänteisesti vuosikymmenestä toiseen.

Ja näkyvää tulosta on syntynyt. Siksi juuri Lappeenrannassa jos missään on rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta näin historiallisesti merkittävän hankkeen toteuttamiseen. Nyt katsotaan tuhansia vuosia eteenpäin eikä historian painolasti ole pelottanut ennenkään fyysisesti pientä, mutta henkisesti pöhöttynyttä kaupunkivaltiota. Eikä periferiaan muumioitunut pikkukaupunki ole koskaan kaihtanut suuruudenhulluja rakennnushankkeita, joiden onnistuminen ulkopaikkakuntalaisten mielestä on aina ollut vähintään epäilyttävää. Mikään myösuojeluvaltuutettu ei pysty tätäkään hanketta estämään, johan lappeenrantalaiset itse tuhosivat ainoan kuuluisan matkailuvalttinsa - humppafestivaalit - jo 80-luvulla, joten tämäkin murhenäytelmä varmasti toteutetaan ennemmin tai myöhemmin.

Uhrattavaa ei ole enää paljon jäljellä, mutta onneksi on sentään yksi kellertävä vanha kirkko, mureneva linnoitus ja kulunut kasino. Jos nämä kolme nyt kerralla tasoitetaan matkailun jumalien lepyttämiseksi, ei pyramidin luulisi olevan vain haave vaan pian täyttä totta. Urbaanin legendan mukaan kirkkopuiston maakin on jo valmiiksi kuopattu täyteen muumioita. Ja eikö samalla voisi rakentaa kaikki kolme pyramidia jotka peittäisivät koko kaupungin. Sitä tultaisiin varmasti katsomaan Egyptistä asti, eikä ihmettelystä tulisi loppua.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Halmet: tragedia

Aion elää pitkän elämän, mutta siinä vasta pulma. Tiedemiesten mukaan kala, viini, suklaa ja oliiviöljy ovat avuksi tavoitteeseen pääsemisessä. Takeita ei silti ole. Pitkän iän salaisuudesta on kuitenkin onneksi uutta tietoa – tarvitsemme myös telomeerejä. Telomeerihän liittyy soluihin, eikä nyt puhuta opiskelijasoluista, eikä kenenkään telomisesta. Kun solut jakautuvat, telomeerit lyhenevät ja se vaikuttaa kuulemma elämää lyhentävästi. Telomeerien lyheneminen aiheuttaa syöpää sekä sydän- ja verisuonitauteja. Yritän siis pitää hyvää huolta telomeereistani. Pysykää pitkinä, missä ikinä olettekin!

Toinen suuri mysteeri, lyhyen iän salaisuus, on saanut nyt julkisuudessa kasvot. Tony Halme sopii esikuvaksi kaikille niille, joiden mielestä virsi on lyhyestä kaunis. Tähän pyrkiessä kannattaa harrastaa ainakin nyrkkeilyä tai showpainia, käyttää amfetamiinia, kokaiinia, alkoholia ja anabolisia ja heilua äärioikeistolaisen nationalistipuolueen porukoissa. Kansanedustajan tai kaupunginvaltuutetun työstä on myös apua ja luvattomien aseiden hankkimisesta. Lapsuuden on hyvä olla ankea, aikuisuuden taas heitellä linnasta linnaan kuin Irwinin lauluissa. Kuin rikkaruoho elon yrttitarhassa, voisi sanoa. Vai voiko sittenkään?

Vastikään taivaallisiin ammattilaispainikehiin siirtyneestä kansanedustajasta ei ainakaan sovi kirjoittaa ihan mitä tahansa. Häntä ei missään tapauksessa kannata nimittää – vaikka tarkoitus olisikin kritisoida juuri median luomaa kuvaa ihmisestä – möhkäleen kokoiseksi kotieläimeksi, ei säälittäväksi katkokävelijäksi, eikä varsinkaan ikinä koskaan niskamakkaraksi. Halmetta äänestäneitä 16 390 itähelsinkiläistä luuseria ei sovi myöskään sanoa julkisesti itähelsinkiläisiksi luusereiksi tai tulee lättyyn. Tämän on epäilemättä havainnut myös Kaarina Hazard. Miten pahaa jälkeä pikkuisella kolumnillakin voi saada aikaan, kun sen laukaisee väärään suuntaan! Mutta ken leikkiin ryhtyy.

