tiistai 28. joulukuuta 2010

Kaikkien lumisotien äiti

New Yorkissa asuva ystävä päivitti innoissaan Facebook-statukseensa, että on polvia myöten lumessa. Ja lunta tosiaan oli tullut urakalla valtamerenkin takana: lentokentät oli suljettu, muutamaan osavaltioon julistettu hätätila ja epäilemättä joillakin oli todellisia haasteita päästä yhtään mihinkään. “Tiedätkö mitä ne sitten tekevät?”, kysyi New Yorkissa joskus asunut työkaveri. “Siellä pistetään kaikki kiinni päiväksi ja siivotaan lumet. Sen jälkeen homma taas toimii.” Pitääpä kysyä meneekö se todella niin. Suomessahan luullaan, että muualla ollaan jotenkin nynnyjä ankarissa sääoloissa.

Kun täällä tuli reippaasti lunta, Helsingin kaupunki julisti suureellisen Lumisodan ja ilmoitti ryhtyvänsä välittömästi erityistoimenpiteisiin. “Lumikasat pyritään poistamaan katujen varsilta mahdollisimman nopeasti”, kuului lupaus. Autojen omistajia pyydettiin kaivamaan omat ajokkinsa lumesta. Seuraavat otsikot julistivat, että Helsinki on Suomen lumisin ja operaatio Lumisota sujuu hyvin. Sitten tuli takapakkia. “Viikonloppuna satanut uusi lumi hidasti Lumisotaa”, kerrottiin tänään. Juuri kun oli päästy hyvään vauhtiin lumitöissä – siis ainakin tiedotuksen mukaan.

Olen liikkunut lähes päivittäin Töölön, Kampin ja Eiran seuduilla. Odotin joka aamu innokkaasti näiden erityistoimenpiteiden tuloksia. Merkkejä kuuluisan Lumisodan etenemisestä on saanut hakemalla hakea. Muutama katu on todellakin aurattu, mutta suurin osa parkkipaikoista on ollut kinosten alla jo kuukauden ja sieltä löytyy myös pitkät rivit autoja, fillareita ja mopoja. Pienimmät kadut ovat umpihankea. Olen bongannut muutaman pikkutraktorin ja lumirekkoja, mutta en yhtään kaupungin työntekijää lapion varressa. Olenkin alkanut epäillä, että Lumisota on ehkä sittenkin pelkkää sotapropagandaa.

Epämilitaristisena en ymmärrä sotaterminologiaa, mutta uskoisin, että joukkojen liikekannallepano on epäonnistunut. Iso osa helsinkiläisistä ei joko välitä omaisuudestaan tuon taivaallista tai ei osaa ostaa lapiota. Toista tuhatta autoa on siirretty kaupungin kustannuksella. Ehkä hyökkäysvoiman puute johtuu kalustosta ja rahapulasta. Helsingin kaupungilla on silti 40 000 ihmistä töissä. Näistä 400 työskentelee katujen kunnossapidossa eli 1 prosentti. Varsinainen sota. Hyvän lumilapion, niitä erityistoimenpiteitä varten, saisi parillakympillä. Olen melko varma, että Helsinki selviytyisi talvesta mallikkaasti, jos vain ei sataisi lunta.

Saddam Hussein lupasi maailmalle kaikkien sotien äidin, jos USA hyökkää Irakia vastaan ensimmäisessä Persianlahden sodassa. Seuraavalla kerralla etsittiin Irakista joukkotuhoaseita, joita joidenkin mielestä oli, mutta muiden mielestä ei löytynyt. Tosiasiassa etsittiin öljyä ja alkaneesta sodasta tuli vielä isompi soppa kuin edellisestä kaikkien sotien äidistä. Nyt uhittelevat Koreat, joista toinen on vapaa kapitalistinen maa ja toinen umpimielinen kommunistidiktatuuri, niin kuin kaikki tietävät, paitsi tunnetusti Sarah Palin. Miten Republikaanien tulevaisuuden toivo tähän nyt liittyy? Sodassa on aina olennaista myös se mitä väitetään tapahtuvan, ei vain se mitä oikeasti tapahtuu.

Tätä taas kutsutaan vastapropagandaksi. Kun BBC sattui epähuomiossa ihmettelemään miten Suomessa selvitään lumesta, innostuivat maabrändin puuhamiehet heti myymään lumiosaamista ulkomaille. Toivottavasti tulevat ostajat eivät lähde lentokenttää edemmäs katsomaan miten täällä pärjätään. Ajoimme isän kanssa myhkyräistä Esplanadia pitkin joulun alla ja isä totesi, että katujen kunnossapito on kuin itänaapurissa. Tämänkin kylmän sodan taitavat voittaa amerikkalaiset. New Yorkissa mobilisoitiin saman tien 2400 kaupungin työntekijää lumitöihin. Eikä kukaan ole puhunut mistään sodasta.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Älkää peljätkö!

Joulukuusta koristellessa törmäsin merkilliseen ajatukseen. Voiko ostaa uusia joulukoristeita vaikka entisetkin ovat ehjiä? Kotona ei ostettu. Niillä vanhoilla pärjättiin, vuodesta toiseen koko lapsuuden ajan, eikä koskaan tullut mieleenkään, että hankittaisiin jotain uutta. On vienyt kaksikymmentä vuotta itsenäistä elämää, että olen tullut edes ajatelleeksi asiaa. Vanhempien jouluperinteisiin kuuluvat yhä ne samat elämäänähneet tutut joulupallot, kaljuuntuneet koristenauhat ja ne apinanaamaiset ja teipillä korjatut tontut. Eihän niitä jouluperinteitä ihan köykäisesti muutella.

Äiti oli tuonut siskolleni ennen joulua sitten tuomisia pienessä muovipussissa. Siskoni sattui katsomaan mainospussia tarkemmin – tietysti viikatessaan sitä myöhempää hyötykäyttöä varten. Pussin kyljessä oli kaupan logo, mutta kyseistä kauppaa ei ole ollut olemassa 70-luvun lopun jälkeen. Pussi on yhä käytössä, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, eikä tämä ole mikään ekotrendi. On kyse koko ikäluokan tavasta ajatella; saituus on hyveistä kultaisin ja sitä kutsutaan lempeästi vain säästäväisyydeksi tai jopa käytännöllisyydeksi. Turhuuksiin, kuten koristeisiin, ei siis tuhlata rahaa.

Istuin tänä vuonna matalilla penkeillä kahdesti seuraamassa päiväkodin joulujuhlaa. Kun yhteislauluna vedettiin Joulupuu on rakennettu, ilmoitettiin päättäväisesti, että kaksi ensimmäistä säkeistöä riittää. Kolmannessa hoilataankin jo Jeesuksesta, eikä se ole enää sopivaa. Kaikki muukin uskontoon viittaava oli leikattu pois. Jos nyt kuitenkin ihan tarkkoja ollaan, niin kaiken kaupallisuudenkin keskellä joulu taitaa silti olla lähtöisin juuri tästä samasta veijarista, jonka nimeä ei haluta mainita siinä uskossa, että se loukkaa niitä, jotka eivät joko kuulu mihinkään kirkkoon tai ovat peljättyjä vääräuskoisia.

Yhdeksäsluokkalainen Kim Kujala kirjoitti Hesarissa aiheesta viisaasti otsikolla: Miksi neutraloida perinteiset juhlat? “Jos joulujuhlassa luetaan evankeliumi, kukaan ei pakota uskomaan tekstiä.” Eihän koulujen joulujuhlissa varsinaisesti kiihkoilla uskonnon kanssa. On kyse enemmän perinteestä kuin uskonnosta, ei käännytystyöstä. En ymmärrä miten uskonnollinenkaan jouluperinne voisi loukata ketään. Innokkaimpia ja ahdasmielisimpiä vastustajia taitavat olla kotosuomalaiset kiihkoateistiset uskontojen vastustajat. Perinteiden katoaminen taas on surullista, koska niiden takaisin tuominen on sitten katumuksen iskiessä varsinainen tuskien taival.

Jos halutaan elää muiden kuin totuttujen oppien mukaan, koko kristillisten perinteiden rytmittämä kalenteri menee uusiksi. Kukaan ei tosin ole esittänyt vielä korvaavaa mallia, jos luovutaan joulusta ja pääsiäisestä. Onko agnostikoilla parempia perinnejuhlia näiden tilalle? Kokemuksesta tiedän, että jos yrittää miellyttää kaikkia, ei luultavasti miellytä enää ketään. Ihmiset ovat kiintyneet tapoihin, olivat ne lähtöisin uskonnosta tai ei, ja niitä ei ehdoin tahdoin haluta vaihtaa, kuten nyt jouluruoat. Sen sijaan moni sukupolvesta toiseen kulkeva tapa ei ole mitenkään tarpeellinen tai järkevä, mutta silti ne tuntuvat ainoilta oikeilta kun samaa on riittävän monta vuosikymmentä toistettu.