99% suomalaisista osaa tilastojen mukaan lukea. Tästä pitäisi tietysti riemuita, onhan koko koulujärjestelmämme maailmankuulu ja läkähdyksiin PISI-tutkimuksissa palkittu. Eikä vain lukea, vaan koko kansa osaa myös osalllistua nettikeskusteluihin nykypäivän nakkikioskijonossa eli sanomalehtien keskustelupalstoilla toisiaan rökittäen, ja käyttää myös sosiaalista mediaa. Facebookin ryhmään ‘Iltalehti boikottiin, kunnes Hazard saa kenkää’ on liittynyt jo 16 822 jäsentä. Liittyäkö vai eikö liittyä – ei sitä ole juuri mietitty. Jos näistä kolmanneskin on lukenut Kaarina Hazardin kolumnin, se on jo enemmän väkeä kuin käy keskimäärin HIFK:n peleissä.

Kaarina Hazard onnistui myös jalkauttamaan tavallisen kansan tietoisuuteen ihan uusia termejä: mediakriittisyys ja medialukutaito. Onhan kirjoituksessa häpäisty kolme maailmankuulua laulajaa ja eikö mokoma kolumnistin ketale yrittänyt lopussa ottaa hengiltä maailman parhaan mäkihyppääjänkin? Siinä luki Matti Nykänen, ei sitä voi lukea väärin. Joku näistä EXIT ONLY-tyylisistä keskustelijoista siunaili mitä voi odottaa ihmiseltä, joka piilotteli jopa pappi Jaakobin kirjeitä. Toinen onnistui kampittamaan mukaan edesmenneen dublinilaiskolumnisti James Joycenkin. Hänkin kirjoitti kuolleista. Ja tämä kaikki on saatu aikaan 386 sanalla, siis painetulla sanalla ilman yhtään kuvaa ja yhden päivän aikana. Vieläkö joku väittää ettei sanassa ole voimaa?

Lopussa kuuluu hyvin tapoihin esittää parannusehdotuksia. Ehdotan, että koulujärjestelmää aletaan välittömästi – ellei niin ole jo tehtykin – radikaalisti heikentää niin, etteivät kaikki tarkkailuluokan gladiaattorit opi käyttämään sekä terävää kieltä että tietokoneita. Toinen vaihtoehto on selventää terminologiaa niin, että kaikki tajuavat. Medialukutaito on helppo; sehän on sitä, että osaa lukea saman jutun sekä netistä että paperilehdestä. Mediakriittisyys taas tarkoittaa sitä, ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, jos ei ymmärrä mitä kirjoittaja yrittää sanoa. Voi silti antaa keskipullealle kolumnistille välittömästi tuta mitä mediakriittinen lukija on mieltä tämän tekeleestä – mulli!

torstai 14. tammikuuta 2010

Niin excellent, niin excellent

Yleisen uskomuksen mukaan suomalaiset puhuvat erinomaista englantia. Näin uskovat nimenomaan suomalaiset itse. En vain oikein tiedä kuka puhuu. Olen tavannut nuoria suomalaisia, jotka eivät saa sanottua yhtään järkevää lausetta englanniksi. Suurin osa suomalaisista osaa kyllä neuvoa turistin lähimpään vessaan, siitä voimme iloita. Tavallisesti nekin, jotka osaavat auttavasti kommunikoida tällä maailmankielellä, jättävät artikkelit pois ja arpovat sokkona prepositioita sanojen väliin. Nämä ovat juuri niitä, joiden mielestä Suomessa puhutaan erinomaista englantia, koska he omasta mielestään tekevät niin. Ovathan he käyneet monta kertaa Lontoossa ja kerran New Yorkissakin. He eivät silti osaa sanoa please tai you’re welcome, vaikka kaikki maailman englanninkieliset lapset osaavat.