Koska en ole tapauskollinen, en edes muista mitä perinteitä oikeaan jouluun liittyy. Tehköön jokainen perhe niinkuin parhaaksi näkee ja syököön haluamiaan laatikoita. Meillä ei missään tapauksessa pidetä kiinni tavasta, ettei jouluna saisi kyläillä. Kutsuimme vieraita joulupäiväksi ja kyläilimme tänään itse. Kävimme joulukirkossa ja uskomme yksimielisesti tonttuihin. Jos se aiheuttaa jollekin näppylöitä, pitäisin sekä sopimattomana että ahdasmielisenä ryhtyä kertomaan meille miten joulua tulisi viettää. Olisi myös ikävää jos joulua olisi pakko viettää tai olla viettämättä, enkä näe kaupallisen ja hengellisen joulun kombinaatiossakaan yhtään mitään hankalaa.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Tervaa ja polyuretaania

“Leijona on Suomen ja suomalaisuuden symboli,” selitetään Vihreiden verkkosivulla. Se on nyt myös vaalikampanjan symboli ja koko vaalipöhinän kuningas. En ole silti ihan vakuuttunut leijonan välittämästä viestistä. “Me emme haikaile vanhoilliseen, pelokkaaseen ja sulkeutuneeseen Suomeen”, vihreät julistavat. Ehkä isänmaallisuuden ikoni on kastroitu, mutta se katsoo yhä taaksepäin (tai länteen), näyttää kaikille kieltä ja sohii tulevaisuutta miekalla. Sen lisäksi se tasapainottelee veitsenterällä ja näyttää monarkilta. Jos leijona ei ole kampanjan ainoa arkkieläin, odotan mielenkiinnolla seuraavia lööppejä.

Sen jälkeen kun leijona päästettiin häkistä, kaikki huomio kääntyi symboliikkaan. Tästä huolestui aiheellisesti myös Anu Silfverberg kirjoituksessaan Mainosvaalit. Analyysi puolueiden linjattomuudesta ja selkärangattomuudesta on oivaltava ja tarkka. Sen sijaan mainostoimiston roolia toimittaja ei ymmärrä. Me saamme toimeksiannon asiakkaalta, asiakas hyväksyy ideat monessa eri vaiheessa ja lopputuloksena syntyy kampanja, jonka asiakas maksaa. Mainostoimiston ei tarvitse aina pitää kampanjasta, riittää että maksaja pitää siitä ja se on tehty oikealle kohderyhmälle. Toimisto tarjoaa markkinointiosaamista, ei luo politiikkaa – mutta jos tilataan kohua, sitä kyllä saadaan aikaan.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että kolumnin kauhukuva on oikea. Puolueilla ei ole näkemyksiä, ei poliittista sanomaa, eikä aatettakaan. Mainostoimistoon astuu hankala asiakas: omia vahvuuksia ei tunneta, kohderyhmä on jäänyt hämäräksi ja pitkän tähtäimen tavoitteita ei ole. Jos tuote ja palvelulupaus ovat hukassa, mainostoimistossa voidaan todella joutua keksimään niitä ja siinä tapauksessa viestintäkään ei ole uskottavaa. Mutta toisin kuin Silfverberg ehdottaa, mainostoimisto ei missään nimessä sulje oveaan näiltä arkadianmäen leijonilta. Heillä on paljon valuuttaa ja laskutkaan eivät ole pieniä.

Itse uskon siihen versioon, että puolueilla on edelleen arvot ja paljon uskollisia asiakkaita. Organisaatiossa ei kuitenkaan ole osaavia mainonnanostajia. Toisaalta politiikan luonne on lyhytjänteistä ja vaalikeskeistä, joten johdonmukaista imagonrakentamista ei nähdä tarpeellisena ja tämä syö yleisemminkin uskottavuutta. Poliittinen mainonta on epäkiitollinen tehtävä, koska kaikki tietävät miten viestinviejälle käy. Jos tavara myy, sen täytyy olla erinomainen tuote. Jos se ei myy, mainostoimisto teki huonon kampanjan.

Vaalimainonnan uusi aika alkoi siitä, kun Kokoomus ryhtyi työväenpuolueeksi. Tai ehkä jopa siitä, kun Keskusta ratsasti vaaleihin John Waynella. Kuitenkin työväen presidentistä tutuksi tullut parodinen tyylilaji on tehnyt pesänsä tanakasti suomalaiseen vaalimainontaan, ja alkanut elää omaa elämäänsä. On vain yhdenlaista mainontaa – sitä, jossa kyseenalaistetaan vanhat arvot, leikitellään poliittisilla symboleilla ja heitetään hymyillen lokaa toisten päälle. Sitä katsoessa tulee väkisinnauratettu ja aliarvioitu olo. Pitäisi oivaltaa jotain, vaikka ei keksi mitä. Pitäisi hymyilyttää, muttei tiedä miksi.

Ehkä mainonta sittenkin kertoo jotain todellista myös politiikasta. Minkälaisia puolueita ja niiden johtoa meillä on, jos puolueen arvopohjaa rakennetaan mainostoimistossa? Jos ei, miksi se silti näyttää siltä? On omituista, jos pari mainosmiestä pystyy pyörittelemään poliittisen liikkeen viestintää mihin suuntaan haluaa. Ehkä politiikkaa tehdään samalla metodilla kuin vaalimainontaa: esitetään asiat ensin yhdellä tavalla, jotta saadaan ääniä ja huomiota ja tehdään sitten kulissien takana mitä itse huvittaa. Vastuuta ei tarvitse kantaa mistään. Aina voidaan epäonnistuneiden vaalien jälkeen kieritellä mainosleijonat tervassa ja modernisti vaikka polyuretaanissa.

Huonot ideat ovat aina mainostoimiston, hyvät taas puolueen toimistolla itse keksittyjä.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Vapaus, veljeys ja virkamatka

Olipa kerran joukko Helsingin kaupungin virkamiehiä, jotka päättivät yksissä tuumin lähteä välttämättömälle tutustumismatkalle Romaniaan. Kaupunkiin oli nimittäin ilmestynyt ikäviä kerjäläisiä, joista ei nyt millään tahdottu päästä eroon. Niinpä virkamiehet läksivät katsomaan mistä nämä kurjat tulivat ja miten heidät saisi pysymään kotiseuduillaan. Virkamiehet yllättyivät suuresti maan ystävällisistä asukkaista ja vieraanvaraisista tarjoiluista. Ohjelmaakin oli enemmän kuin olisi ehtinyt.

Kaupungintalolla pöydät notkuivat merkillisiä juomia. Olisihan ollut epäkohteliasta leppoisia isäntiä kohtaan olla maistamatta kaikkea mitä oli tarjolla. Varmuuden vuoksi juotiin lasit tyhjiksi, etteivät luulisi, että juoma oli ulkomaalaisten mielestä pahaa. Anteliaasti ne täytettiin aina vain uudestaan ja uudestaan, vaikka virkamiehet olivat tulleet hankalan ja kiusallisen ongelman kanssa kylään. Isäntiä tämä ei näyttänyt vaivaavan. Hai noroc ja kippis, opittiin varmasti sanomaan, vaikka eihän se mitään jaloviinaa ollut kuten myöhemmin väitettiin.

Ilmaiseen alkoholitarjoiluun tottumattomat byrokraatit alkoivat tuntea olonsa rennoksi ja letkeäksi. Niinpä pistettiin tanssiksi, kun paikallinen orkesteri intoutui kovin mukaansatempaaviin rytmeihin. Mutta taas tuli kiire, kun oli tullut luvattua yhtä ja toista. Äkkiä porhallettiin romanien korttelia katsomaan ja piipahdettiin sitten samalla paikallisessa kioskissa. Mukaan tarttui muutama tutulta näyttänyt tölkkijuoma, ainoa tutunoloinen tuote, jonka nimen osasi vieraassa maassa lausua.

Eihän sitä kotimaassa työaikana yleensä juotu olutta, mutta kiperien pulmien kanssa neuvoa-antava oli kovasti paikallaan, eikä paikallisessa kulttuurissakaan näytetty sylkevän lasiin. Sitten oli taas kiire takaisin kaupungintalolle ja juhlat jatkuivat. Keskusteltiin kaikenlaista. Jalkapallosta ja joulupukistakin taidettiin vaihtaa mielipiteitä. Tunnelma oli hilpeä kuin Torremolinoksen lomalla. Kaiken kaikkiaankin matkalla oli oikein mukavaa, vaikka eiväthän kaikki tutustuneet yhtä perusteellisesti paikalliseen juomakulttuuriin. Kun ei itse tarvinnut edes maksaa.

Kotiinpalattuaan virkamiehet saivat hämmästyksekseen lukea oikein lehdestä, kuinka matkalla juopoteltiin ja sekoiltiin. Ihmetys oli suuri kun kävi ilmi, että muovipullosta tarjoiltu jaloviina ei ollutkaan nimeltään Apa Minerala, niin kuin kyljessä luki, vaan paikallista kotipolttoista, pirtunvahvuista Ţuicăa. Pohdittiin pitäisikö isännille lähettää selvityspyyntö asiasta? Kai tämä petollinen luumuviina, joka epäilemättä oli kaikkien ongelmien äiti oli EU-lupien kanssa valmistettu ja sen tarjoileminen luvallista paikallisen lainsäädännön mukaan myös virka-aikana?

Ei niin, että alkoholin nauttimista sinänsä paheksuttaisiin, olihan ulkomaalaisten viinapään testaaminen huvittelumielessä tuiki tavallista. Romanialaiset eivät kuitenkaan koskaan ymmärtäisi kohua, jos he sattuisivat lukemaan suomalaisia lehtiä. Ei kai sitä voisi syntyäkään missään muualla. Kovaonniset virkamiehet joutuivat mutkikkaiden tabujen kotimaahan palattuaan lukemaan toinen toistaan hämmentävämpiä todistuksia tapahtumien kulusta niin, että heistä parjatuin jättäytyi jo eläkkeelle vakuutellen kuitenkin ettei päätöksellä ollut todellakaan yhtään mitään, ei niin mitään tekemistä kyseisen Romanian matkan kanssa, vaikka joku toinen sanoi hävenneensä silmät päästään.

Entäs sitten kerjäläisongelma? Sivullisen on tietysti helppo epäillä, että romanialaiset juottivat vieraansa huppeliin ja välttelivät aihetta, johon kenelläkään ei ole ratkaisua, mutta ei toki, ei toki. Tämähän oli luonteeltaan tutustumismatka. Kollegat vaikuttivat oikein päteviltä ja kaupungintalolla soittanut orkesteri varsinkin. Tulipa romanimuusikot kutsuttua ihan Helsinkiin esiintymäänkin. Kaupunki lupasi maksaa viulut ja kaikilla oli niin mukavaa.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Me eurooppalaiset

Lohduttoman surkeita romanialaisia orpokoteja näki koko maailma televisiosta vuonna 1990. Sen seurauksena Irlannissa elää 786 Romaniasta adoptoitua lasta, joista useimmat ovat juuri ehtineet täysi-ikäisiksi. He ovat siinä iässä, kun painaviin kysymyksiin aletaan hakea konkreettisia vastauksia. Irish Times kertoi Nicusor O’Driscollista, joka 19-vuotiaana kävi Romaniassa ensimmäistä kertaa adoption jälkeen. Saman aikaan pelkästään Carrigalinen pikkukaupungissa Corkin lähellä kasvoi Nicusorin lisäksi 28 muutakin romanialaista adoptiolasta. On myös hyvä tässä kohtaa muistuttaa, ettei Irlanti ollut vuonna 1990 vielä Euroopan rikkaimpia maita.

Nicusorin tarina kertoo jotain Romaniasta, mutta ennen kaikkea irlantilaisista. Heillä on vahva halu auttaa apua tarvitsevia. Auttaminen ei taida olla ihan yhtä hyvässä huudossa Suomessa, enkä tiedä onko koskaan ollutkaan. Kun Kreikka ajautui talousvaikeuksiin, keskustelu Suomessa sai heti ilkeän moralistisen sävyn. Olisivat hulttiot hoitaneet asiansa paremmin. Sama omahyväinen ylemmyydentunto on paistanut läpi Irlannin kohdalla. Myös oppositio haistoi heti protestiäänet ja ryntäsi kuola valuen haaskalle. Vastaavaan sävyyn on vaadittu lyhyen ajan sisällä myös kehitysavun lopettamista ja maahanmuuttopoliitiikan kiristämistä.

Irlannissa asuessani kuulin paikallisesta järjestöstä nimeltään Chernobyl Children’s Project. Tuhat irlantilaista perhettä on jo majoittanut ydinonnettomuuden vaikutuksista kärsineiden perheiden lapsia kesälomalle koteihinsa parantaaksen näiden lasten elämänlaatua. Soitin heti järjestöön ja kysyin onko perustajaa mahdollista tavata. Soittopyyntö jätettiin, mutta yhteydenottoa ei koskaan tullut. Syykin selvisi, kun tutkin hiukan taustoja. Järjestön perustaja Adi Roche sattuu olemaan paitsi kansalaisaktivisti, myös entinen presidenttiehdokas ja erään Bono-nimisen laulajan puoliso. Ehkä hän ei viitsinyt soitella kenelle tahansa uteliaalle ulkomaalaiselle.

Annamari Sipilä on myös utelias ulkomaalainen (Brysselissä) ja kiusallinen kolumnisti. Olen väsynyt olemaan aina samaa mieltä. Eikö kolumnien pitäisi provosoida ankariin vastaväitteisiin ja ärsyttää lukijoiden posket punaisiksi. Sen sijaan Sipilä kirjoittaa niin oikein, että nuukuuden ja ahneuden yhdistelmässä on jotain hyvin suomalaista. Me vielä kehtaamme kuvitella, että muut yrittävät hyötyä meistä. Missä se sisu ja taistelutahto muka on? Eihän kenenkään elämä täällä ole ollut kovaa enää vuosikymmeniin, kaikilla on pullaa posket täynnä. Suomella on varaa ja kykyä tukea muita. Halua ei tosin ole yhtä paljon, ja se johtuu suomalaisesta ääripihiydestä, sanoo Sipilä. Enää ei edes ole häpeä sanoa sitä ääneen.

Suomalaiset ovat eurooppalaisia silloin kun siitä on meille hyötyä ja livahtavat sujuvasti seurueesta kun käy niin, että olisi meidän vuoromme maksaa. Ei ole mikään ihme, jos meitä pian pidetään ahneina ja nuukina. Hölmöjen ja hiljaisten maine meillä on jo. Irlantilaiset tiedetään hyväntuulisiksi ja oveliksi. He voivat olla huolettomiakin, mutta myös vilpittömän hyväsydämisiä, minkä olen oppinut omasta kokemuksesta. Köyhistä maista on adoptoitu lapsia hyvinä ja huonoina aikoina, eikä syynä ole ainakaan se, ettei Irlannissa olisi omastakin takaa muksuja riittänyt. Enkä epäile yhtään, etteivätkö irlantilaiset adoptoisi edelleen, vaikka talous menisi miten kyykkyyn. Hyvä antaa vähästäänkin, suomalainen ei luopuisi paljostaankaan.

torstai 2. joulukuuta 2010

Äänilevyä lainaamassa

Äskettäin juhlissa alkoi keskustelu elokuvista. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hyviä elokuvia on liian paljon, eikä niitä kaikkia ehdi katsoa. Totesimme, että monella meistä on satojen elokuvien kokoelma – lainassa internetistä, kuten yksi keskustelija osuvasti ilmaisi. Internethän on ikäänkuin suuri pääkirjasto, jossa vierailemme virtuaalisesti päivittäin ja jaamme ja lainaamme tietoa ja dokumentteja. Kirjaston vt. pääjohtaja herra Google päättää löydämmekö niitä vai emme. Silti niin tavalliseen netistä lainaamiseen suhtaudutaan yhä hyssytellen, ikäänkuin se olisi moraalisesti väärin. Onko se?

Kaikkihan on lainassa, koska mitään emme saa mukaamme kun lähdön aika koittaa. Maapallokin on lainassa lapsiltamme, jotka sen meiltä perivät, jos se vielä silloin on pelikunnossa. Myöskään sanonta, että sen minkä nuorena lainaa, sen vanhana omistaa, ei pidä enää paikkaansa. Tiedostot kestävät huonosti aikaa, eikä niitä kannata edes säilöä. Joku muu tekee sen kuitenkin jossain päin maailmaa. Koneet kärähtävät, kovalevyt leikkaavat kiinni ja dvd:t naarmuuntuvat. En tiedä jääkö tulevaisuuden arkeologeille mitään konkreettista tutkittavaa meidän elämästämme. Muistotkin ovat digitaalisia.

Onneksi olen säästänyt laatikollisen vanhoja lp-levyjä ja toisen kasetteja. Nuoruudessa uuden musiikin löytäminen oli aarteenetsintää. Kuunneltiin levyjä kirjaston pallotuoleissa, hitaasti ja kaikessa rauhassa älppäri kerrallaan. Levykaupassakin sai kuunnella kuulokkeilla, kun kauniisti pyysi. Muita vaihtoehtoja oli tasan kaksi: penkoa kavereiden levyhyllyjä tai vahtia radiota kun Tero Liete soitti rocklevyjä. Äänitin ensimmäisiä levyjä kasetille yhdistämällä kasettisoittimen ja levysoittimen piuhalla toisiinsa. Nauhalle tallentui musiikkia ja kohinaa. Se oli jopa vähän luvattoman tuntuista ja hirveän jännittävää.

Sitten nokkelat ruotsalaiset keksivät Spotifyn. Sillä mitä tässä välissä on tapahtunut ei ole mitään merkitystä, koska musiikkia on aina pitänyt omistaa jossain muodossa. Spotify muutti kaiken. Yllättäen se on muuttanut kahdessa vuodessa paljon muutakin kuin suhteen musiikin julkaisijan ja kuuntelijan välillä. Musiikin kuunteleminen tai uusien artistien löytäminen ei ole kai koskaan ollut yhtä helppoa. Olisinko muka törmännyt Andrew Birdiin tai Beirutiin ja missä? Olisinko tullut kuunnelleeksi huvikseni koko illan Django Reinhardtia ja Hassisen konetta? Ainakaan en olisi tullut ostaneeksi kummankaan levyjä.