“Hyvä kielitaito on sitä, että on sujuva, ymmärtää puheen vivahteita ja osaa käyttää idiomaattisia ilmaisuja, ääntää hyvin eikä joudu rajoittamaan sitä, mitä tahtoo sanoa”, määriteltiin syksyllä Hesarin jutussa, jossa arvioitiin suomalaisten poliitikkojen kielitaitoa. Arvosanat olivat Alexander Stubbin rock’n’rollia lukuunottamatta kehnoja. Tämä ei kerro niinkään siitä, että poliitikot puhuvat huonosti englantia vaan siitä, että edes julkisuudessa ja korkeissa viroissa maamme edustajina esiintyviltä ihmisiltä ei vaadita hyvää kommunikointikykyä. Miten sitä sitten voitaisiin odottaa muiltakaan?

Perinteisesti suomalaisten on sanottu puhuvan tankeroenglantia, joka viittaa lähinnä ääntämiseen. Toissa syksynä käytiin ankaraa väittelyä apinaenglannista Lenitan Airiston johdolla. Ääntämisellä ei ole niin suurta väliä. Intialaiset puhuvat englantia ihan omalla aksentillaan, mutta ovat silti äärimmäisen kohteliaita. Ei ole siis kyse siitä, että suu taipuu vieraan kielen mukaan, vaan siitä taipuuko ajattelu. Paitsi kieltä, pitää ymmärtää myös käyttäytymiskulttuuria ja osata ottaa toiset ihmiset huomioon, sekä osata ilmaista se vieraalla kielellä. Ei riitä, että kääntää suomea sujuvasti sanasta sanaan englanniksi. Muistan hyvin lukion englannin opettajan, joka vähensi pisteitä siitä, että käytin samaa asiaa tarkoittavia, mutta eri sanoja kuin oppikirjassa. Oli kyse arvovallasta, ei kielen oppimisesta.

Tunnen myös suomalaisia, jotka puhuvat erinomaista ja sujuvaa englantia ihan oikeasti. He ovat poikkeuksetta asuneet ulkomailla useamman vuoden ja heidät voi laskea yhden käden sormilla. Kielen oppiminen niin, että ymmärtää mitä sanoo myös vastaanottajan kannalta, vaatii ehdottomasti sitä, että sen oppii äidinkielenään kyseistä kieltä puhuvilta. Kielen osaaminen tarkoittaa myös sitä, että ymmärtää miten merkitykseen vaikuttaa jos kahden sanan paikkaa vaihdetaan tai mitä sanojen ja rivien välistä pitää lukea. Kun joku seuraavan kerran kehuu englantiasi sanoilla excellent tai brilliant kannattaa ainakin muistaa, ettei se välttämättä olekaan ylistystä. Riippuu paljolti sävystä ja siitä, mistä kehuja on kotoisin, onko kyse paremminkin ironiasta tai ihan vilpittömästä ilkeydestä.

Ensimmäisen kuukauden ajan Irlannissa jouduin kysymään kaiken kahteen kertaan. Minua ei ymmärretty yhtään sen paremmin. Corkiin muutto ei tietysti ollut pehmeä lasku irlantilaisen kulttuurin ihmeisiin, siellä kun on tunnetusti omituinen huumorintaju ja mahdoton aksentti. Irlantilaiset ottivat myös veikeästi kaiken ilon irti puolesta miljoonasta hassusti puhuvasta siirtolaisestaan. Meitä vedätettiin mennen tullen vain ja ainoastaan englannin kielen avulla. Se, mitä irlantilaiset sanoivat kuulosti ystävälliseltä ja kohteliaalta. Se, miten he sen sanoivat oli ovelaa pottuilua mitä mutkikkaimmin kaksoismerkityksin ja viittauksin asioihin, joista saattoivat tietää vain paikalliset. Olisin mieluummin nauranut hyväntuulisesti mukana ja elänyt yhä siinä uskossa, että puhun (luonnollisesti suomalaisena) erinomaista englantia, kuin alkanut ymmärtää pikkuhiljaa miten virtuoosimaisen taitavasti he adoptoitua äidinkieltään jonglöörasivat ja etten koskaan pystyisi samaan.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Hopealusikka hernekeitossa