Spotify ei ole kuitenkaan ihastuttanut kaikkia, mukaanlukien muusikoita ja levy-yhtiöitä, jotka kokevat tulleensa ryöstetyiksi. Muutos tuottaa aina tuskaa. Ymmärrettävästi etenkin silloin, kun se tarkoittaa oman toimialan kuihtumista tai ansaintalogiikan katoamista. Valitettavasti vain muutos on jo tapahtunut ja ne, jotka keksivät keinon ansaita rahaa muuttuneessa maailmassa, ovat tulevia voittajia. Ne, jotka muuttivat maailmaa, kirjoittavat nimensä historiankirjoihin, harvemmin ne, jotka kiihkeästi vastustivat sitä. Todennäköisesti sähköisiin historiankirjoihin. (tiedoksi sähkökirjoja epäileville)

En tietäisi enää, miten palata aikaan ennen Spotifyta. Se on yhtä elämäämullistava keksintö kuin hakukone, sähköposti tai sosiaalinen media. Miten pidettiin yhteyttä kavereihin ennen Facebookia? Mistä sai tietoa ennen Wikipediaa tai ennen internetiä? Miten ylipäätään selvittiin mistään? Kun aloitteleva bändi halusi saada musiikkinsa kuuluviin, tehtiin neliraitanauhurilla demokasetti, joka lähetettiin radiokanavalle ja toivottiin, että sitä soitettaisiin siellä kerran demo-ohjelmassa, ehkä muutaman kuukauden päästä. Keikoistakin taisteltiin, eikä yleisö missään tapauksessa ollut parin klikkauksen päässä. Aika paljon helpompaa on nyt ja tämä olisi hyvä muistaa myös nurkassa murjottavien levy-yhtiöiden.

Hienointa on huomata, että joku on keksinyt jotain ihan uutta ja se toimii. Sen oivaltamisesta tulee kihelmöivän jännittävä olo. Keksimiseen ja keksinnön toteuttamiseen liittyy kuitenkin vaaransa – vanhat säännöt eivät koskaan enää päde, mutta joskus sääntöjenkin on muututtava. Tätä varmaankin toivoo myös Julian Assange, jos vain onnistuu selviytymään hengissä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua pohdimme, miten me ennen selvisimme ilman Wikileaksia.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Otetaan vielä yhdet

Irlantilaismies jonotti uimahallin kassalle kahden lapsen kanssa. Toinen näytti 7-vuotiaalta, toinen oli ehkä 4. Mies osti lipun vain itselleen ja isommalle lapselle. Alle 3-vuotiaat kun pääsevät ilmaiseksi. Lipunmyyjä kurkisti tiskin yli toista lasta ja kysyi milloinkas tyttö täyttää kolme. “Sitten kun lama on ohi”, isä vastasi silmää räpäyttämättä. Tämä vitsi on tositarina. Suosituin naurun aihe Irlannissa ei tosin ole enää lama. Nyt solvataan erityisesti omia poliitikkoja, ja syystäkin.

Sitkeästi saarivaltiota piinannut lama on kolmen vuoden kaartelun jälkeen ylittänyt kaikki uutiskynnykset. Miten on mahdollista, että vain muutama vuosi sitten Euroopan vahvin talous ui nyt pohjamudissa? Kuka tumpeloi? Osasyy on ehkä tavallaan juuri huumorissa. Irlantilaisia ei voi edes mainita ilman huumoria. Huumorintaju on elintärkeä osa identiteettiä, vielä tärkeämpi kuin hurling tai pubit tai katolilaisuus. Irlantilaiseen elämäntyyliin ei istunut pahanpäivän varalle säästäminen, ei sitten millään. Siihen sopi paljon paremmin bileet ja kaikille kavereille tarjoaminen. Niinpä sitten kävi niin kuin kävi: kaikki meni mikä tuli ja nyt ollaan kerjuulla.

Etteivät ne edes pankkejaan osanneet pitää pystyssä, vaikka rahaa kannettiin sinne selkä notkolla. Irlantia pitäisi vähintään kurittaa kunnolla huolettomuudestaan. Irrotetaan ne perhana muusta Euroopasta. Annetaan niille kolea kesä ja kostea talvi ja sellainen ilmasto jossa sataa ja tuulee aina. Iho, joka palaa auringossa jos ne yrittävät matkailla. Pisamia ja punainen tukka. Annetaan niille sellainen kieli, jota ne eivät itsekään opi puhumaan. Laitetaan naapureiksi terroristeja ja uskonnollisia fanaatikkoja. Lähetetään viikingit kylään. Viedään niiltä kaikki...ei niille pirulaisille keksi edes yhtään kunnon rangaistusta. Nolottaisi edes tai olisi krapula.

Asuin Irlannissa neljä vuotta maaliskuusta 2003 alkaen. Töitä oli niin paljon kuin halusi tehdä, kaikilla meni hyvin, se oli parasta aikaa. Pankit tyrkyttivät kilpaa asuntolainoja ja työpaikkoja vaihdettiin kuin sukkia. Se, että Irlanti on nyt lirissä ei silti mitenkään yllätä. Irlantilaispankkeihin tutustuin asiakkaana. Kaikkein surkein ja kehittymättömin oli AIB. Mihin ne rahat ja sekit katosivat? Kaikkihan sen tiesivät, että kiinteistömarkkinat oli pelkkä kupla ja sen, että muutkin hinnat nousivat liian nopeasti. Rakentamisen tahti oli kova, mutta laatu onneton. Se ei kuitenkaan huolettanut irlantilaisia. Ne pelasivat, jotka uskalsivat pelata.

Ehkä ongelma on juuri äkkirikastumisen huuma. Päähän nousi lottovoittajille muutakin kuin tiuhaan tahtiin kallistuva mallasjuoma. Viisas olisi säästänyt jotain. Henkilökohtaisesti pidän silti irlantilaisia niin sympaattisina, etten osaa edes syyllistää heitä. Ne vain ovat sellaisia. Ja vaikka heiltä veisi kaiken, sekään ei tehoa. Irlantilaiset ovat ennenkin nähneet köyhyyttä ja nälkää. He nostavat taas kytkintä ja vaihtavat mannerta vähäksi aikaa. Ja ne, jotka eivät enää jaksa lähteä siirtolaisiksi, selviävät huumorilla. Huumoriahan ei mikään lama tai unioni vie. Se saattaa jopa parantua.

Irlantilaisethan ovat tavallaan ihan samanlaisia kuin suomalaiset – mieluummin pitää olla jotain valittamista, liian tyytyväisiä ei ainakaan osata olla. En tiedä kenellä muulla kuin irlantilaisilla olisi paremmat edellytykset selviytyä. Minä olen jo kerran osallistunut Irlannin vaurauden rakentamiseen. Nyt pitäisi taas osallistua kolehtiin. Vähintään vastineeksi taattavalle lainalle voisimme ottaa ison annoksen elämäniloa, optimismia ja hyvää olutta.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Peukalo keskellä poliisia

Ensin kysyttiin, saako pankkiautomaatilla asioineilta rahaa varastaneita romanialaisia romaneja sanoa julkisesti romaneiksi. Sitten kysyttiin, sopiiko juuri poliisin sanoa niin. Sen jälkeen pohdittiin, saako eduskuntavaaleissa ehdolle asettuva poliisi sanoa mitään ja miksi hän sanoisi mitä sanoo. Nyt mietitään varmasti myös poliisiasemalla, voiko politiikkaan lähtevä komisario ylipäätään toimia virassaan samalla kun käy vaalikampanjaa. Poliisijohto neuvoi vain, että lausunnon antaneen komisario Tom Packalenin on syytä pitää kieli keskellä suuta.

Samaan aikaan poliisin on työssään oltava tarkkana kuin porkkana. Kyseisiä rosvoja näkemättä on vaikea sanoa, ovatko annetut tuntomerkit osuvia. Kolme viidestä pääsi kuitenkin karkuun. Kyseinen komisario on epäilemättä haistanut tilaisuuden hankkia hiukan julkisuutta ehdokkuudelleen ja puolueensa vaaliteemalle ja on saanut siitä esimiehiltään nuhteita. Silti hän on pyrkinyt edesauttamaan pakoon päässeiden ryöstäjien kiinnisaamisessa. Olisiko pitänyt itsesensuurin hengessä jättää mainitsematta rikollisten etninen tausta, jos se kuitenkin oli tiedossa, vain sen takia, että paikallisen sanomalehden kaupunkitoimittaja tai kadulla istuvat kerjäläiset saattaisivat kokea sen leimaavaksi? Yleensä on kerrottu vain kansallisuus. Päättäköön poliisi.