Irlannissa riittää yksi. Romaniassa annetaan aina kaksi, kuten useimmissa muissakin Euroopan maissa. Ranskalaiset ja venäläiset haluavat kolme kertaa. Kreikkalaiset tytöt väittivät joskus kauan sitten, että neljä on se oikea luku. En väittänyt vastaan, koska pidän poskisuudelmista. Se on kaikkein kohteliain ja miellyttävin tapa tervehtiä toista ihmistä. Suomessa olen törmännyt poskisuudelmiin vain ortodoksien keskuudessa ja tullut siihen päätelmään, että tapa on kulkeutunut Suomeen venäläisten mukana, koska täälläkin suositaan kolmea kertaa. Kun suomalainen ei koskaan halua tehdä mitään väärin, suurin huoli on tietysti, että poskisuudelma menee väärin. Virheiden pelossa suomalainen pakenee kuoreensa ja äärimmäisessä tapauksessa päättää olla sekä puhumatta että pussaamatta, mikä on sääli.

Suomalainen versio poskisuudelmasta ei ole epämuodollisen rento ja toverillisen olutmainen kuten irlantilainen. Se ei missään tapauksessa ole ranskalaisen sofistikoitunut ja hygieenisen kuivakka tai hillitysti etäinen. Se ei vihjaa ulkokuoren alle piilotetusta helteisesti paahtavan iltapäiväsiestan intohimosta kuten espanjalainen, eikä se ole luonteva ja levollisen raukea kuten tuhatvuotisen kreikkalaisen luostarisaaren nudistiranta. Suomalainen poskisuudelma on asiallinen. Se on jäykkä, hiukan kömpelö kuin teini ensitreffeillä ja vähän vaivautunut, virallinen ja varautunut. On kuin sitä olisi anottu kirjallisella hakemuksella jo kauan sitten ja kun päätös vihdoin saapuu, ei enää tiedetä miten siihen pitäisi suhtautua. Se on vähän kuin väärällä jalalla otettu tanssiaskel tai hopealusikka hernekeitossa. Mutta silti se on vilpittömyydessään ihan sympaattinen. Eikä se oikeastaan ole edes kolmea suukkoa vaan ennemminkin kaksi ja puoli, sillä suomalaisilla on kiire pois toisen ihmisen läheisyydestä.

Kun kymmenen vuotta sitten tein tuttavuutta romanialaisten kanssa, paikalliseen tervehtimiskulttuuriin oli sopeuduttava nopeasti. Romaniassa miehetkin vaihtavat poskisuudelmia, jos ovat läheisiä tuttuja, mutta tätä kukaan ei ollut kertonut. Yritin parhaani mukaan olla näyttämättä hämmentyneeltä, kun minua lähestyi isokokoinen paikallinen poliisi, joka antoi suukon molemmille poskille. Jälkeenpäin oli pakko varmistaa, että eihän siinä vain ollut mitään outoa. Että oliko se varmasti normaalia? Epäilin jopa, että minulle tehtiin joku käytännön pila. Tyttöystäväni vakuutti kuitenkin, että poliisi on umpihetero ja tämä oli aivan korrekti tapa tervehtiä. Henkilökohtaisesta tilasta luopuminen on iso asia suomalaiselle ja vaatii tottumista, mutta kun omasta epämukavuusreviiristä on päässyt eroon, ei sitä todellakaan kaipaa takaisin. Hämmennystä herättänyt poliisikin on nykyinen lankoni. Sen sijaan tuntuu vaikealta ja omituiselta kun suomalaiset tervehtivät neljän metrin päästä ojentamatta edes kättään. Poskisuudelman voisi ottaa käyttöön meilläkin, mutta miten se oikein onnistuisi?