Niinpä episodin seuraavassa osassa Kimmo Oksanen loukkaantui romanien puolesta ja soitti poliisille valittaen asenteellisuudesta tiedottamisesta. Tähän Packalen vastasi, että Hesarihan se nimenomaan sotkee politikoinnin ja journalismin keskenään. Aihe on muutenkin ongelmallinen. Oksanen on oikeassa siinä, ettei ole mitenkään yksinkertaista erottaa ulkonäön perusteella kuka on romani ja kuka ei ole. On myös rehellisten romanien etu, että rosvot saadaan kiinni. Rikollisia löytyy kaikista kansanryhmistä ja yhteiskuntaluokista. Tuntomerkkien antaminen voi kuitenkin olla hyödytöntä. Vai löytyykö koskaan pankkiryöstäjä, jota kuvaillaan viiksekkääksi ja pitkätukkaiseksi? Kansallisia tai rodullisia, yhtenäisiä tuntomerkkejäkään ei oikeasti ole.

Kieli keskellä suuta on silti oivallinen neuvo. Asiat on nimittäin helppo sotkea perusteellisesti monellakin kielellä vaikkapa tulkkaamalla väärin. Român tarkoittaa romanian kielessä romanialaista. Monikko on români. Roman sen sijaan roomalaista tai romaania. Rom taas tarkoittaa paitsi rommia, myös romania ja sen monikko on romi. Feminiini on roma, joka isolla kirjoitettuna tarkoittaa Roomaa. Muitakin nimiä mustalaisille on, mutta niitä ei ole korrektia käyttää. Limba română on Romanian kieli. Maan nimi Romania taas juontaa juurensa Rooman valtakunnasta, ei romaneista. Ja kenenkään passissa ei mainita etnistä taustaa.

Romaniassa on 22 miljoonaa asukasta, joista virallisen tiedon mukaan puoli miljoonaa on romaneja, todennäköisesti enemmänkin. On kahtakymmentäyhtä miljoonaa valtaväestöön kuuluvaa romanialaista kohtaan hiukan leimaavaa olla kertomatta Suomessa heiluvien rikollisten etnistä taustaa, jos se on tiedossa. Iso osa mustalaisista pitää itse huolen siitä, että he erottuvat kulttuurillaan valtaväestöstä, koska se on heille kunnia-asia. Heillä ei ole aikomustakaan integroitua muuhun yhteiskuntaan. Niillä, jotka elävät yhteisten sääntöjen mukaan, ei sen sijaan ole mitään tarvetta tehdä etnisestä taustastaan numeroa. He ovat vähemmistönä. Romaneista ei valtaväestö erityisemmin pidä, ihan samoista syistä kuin Suomessakin.

Yksi mielenkiintoinen piirre tässä tarinassa on vielä. Kun 90-luvulla monilla oli kova halu päästä Romaniasta pois, maasta pakeni yhtä innokkaasti niin romaneja kuin valtaväestöäkin. Äkkiä kuitenkin kävi selväksi, että väittämällä olevansa etnisen vähemmistön edustaja ja joutuneensa kokemaan armotonta syrjintää, sai esimerkiksi Brittein saarilta paljon helpommin turvapaikan ja oleskeluluvan. Historiallisesti on herkullisen vinoutunutta, että kerrankin oli haluttavampaa olla mustalainen. Kiusallista, kun köyhiä romaneja on aina kohdeltu aika kaltoin. Ymmärrettävistä syistä tästä on puhuttu niin sanotusti kieli keskellä suuta ja monelta on myös kissa vienyt kielen kokonaan.

torstai 18. marraskuuta 2010

Hetkinen

HUOM: Valitettavasti palvelussa on hetkellinen tekninen häiriö. Kokeile ladata sivu hetken kuluttua uudelleen. Tämä viesti ilmestyi ruutuun kun yritin katsoa jotain Yleisradion nettipalvelusta. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmaankaan viimeinen. Siitä tuli kuitenkin omituisen tuttu ja turvallinen olo. Lapsena tv:tä katsoessa keskelle ohjelmaa ilmestyi yhtenään ruutu, jossa luki Hetkinen. Sitten kuuluttaja pahoitteli katkoa ja teknisiä ongelmia ja vakuutteli, että ne varmasti pian ratkaistaisiin. Pahoittelu jatkuu yhä.

Verkkopalvelun toimivuus ei ole kuitenkaan ainoa asia Yleisradiossa, josta tulee mieleen menneisyys. Televisio oli jäänyt toisena päivänä auki, kun musiikkiohjelma Obladii alkoi. En olisi muuten kiinnostunut, mutta vaimoni kysyi, onko tämä joku vanha ohjelma. Vain showssa vierailleet julkkikset ja Maria Lund todistivat, että se on tältä vuosituhannelta. Muuten Obladiita olisi hyvin voinut luulla uusinnaksi 70-luvulta. Puvustus, kuvaustyyli ja grafiikat menneisyyteen unohtuneissa lavasteissa hikoilivat nostalgiaa, mutta ei mitenkään trendikkäästi. Se näytti enemmän tahattoman koomiselta – ei vähääkään samalta kuin kaupallisten kanavien viihdeohjelmat.

Yleisradiossa on töissä 3307 henkilöä, joiden palkan veronmaksajat, siis me maksamme. Maksan tv-luvasta 231 euroa, ensi vuonna taas vähän enemmän. Maksajia on maassa melkein kaksi miljoonaa. Suomalaisessa demokratian sovelluksessa meidän ei sovi kritisoida kysymättä kerättyjen verovarojen käyttöä tai ainakaan sitä ei kukaan kuuntele, mutta silti. Jos Obladii on parasta viihdettä, mitä yli kolmentuhannen ihmisen organisaatio pystyy tuottamaan, olisi ehkä parasta suuntautua tekemään jotain muuta.

Yksi suurimpia kulttuurishokkeja Suomeen palatessa oli nähdä taas Ylen uutiset. Tarvitaanko täällä yhä valtion propagandakoneistoa? Eikö kylmä sota jo päättynyt? Nyt isäni tuhahtaisi, että provosoin. No, siltä se näyttää ulkopuolisen silmin. Eihän tämä ole vain minun mielipiteeni. Yleisradion tehtävä on nähdäkseni rauhoitella kansaa niiden asioiden suhteen, joista ei haluta nousevan skandaaleja ja vakuutella maan olevan hyvissä käsissä. Väliin esitellään armeijan uutta kalustoa jonkun lippujuhlan tai paraatimarssin varjolla, ettei kansa unohda mitä isoisät sodassa tekivät, miten paljon olemme heille velkaa kaikesta ja miten pelottava naapuri meillä on.

Hetkinen...onhan Yle tehnyt hyvääkin. Kaikki muutkin arkistot pitäisi digitalisoida ja julkaista ilmaiseksi netissä, se olisi ehdottomasti tätä päivää. Sen lisäksi menneinä vuosikymmeninä ahkerasti toistetut tietoiskut, (joissa liekki syttyi kämmenelle) ovat taatusti syöpyneet jokaisen mieleen. Jokainen suomalainen tietää, miksei ajeta ilman turvavyötä tai upota jäihin ilman naskaleita. On tietysti myös kelvollisia keskusteluohjelmia ja dokumentteja, mutta lähetystä ei olisi tarvinnut kääntää digitaalisiksi. Kansa kyllä tiesi sen. Nyt sekä tavalliset katsojat, että asiantuntijat ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, ettei siirtymisestä ollut kenellekään mitään hyötyä. Paitsi satelliittiantennien asentajille ja France Telecomille.

Entä jos Yleä ei olisi? Kuvitellaan nyt rohkeasti, vaikka senioriväestö pillastuisikin, eikä tietäisi enää mihin luottaa. Mikään ei olisi niin kuin ennen ja ennenhän oli kuitenkin moni asia paremmin eikä niin kuin nyt kun kaikki on huonommin. Sitä olisi ikävä koko illan. Yleisradio on kuin kiukkuinen mummo, joka vain on sellainen kuin on. Siltä ei kannata muuta vaatia, sen kanssa on vain opittava olemaan.Vanhat eivät muutu eivätkä pidä siitä, että muutkaan muuttuvat. Mutta annas kun suurten ikäluokkien ote kaukosäätimestä kirpoaa, saa tv-mörkökin toivottavasti kyytiä.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kummalliset peruspalvelut

Yhtenä aamuna jonotin puhelimessa puoli tuntia saamatta ketään vastaamaan paikallisessa terveyskeskuksessa. Viesti ilmoitti tylysti, että olemme juuri nyt kiireisiä, emme ehdi vastata. Sairastimme koko perhean voimin kolme viikkoa virusperäistä nielutulehdusta, silmätulehdusta ja yskää, yksi toisensa perään. Kokemus oli hermoja raastava ja väsyttävä paitsi taudin vuoksi myös siksi, ettemme tienneet mistä pitäisi hakea apua ja minkä lääkärin neuvoihin voimme luottaa. Yöt valvoimme itkevät lapset sylissä kaivaen neuvoja netistä.

Terveyskeskuksen ja päivystyksen lisäksi haimme apua kahdelta yksityiseltä lääkäriasemalta. Sairaan lapsen kanssa ei ole kiva jonottaa. Tiivistetysti kunnallisen puolen neuvo oli pysyä kotona ja odottaa, että tauti menee ohi. Yksityiset lääkärit antoivat saman viruksen ja tulehdusten taltuttamiseen paksun nivaskan reseptejä. Saimmeko kalliilla rahalla parempaa palvelua ja enemmän huolenpitoa vai ryhdyimmekö lääkeyritysten voiteleman tohtorin koekaniineiksi? En tiedä. Hädän hetkellä tuli ikävä irlantilaista family doctoria, joka sentään tunsi meidät nimeltä. Hän oli toki yksityinen, mutta vastaanotolle pääsi silti puolet halvemmalla kuin Suomessa.

Sunnuntaisen lehtijutun mukaan Espoon terveysasemilta puuttuu lääkäreitä. Se ei taida olla enää uutinen, lääkäripulasta on kärsitty vuosia. Ulkomailla asuu 650 suomalaista työikäistä lääkäriä. Sairaanhoitajia on lähtenyt moninkertainen määrä. Yhteensä Suomessa koulutettuja terveydenhuollon ammattilaisia on ulkomailla yli kymmenen tuhatta. Onneksi maasta paenneiden tilalle on saatu ulkomaalaisia työntekijöitä. Kaikkia tämäkään ei tunnetusti miellytä. Ehkä tilanne on erityisen onneton juuri Espoossa, koska oletetaan, että meillä on kuitenkin varaa yksityiseen lääkäriin.

Kyse ei olekaan ensi sijaisesti rahasta, vaan siitä, että hoitoon tuntisi voivansa luottaa. Sellaista tunnetta ei ole tullut missään. Lääkärin aika menee raportin kirjaamiseen, joten hän katsoo enemmän tietokonetta kuin potilasta. Sitten mielessä kummittelevat ne 36 perhettä joiden lapset sairastuivat narkolepsiaan ja muihin kammottaviin tauteihin kokeellisen sikainfluessarokotuksen saatuaan. Perheet toimivat juuri niin kuin terveydenhuollon ammattilaiset oli kovakouraisesti ohjeistettu neuvomaan. Me valitsimme onneksi toisin. Enkä usko, että monelle muullekaan luottamuksen palautuminen kyseisiin viranomaisiin on lähiaikojen asia.

Onko tämä siis peruspalvelua, jota kannattaa yrittää säilyttää vai olisiko parempi satsata johonkin ihan muuhun? Kun vaalit lähestyvät, kaikkien puolueiden puheisiin luikahtavat peruspalvelut, hyvinvointiyhteiskunta ja työllisyyden parantaminen. Mitä niille on tähän asti tehty? Kaikki energia on käytetty talouskasvun turvaamiseen, mikä tulee velkarahalla kalliiksi ja jossa voi ehkä jo lähtökohtaisestikin vain epäonnistua. Ymmärrän siksi oikein hyvin protestimielialan ja rötösherravihan, joka nostaa päätään ainakin gallupeissa. Ymmärrän poikkeuksellisesti myös Mikael Jungneria. Olemme luoneet hirviön, joka kuorsaa kovaäänisesti design-torkkupeittonsa alla. Ollaan ihan hiljaa ja toivotaan, ettei se herää.

P.S. Kirjoitin tähän asti eilen, mutta en ehtinyt julkaista tekstiä. Tämän aamuisessa Hesarin vieraskynässä Risto Heiskala pohti samaa aihetta. “Poliitikot eivät halua ottaa julkista vastuuta tekemistään poliittisista valinnoista.” Siinähän se ongelma on. Politiikka on etäännytetty kansasta, eikä vastuuseen joudu mistään. Hallituspuolueiden ylimielisyys ja välinpitämättömyys kaataa ääniä suoraan Perussuomalaisten kaukaloon. Köyhin viidennes kansasta äänestää persuja ja nykypolitiikalla on synnytetty iso joukko rotestia hautovia vähäosaisia. Ei niin, että Soinilla olisi esittää vastauksia mihinkään ongelmaan, mutta ei niitä ole esittänyt kukaan muukaan. Itsepä latunne hiihdätte.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Synkkyydenpilaajat

Voi marraskuu ja mandoliinipuu. Nyt kuuluu olla ahdistunut, kuunnella murheellisia lauluja ja tuskailla miten on synkkää ja pimeää. Varataan kilvan matkoja sinne missä aurinko paistaa. Eihän sitä oikein voi kenellekään kasvokkain tunnustaa, mutta minä nautin marraskuusta ja siitä, että on kylmä. En hiihdä. Iloitsen vain kun saa hakea untuvatakin varastosta, pukea monta kerrosta vaatteita, varoa mustaa jäätä ja katsella huuruavaa hengitystä. Kevät tulee kun tulee, mutta nyt nautin kylmästä.

Ehkä se johtuu siitä, että olemme syntyneet pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohdimme asiaa aikoinaan amerikkalaisen tuttavan kanssa, kun hän tunnusti saman mieltymyksen. Hän päätti erikoistua kirjoittamaan vain kylmistä maista. Tropiikissa hikoilu oli niin tuskallista. Suomessa hän on käynyt kahdesti – marraskuussa ja joulukuussa. Kuinkahan moni hänelle kertoi, että kesällä tänne pitäisi tulla? Joku vuosi sitten hän paljasti kirjoittavansa kirjaa, joka sijoittuu Islantiin. Kirjasta ei ole kuulunut sen koommin. Epäilen, että projekti on jäissä.

Islantilaisraukoilla ei ole koskaan hellettä. Sen sijaan talvi, toisin kuin luulisi, on leudompi kuin meillä, mutta kyllä siellä silti karua on. Norjassa on sateisempaa kuin meillä, vaikka elämme samoilla leveysasteilla. Ruotsissa paistaa aina aurinko, mutta sitä ei kannata ajatella. Ajatellaan sitä, että Suomessa on vuodessa sentään keskimäärin 40 hellepäivää, yli kuukausi yhteensä. En tosin ole varma, voiko tilastoihin luottaa. Lapsuudessa oli aina helle ja kesät kestivät ikuisesti. Mitä iäkkäämmältä kysytään, sitä kuumempia kesät ennen olivat.

Elolämmin tarkoittaa setäni mukaan sitä, että hän tuntee olonsa mukavaksi ja kaikilla muilla on hiki. Hän pitää lämpimästä, viihtyy villasukissa kesälläkin ja on vakaasti sitä mieltä, että joka vuosi ilmasto tuntuu hiukan kylmemmältä. Luulisi, että hän lomailee mielellään etelässä, mutta ei sekään käy. Vaarana kun on, että juuri sillä viikolla sattuisi kohteessa olemaan kolea sää. Sitä riskiä ei kannata ottaa. Ei hän tosin pidä oikein matkustamisestakaan. Lentokoneessa on aina liian kylmä. Niinpä hän pysyy kotona.

Tiedän myös missä on se kuuluisa paikka, johon aurinko ei paista. Se on rahtilaivan konehuoneessa. Tuttava paljasti tämän suuren mysteerin tuskaillessaan taas kerran voimasanoilla saatellen epätavallista ammatinvalintaansa. Tiedän kuitenkin totuuden paremmin kuin hän arvaakaan. Todellisuudessa hän nauttii olostaan juuri siellä laivan konehuoneessa. Yksin pimeässä. Niin kuin minä nautin marraskuun synkkyydestä, koska kesällä on liian valoisaa kaikkeen muuhun paitsi valokuvaamiseen. Sitä ei vain saa sanoa kenellekään. Meitä pidettäisiin synkkyydenpilaajina.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Aikalaiset

Tuttavallisesti helvetinkoneeksi kastettu kellokorttilaite on yhteisöllisen inhon kohde töissä. Ei niin, etten ymmärtäisi sen funktiota työnantajan kannalta, ja miksei työntekijänkin. En vain ole varma siitä, tuottaako valvonta sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Luovaa työtä tekeville aika on hankala käsite. Ilman määräaikaa, mitään ei saa aikaiseksi. Kiire on paras motivaattori. Toisaalta ilman aikaa ajatella, se mitä saadaan tehtyä, ei ole minkään arvoista. Luulisi työnantajankin arvostavan lopulta enemmän tuloksia, kuin sitä, että kaikki istuvat samaan aikaan samassa paikassa.

Lapsuuden päivät olivat merkillisen pitkiä. Niin pitkiä, että yhden loputtoman kesäpäivän aikana ehdin sata kertaa kysyä äidiltä, mitä tekisin. Aikaa oli liikaa, sille ei olisi millään keksinyt käyttöä. Jostain syystä muistan saaneeni aina hyviä ideoita palkinnoksi. Miksei tekemistä ollut ja miksi aika meni niin hitaasti? Onneksi ongelmaa ei enää ole. Kiire hallitsee kaikkia elämän osa-alueita, eikä mitään ehdi. Jos ehtii aloittaa, ei kuitenkaan saa valmiiksi. Kaikki projektit ovat kroonisesti kesken. Miten ylipäätään on mahdollista, että meillä on krooninen pula siitä ainoasta asiasta, jota kaikilla on?