Ainoa mahdollisuus uudenlaisen tapakulttuurin istuttamiseen on se, että sille luodaan viralliset ja yksiselitteiset säännöt, jotka jaetaan jokaiseen kotiin ja kouluun sekä monistetaan työpaikkojen ilmoitustauluille. Suomalainen ei kestä sitä, että joutuu päättelemään tai tulkitsemaan, kaiken täytyy olla ylhäältä määrättyä ja selkeää. Siksi pitäisi ensin perustaa virallinen poskisuudelmakomitea, jonka esittämän mietinnön pohjalta luotaisiin yleispätevät säännöt siitä, kuka saa antaa kenelle, missä ja miten monta kertaa. Sitten oikeaoppisia suomalaisia poskisuudelmia voitaisiin opettaa työväenopistoissa ja kesäkursseilla kautta maan. Tekniikkaa voisi tehdä tutuksi valtion kustantamalla tv-kampanjalla ja livenä lähetettävässä tv-showssa etsittäisiin Marco Bjurströmin ja Maria Lundin kanssa maan parasta poskisuutelijaa otollisimpaan katseluaikaan lauantaisaunan jälkeen. Ehkä poskisuudelmista kehittyisi jopa uusi yksin harrastettava liikuntamuoto – tanssivathan suomalaiset suurin joukoin salsaakin ilman paria.

torstai 7. tammikuuta 2010

Huputiti hummani

Tein kansalaisuustestin. Siis sellaisen leikkimielisen Hesarin keksimän suomalaisuustuntemuksen testin ja kiusallinen tulos oli, että en saisi Suomen kansalaisuutta. Tulos jäi tosin vain niukasti alle karsintarajan. Kysymykset olivat melko huumorintajuttomia ja vaativat tuntemusta lakipykälistä, kansallislaulun sanoista ja jouluperinteistä. Testi oli varmaankin lehden oma näkemys kansalaisuusvaatimuksista tai sitten se oli tarkoituksella tehty hankalaksi myös suomalaisille. Vähintään pitäisi olla mainittu lähdeteos tai relevantti opintomateriaali, josta voi luntata tentissä. Muuten näkemys suomalaisuudesta ja asioiden merkityksellisyydestä on hyvin henkilökohtainen ja siitä on liian helppo olla eri mieltä. EU-tuomioistuin hukkuisi valituksiin, jos kyseinen testi oikeasti toteutettaisiin.

Reputettuani kotimaassa kokeilin onneani brittiläisyydessä. Sain neljästätoista kysymyksestä vain viisi oikein. Tämäkin testi oli lehden keksimä ja fiktiivinen, mutta huomattavasti hauskempi ja lähdeteos – juuri testiä varten julkaistu kirjanen – oli selvästi mainittu. Lukemalla kirjan ehkä jo pääsisin luokalta. Häiritsevin vääristä vastauksista oli kuitenkin vähintään kyseenalainen. Kansalaistietokirjan mukaan nimittäin joulupukki asuu pohjoisnavalla, ei Lapissa, kuten jokainen Suomen kansalainen tietää. Pitääkö anglosaksiksi tullakseen osata ja ymmärtää valehdella vai uskoa oikeasti tähän lapselliseen vilppiin, jolla viattomille brittimukuloille syötetään pajunköyttä tärkeässä asiassa? Vai onko siellä tuoreempaa tietoa joulupukin asuinkunnasta? Lappiin saapui jostakin syystä tänä vuonna vähemmän brittituristeja kuin aikaisempina vuosina.

Kun lentomatkustajien sekaan onnistui USA:ssa soluttautumaan yksi nigerialainen wannabe-muslimiterroristi, presidentti Obama piti välittömästi kriisipalaverin ja vaati turvatoimien kiristämistä lentokentillä. Onneksi terroristi ei onnistunut tekemään pahojaan. Siitä huolimatta häntä odottaa elinkautinen vankeus, kun tuomion aika tulee. Kun espoolaisessa kauppakeskuksessa ammuttiin neljä viatonta ihmistä keskellä päivää, presidentti Halonen lähetti kukkia ja kauniisti käsinkirjoitetun kortin. Haluan olla amerikkalainen. Mutta kansalaisuustestissä tulee vain puolet oikein, niistäkin osa arvaamalla. Jatkoon pääsisi 80%:lla, joten minulle suositellaan aiheellisesti oppikirjojen lukemista uudestaan.