En tunne ketään, jolla olisi perhekuvat hyvässä järjestyksessä ja siisteissä albumeissa. Tunnen sen sijaan ison joukon ihmisiä, jotka ovat suunnattoman stressaantuneita siitä digikuvien määrästä, joka kuormittaa kotitietokoneiden muistia ja ulkoisia kovalevyjä. Jotkut eivät edes tiedä missä ne kuvat ovat. Digikameroiden piti helpottaa kuvien säilyttämistä. Toisin kävi. Monimegaisia digikuvia on kymmenkertainen määrä entiseen, eikä kukaan tiedä mihin ne pitäisi tallettaa ja missä muodossa. Ehkä salaa toivomme, että tietokoneen muisti pettäisi ja tuhoaisi osan ahdistuksen aiheuttajista. Sitten voisimme kaihoisasti muistella niitä kadonneita muistoja.

Miksei meillä edelleenkään ole @-näppäintä tietokoneessa, vaan siihen tarvitaan kahta sormea? Tekniikan piti pelastaa meidät, mutta se onkin pilannut vapaa-ajan monimutkaistamalla kaiken. Aikana, jolloin puhelimet jätettiin (hyvästä syystä) kotiin ulos lähtiessä, vapaa-aika oli vapaampaa. Nyt puhelimen kotiin jättäminen katsotaan joko vastuuttomaksi tai epäilyttäväksi teoksi. Puhelimeen vastaamattomuutta pidetään loukkauksena soittajaa kohtaan. Juuri se on vastuutonta, että varastaa kenties toiselle äärimmäisen harvinaisen vapaa-ajan hetken.

Ennen junamatkalla oli ylimääräistä aikaa lukea kirjaa, jutella, kirjoittaa tai ajatella. Nyt aika on pilkottu, koska mahdollisuuksia on liikaa. Pian kukaan ei edes huomaa mitä olemme menettäneet; me totumme, annamme periksi ja unohdamme. Siitä tulee menneisyyden kadonnutta aikaa. Meidän kuuluu jopa tehdä selvitys juna- tai lentomatkan jälkeen siitä miten olemme käyttäneet matkaan kuluneen ajan hyödyksi. Kuluminen on hirvittävän negatiivinen tapa ajatella. Aikahan on lahja, joka voitetaan. Varsinkin joutoaika. Luulen, että me kehitymme vasta silloin kun osaamme kysyä juuri oikeita kysymyksiä, jotka kyseenalaistavat sen minkä piti olla lähtökohtaisesti itsestäänselvää.

En edes yritä kuvitella, että irtautuisimme lineaarisesta aikakäsityksestämme. Voisimme kuitenkin ajatella kuten antiikin kreikkalaiset – eteenpäin. Kreikkalainen olisi sanonut, että tammenterho on maassa siksi, että siitä kasvaisi puu. Me sanomme, että se on siinä, koska se putosi puusta. Katsomme taaksepäin. Jos yrittäisimme katsoa eteenpäin ja ehtiä kiireen edelle, saisimme ehkä vapaasti lillua hetken tyhjässä tilassa ja ehkä keksiä jotain oivaltavaa. Uudet ajatukset vaativat vapaata pudotusta ja tilaa hengittää. Kirottu kellokorttilaitekin katsoo vain menneisyyteen – mittaa aikaa, joka on käytetty. Se ei kerro paljonko aikaa on jäljellä, mikä olisi positiivisempi tapa ajatella.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Tanssii kristittyjen kanssa

Oma suosikkini Tanssii tähtien kanssa -kisassa on säteilevä Nasima. Erityisen hauskaa on ajatella miten kansan syvien rivien ennakkoluulot naksahtelevat suomisoffilla. Nasimahan edustaa juuri niitä maahanmuuttajia, joita asiaan kriittisesti suhtautuvat eivät oppinsa mukaan halua tänne. Hän on muslimi, kotoisin täysin erilaisesta kulttuurista ja saapunut Suomeen pakolaisena. Ja mikä kaikkein kauneinta – vihoviimeinen asia, jota nuorelta musliminaiselta kukaan odottaa, on salsan tanssiminen tv-showssa.

Päivi Räsäsen viimeisimmän tunnustuksellisen lausunnon mukaan meidän pitäisi suosia erityisesti kristittyjä maahanmuuttajia. Jäi kuitenkin määrittelemättä suositaanko vanhoilliskristittyjä vai liberaalimman, vähemmistöjen oikeudet huomioivan uskonkäsityksen kannattajia. Tästä linjauksesta ei ole enää pitkä matka siihen, että aamun ruuhkabussiin valikoidaan ensin valkoihoiset kristityt heteroseksuaalit. Tosin jos bussikuskit saavat päättää, voi olla, että valkoihoiset jäävät pääkaupunkiseudulla pysäkille palelemaan. Kuka sitten on oikea kristitty? Kirkkoon saa käsittääkseni liittyä kuka tahansa. Uskoahan ei tarvitse todistaa pääsykokein eikä lääketieteellisin testein.

Mielenkiintoista maahanmuuttokeskustelua käytiin myös kirjamessuilla. Sofi Oksanen sattui taas oivallisesti kiteyttämään yhteiskunnan tilan yhteen lauseeseen. “Miten Suomi olisi houkutteleva hyvin työllistyville maahanmuuttajille, jos täällä on ennakkoluuloja ja rasismia?” Asenneilmapiirin suora seuraus jo tällä hetkellä on se, että lahjakkaimmat ja kunnianhimoisimmat lähtevät, jos työmarkkinat eivät tarjoa heille haasteita. Tämä koskee yhtä lailla suomalaisia, joita ilmapiiri ei miellytä. Kaikki eivät haluakaan jäädä bussikuskeiksi ja siivoojiksi. Lähtiessään he ostavat vain menolipun.

Irlannissa oli vielä neljä vuotta sitten paljon ulkomaalaisia ja paljon työpaikkoja, jotka kohtasivat hyvin toisensa. Työttömyysprosentti taisi olla neljä, jota pidettiin lähes täystyöllisyytenä. Meillä hoetaan aina sitä, ettei täystyöllisyyteen koskaan päästä. Onko sitten yritetty? Ei kai silti ole pakko hyväksyä kiltisti sitä, että joka kymmenes istuskelee kotona. Irlanti houkutteli ihmisiä juuri samoista syistä kuin Suomi nykyisellään karkottaa. Elintaso oli hyvä, verotus lempeä ja ilmapiiri riittävän ymmärtävä monikulttuurisuutta kohtaan. Irlanti veti ilmeisillä hyödyillä ennen muuta työntekoon. Suomi ei valitettavasti tee niin.

Tunnen maahanmuuttajia, juuri niitä hyvinkoulutettuja ja kunnianhimoisia, joista EVA:n Talent available -raportti oli huolissaan. Moni on turhautunut ja tuntenut olevansa väärästä maasta. On väärä aksentti tai äidinkieli. On tuttu insinööri, joka ajaa pakettiautoa, sosiologi kouluavustajana, ekonomi asentamassa ilmastointilaitteita. On yliopiston opettajia, jotka ovat viettäneet puoli vuosikymmentä vastaanottokeskuksessa, ja joille ainoa mielekäs puuha on kirkon vapaaehtoistyö. Yhteiskunta on häviäjä, kun näiden ihmisten osaaminen, kokemus ja tekemisen motivaatio heitetään hukkaan ilman, että kukaan edes huomaa sitä.

Virallisena työllistämistoimena järjestelmä tarjoaa maahanmuuttajille palkatonta työharjoittelua. Sitä voisi kutsua toisella nimellä myös laillistetuksi orjatyöksi. Oppilaitokset ja työnantajat ovat keskenään sopineet, että jakson päättyessä sama yritys saa seuraavan työharjoittelijan, eikä ketään tarvitse oikeasti työllistää. Tämä on yksi tapa kaunistella tilastoja. Maahanmuuttajia jujutetaan koulutukseen, jossa ei opi mitään ja josta ei valmistu miksikään. Heille opetetaan suomea kursseilla, jotka laahaavat kuin humalainen humppaorkesteri. Ja oppilaitokset laskuttavat.

Tätä kutsutaan kotouttamiseksi ja se on poikkeuksetta harvinaisen tehotonta ja hyödytöntä. En tiedä ehdittiinkö Irlannissa kotouttaa ketään, kaikilla oli kiire töihin. Yleisesti uskotaan ilmeisesti, että maahanmuuttajat ovat Suomessa joko töissä, opiskelemassa tai elävät toimeentulotuella. Ei se niin suoraviivaista ole. Useimmiten he nostavat työttömyyskorvausta tai opintotukea ja käyvät samaan aikaan pimeästi töissä. Niin tekee moni suomalainenkin. Se, että työhaastatteluun pääsee vaihtamalla sukunimen, on ensi sijaisesti meidän tragediamme, ei maahanmuuttajien. Se, että systeemiä vedätetään, on epäkelvon systeemin vika. Kukapa ei tekisi itse samoin.

Samaan aikaan puolueet sorvaavat kilvan maahanmuuttopoliittisia lausuntoja, hakevat syntipukkeja lamalle ja julistavat homokantojaan. Epätasa-arvo voi silti oikein hyvin. Koko rakennusteollisuus elää pimeän työvoiman luvallisesta hyödyntämisestä. Talous hyötyy siitä, ettei valvontaa ole. Paritus ja prostituutio voivat oikein hyvin, sitäkään ei valvota. Samalla termillä voisi kutsua vuokratyövoiman hyödyntämistä. Samoin hyväveli-verkosto ja politiikan korruptio. Oikeita työelämän ongelmia olisi kyllä olemassa tutusta pätkätyöstä ja varhaiseläkkeistä alkaen, mutta niistä on päätetty vaieta.