Englantilaisia emme halua olla, amerikkaisiksi emme pääse, tehkäämme sitten parempi kansalaisuustesti. Mitä siinä pitäisi kysyä? Teoriaosassa pitää ehdottomasti tietää montako suomalaista on kautta aikojen voittanut formulaosakilpailuja ja ketkä he ovat. Sodista viis, niistä on liian kauan. Suomi maailmalla -osassa olisi syytä myös muistaa keneltä painavasanainen suomalainen valtiomies sai suukon ottaessaan vastaan Nobelin rauhanpalkintoa Oslossa vuonna 2008. Sen lisäksi kysyttäisiin Elias Lönnrotin kengännumeroa ja montako omaa hammasta Teemu Selänteellä oli suussaan kun hän voitti NHL:n pistepörssin. Jotta kielitestistä tulisi hiukan vaativampi, olisi hyvä pakkoluettaa ainakin yksi vapaavalintainen Jari Tervon kirja, jonka jälkeen vaadittaisiin muistamaan ulkoa kirjan nimi.

Käytännön osiossa taas voisi olla sokkotesti, jossa maistatettaisiin suosituimmat suomalaiset keskioluet ja lenkkimakkarat. Koska rehellisyys on olennainen osa kansanluonnettamme, ne jotka väittäisivät tunnistavansa erilaisia makuja, hylättäisiin samantien, koska he valehtelevat. Auktoriteettien kunnioitusta testattaisiin vuodenajasta riippuen heittämällä vaalimainoksia joko lumipalloilla tai kumisaappailla. Jokaisesta osumasta tulisi miinusta. Kestävyyttä ja isänmaauskollisuutta voitaisiin mitata katsottamalla yhtä kyytiä koko linnanjuhlien kättely, silmää räpäyttämättä. Polygamisista kulttuureista tulevat hakijat karsiutuisivat luontevasti EU-konkannon mittelössä – yritä nyt ylittää vesiestettä neljä vaimoa selässä ja tunika päällä.

Paatoksellisempien hymnien sijaan voisi vielä lopuksi opetella ulkoa sekä sanat että sävelen suosittuun Tapio Rautavaaran esittämään kaunolauluun Juokse sinä humma ja laulaa luikauttaa ikivihreän mieluiten ylälauteelta. Kertosäehän menee näin: Hummani hei, hummani hei, huputiti hummani hei...

maanantai 4. tammikuuta 2010

Murheellisten lausuntojen maa

Suomi on maa, jossa kuka tahansa voi ampua kenet tahansa missä tahansa ilman, että sitä voi estää. Suomi on maa, jossa poliisi ei osaa tehdä mitään vaikka ihmisten henkeä uhattaisiin. Suomi on maa, jossa rikollisia suojellaan enemmän kuin heidän uhrejaan. Suomi on maa, jossa kolmas massamurha kahden vuoden sisällä ei aiheuta valtakunnallista hätätilaa tai kriisikeskustelua. Suomi on maa, jossa pääministeri kysyy, vaikka kaikki odottavat vastauksia. Suomi on maa, jossa ongelmista vaietaan, jotta niitä ei tarvitsisi ratkaista. Presidentti näytti meille esimerkkiä uudenvuoden puheessaan. Hänhän oli jo pahoitellut tapahtunutta. Suomi on maa, jossa ei osata enää ajaa edes junaa.

Suomessa kuka tahansa voi omistaa aseen. Mielenterveysongelmista kärsiville harrastajille lupa annetaan poliisilaitokselta, ammattirikolliset joutuvat hankkimaan mutkansa nurkan takana. Mitä enemmän laillisia aseita on olemassa, sitä enemmän niitä joutuu vääriin käsiin. Mitä enemmän mielenterveysongelmia jää hoitamatta, sitä suurempi riski on, että seuraa lisää murhenäytelmiä. Sama yhtälö on toistunut jokaisessa ammuskelussa: hoitoa vaille jäänyt hankkii aseen ja tappaa joukon ihmisiä. Sen sijaan, että keskusteltaisiin siitä, miten tämä voidaan estää, puhutaan siitä olisiko murhaaja pitänyt lähettää takaisin Kosovoon. Vihamielinen maahanmuuttopolitiikka ei millään tavalla paranna turvallisuutta; voihan tänne tulla vaikka turistina. Entä jos seuraavan massamurhan tekijä on ahvenanmaalainen homo? Ei kai sekään ole meidän vaivamme, tekijähän kuuluu marginaaliryhmään – ongelma on ahvenanmaalaisten, ei meidän.

Ei minulla ole ollut turvaton olo Ranskassa, Israelissa tai Meksikossa sen takia, että sotilaat, poliisit ja vartijat kantavat järeitä aseita. Päinvastoin, kunhan näkyyn on ensin tottunut. Irlannissa tuntui turvalliselta, kun kotikatua käveli illalla verkkaisesti pamppuaan heilutteleva poliisi. Suomessa poliisi ei näy, eikä laki tunnu. Suomessa ei haluta tunnustaa, että turvallisuus olisi ongelma, siksi aseita on vain rikollisilla ja ampumaharrastajilla, joista minulle ainakin tulee ensimmäiseksi mieleen Matti-Juhani Saari. Onko valtion politiikka edelleen se, että tämän harrastuksen (sehän ei voi olla kovin monen leipätyö) vaaliminen on tärkeämpää kuin kaikkien muiden ihmisten turvallisuus? Suomessa on 1,6 miljoonaa luvallista ampuma-asetta, mistä jokainen ulkomaalainen sanomalehti muistutti meitä Sellon tapahtumista uutisoidessaan. Näiden samojen aseiden kanssa umpisuomalaiset miehet heiluivat uudenvuoden viikonloppuna ainakin viidessä paikassa kautta maan.

Suomi on asehullujen maa, koska arvomaailma on sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien luoma, eikä sitä ole kukaan koskaan saanut kyseenalaistaa. Täällä ihaillaan Suomi-konepistooleja, armeijaa ja talvisotaa. Sotahan on pyhä asia, koska siellä isät puolustivat maata ja menettivät järkensä itsenäisyyden puolesta. Niin kauan kuin arvomaailman ainoa perusta on kritiikitön ja kirkasotsainen isänmaallisuus ja tappamisenvälineiden ihailu, jota ei Sofi Oksanen, luoja varjele, tai kukaan suomalaisempikaan saa arvostella, ei järkevää keskusteluakaan voi syntyä. Niin kauan kuin isänmaallisuuden kultakehykset hämärtävät todellisen kuvan maasta, jossa me nykyään elämme, ei mikään myöskään muutu paremmaksi. Miten voisikaan, jos kaikki on jo niin hyvin. Miksi keskustella lainkaan?

Yksikään poliitikko ei ole tehnyt yhtään konkreettista ehdotusta yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseksi. Miten poliisin valtuuksia lisätään? Miten terveydenhuolto saadaan toimimaan? Miten aseet saadaan pois ammuskelijoilta? Ilmeisesti ketään ei kiinnosta. Tuttu pappi sanoi, että väkivallan kulttuurin olemassaoloa ei tunnusteta. Aseen pitäminen kotona on valtava vastuu ja samalla kiusaus. Miksi pitäisi ottaa se riski, että ase joutuu vääriin käsiin? Sen lisäksi pahantekijöitä ymmärretään liikaa. Kristillisen arvomaailman mukaan pahoista teoista seuraa rangaistus. Olen täsmälleen samaa mieltä. Lohduttominta on kuitenkin se, ettei niillä joilla on mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnan turvallisuuteen, ole muuta sanottavaa kuin että tällaista ei voi hyväksyä. Suomi on murheellisten lausuntojen maa.