Plyysikankaisten divaanisohviensa poteroihin kaivautuvat katkeroituneet kantasuomalaiset, jotka tähtäilevät haulikolla kaikkea mikä näyttää erilaiselta, eivät vie tätä maata mihinkään muualle kuin tunkiolle. Ainoa pelastuksen tie on Nasiman kaltaisissa kauniissa ja rohkeissa. Toivottavasti Nasima jaksaa tanssia, eikä anna periksi.

torstai 28. lokakuuta 2010

Totta aamunkoitteessa

Näin kirjamessujen aikaan tekee mieli julkaista tällainen kirjameemi, vaikka se poikkeaakin totutusta tyylistä ja formaatista. Tämä vain oli niin houkutteleva. Enkä usko, että haluan sähköistä kirjahyllyä tämän nykyisen seinäni tilalle. Sitäkö muka pitäisi öisin katsella ja järjestellä uusiksi? Koti ilman kirjoja ja pianoa ei ole mikään koti.

Kas tässä:

Oletko mies vai nainen?
Don Quixote

Kuvaile itseäsi.
Kosmonautti

Kuinka voit?
Sinut

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Ihmisten eläintarha

Mihin haluaisit matkustaa?
Timbuktu

Kuvaile parasta ystävääsi.
Eikä nivelet ruostu

Mikä on lempivärisi?
Salmiakki

Millainen sää on nyt?
Matala maa

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Totta aamunkoitteessa

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Hämärä luonto

Mitä elämä sinulle merkitsee?
The desert and the dancing girls

Millainen parisuhteesi on?
Nainen ja apina

Mitä pelkäät?
Nunnu putoaa

Päivän mietelause?
Vielä yksi asia

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Hiljaisuuden voima

Miten haluaisit kuolla?
Kenelle kellot soivat

Mottosi?
Rikos ja rangaistus

maanantai 25. lokakuuta 2010

Ja possu sanoo muu

Istuin kerran hikisenä nicaragualaisen kyläkaupan rappusilla nauttimassa mielestäni ansaitsemaani kylmää olutta, kun pölyiselle kylätielle juoksenteli pieni possu. Seurailin sen uteliasta tonkimista ja sitten – sympaattinen otus pissaili huolettomasti toikkaroidessaan keskellä tietä. Tajusin samassa matkustaneeni hirveän kauas kotoa nähdäkseni elämäni ensimmäistä kertaa miten possu pissii. Ajattelin matkan olleen kaiken vaivan arvoinen. En ollut enää ihan yhtä maalaiselämästä vieraantunut urbaani hölmö.

Viikonloppuna teimme tuttavuutta porsaan sisäfileen kanssa. Tai niin uskoin. Liha oli hautunut hyvin uunissa. Silti se ei tuntunut pehmeältä ja murealta kuten yleensä. Tuoksukin oli outo. Tarkistin päiväyksen paketista, siinä ei ollut vikaa. Kun leikkasin lihaa, tajusin missä oli. Marinoitu Pirkka-possu oli sitkeää, tummaa ja säikeistä lihaa. Sisä- ja ulkofilettä on tehty uunissa monen monta kertaa, eikä se ole koskaan näyttänyt tältä. Emme tienneet mitä kuivakka liha oli, eikä kukaan pystynyt syömään sitä.

Osmo Soininvaara kertoi blogissaan käyneensä Ranskassa ostamassa lampaankyljyksiä. Tiedän, tiedän. Se vain tahtoo unohtua jos ei vähään aikaan matkusta. Tuore ruoka näyttää ja maistuu tuoreelta. Ja sitä ei todellakaan saa kotoisasta jättimarketista. Meillä on vaihtoehtoina vain yrittää metsästää tuoretiskistä vähiten epäilyttävät viipaleet tai valmiiksi pakatuista se, jossa olisi mahdollisimman vähän emulgointi- ja stabilointiaineita. Soininvaaran mukaan kauppa pilaa suomalaisen ruokakulttuurin. Minulta se on pilannut ruokahalun monta kertaa.

Ehkä koko kansakunta olisi terveempi, jos pikkukaupat, pientilat ja lähiruoka olisivat säästyneet tältä kehitykseltä. Oikean ruoan sijasta syömme ja syötämme lapsille teollisesti tehovalmistettua keinoravintoa, joka säilyy viikkoja ja maistuu aromatisointiaineilta. Iso osa suomalaisista tuskin edes tietää miltä oikeasti tuore ruoka tai vaikka lehmänmaito maistuu. Ehkä siksi luomu ei myy, eikä sitä osata vaatia. Olisi syytä. Kyseenalaiset tutkimukset pelaavat ruokateollisuuden pussiin. Pelkästään ajatus siitä, että luomuruoan paremmuus pitäisi tieteellisesti todistaa, on absurdi.

Pahin vihollisemme ei ole pommia kantava islamisti, trooppinen myrsky eikä lamakaan. Vihollinen on ruokapöydässä ja me olemme itse sen kutsuneet kylään. Irlannissa organic food -osasto oli todella iso jo vuosia sitten. Milloin me heräämme vai ovatko ihmiset jo turtuneet? Vähintä mitä voimme tehdä, on panostaa siihen, että edes kouluissa syödään järkevästi.

Suomalaisia järkytti kesällä kun venäläisviranomaiset ilmoittivat boikotoivansa liha- ja maitotuotteita ja löysivät ylimääräisiä lääkeaineita Atrian lihasta. Kohu selitettiin nopeasti veli venäläisen tavaksi tehdä kauppaa. Äkkiä unohtui sekin, että lihasta todella löytyi siihen kuulumatonta antibioottia. Yritettiinkö naapurille myydä sekundaa ja vedätys paljastui? Entä jos kotimaiseen valvontaan ei voikaan luottaa? Meille myydään juuri niin huonoa ruokaa, kuin suostumme ostamaan.

Tapiolassa osui silmään ilmoitus kadonneesta kissasta. Lappuun oli tekstattu lisäys: maistui kanalta. Hirveän huonoa huumoria, mutta silti se hymyilytti. Pitäisikö teollista ruokatuotantoa vastaan hyökätä samanlaisella sissitaktiikalla? Muuten voi olla, ettei mikään muutu. Joka tapauksessa joku muu saa vastedes syödä ne valmiiksi marinoidut porsaanfileet, jotka sanovat muu tai ehkä jopa hau hau.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Suuri rusinasota

Taistelua on käyty vimmatusti jo viikon ajan. Maksalaatikko on perinneruoka, josta jokaisella on mielipide. Vanhoillisimmat laatikkofundamentalistit jopa väittävät, että maksalaatikko ilman rusinoita olisi syntiä. Alkuperäisen reseptin tulkinnastakin on syntynyt kiistaa. Radikaaleimmat liberaalit taas puhuvat jopa maksalaatikkoapartheidista. Myös maksalaatikon synty on herättänyt perustavanlaatuisia kysymyksiä. Onko se ollut olemassa aina? Lisätäänkö rusinat myöhemmin vai ovatko ne laatikossa alusta asti? Mikä on maksalaatikon tarkoitus?

Hyvä sinänsä, että tärkeistä ja tunteita herättävistä perinteistä käydään perusteellista keskustelua – kuten maksalaatikosta. Ennenhän siitä ei puhuttu lainkaan, ei puhuttu rusinoistakaan. Se vain oli pöydässä ja sitä syötiin, ei olisi ollut sopivaa kyseenalaistaa laatikon perinteistä asemaa. Ajat kuitenkin muuttuvat. Nyt rusinattoman maksalaatikon puolustajat vaativat omalle suosikilleen virallista asemaa joulupöydässä ja kunniapaikalla. Puhutaan isoista asoista, tasa-arvosta ja yhtäläisistä oikeuksista.

Lain edessä maksalaatikot ovat tasa-arvoisia Suomessa. Laatikkoa saa syödä kuten haluaa, se ei ole rikos eikä sairaus. Tilastollisesti kuitenkin vain muutama prosentti haluaa maksalaatikkonsa ilman rusinoita. Alle prosentti nauttii estoitta molemmista ja suuri enemmistö perinteisesti rusinoiden kanssa. On myös niitä, jotka pidättäytyvät maksalaatikosta kokonaan. Tarkkoja lukuja ei luonnollisesti ole, koska aihe on arka ja henkilökohtainen.

Maailmassa on kuitenkin 77 maata, joissa rusinaton maksalaatikko on lainvastainen ja niistä seitsemässä siitä voidaan tuomita kuolemaan. Täällä asiat ovat siis varsin hyvin. Poliisi ei ratsaa keittiöitä, ei kaivele rusinoita eikä vie ketään kuulusteltavaksi. Halutessaan maksalaatikkoa voi harrastaa työpaikoilla tai vaikka kadulla, täysin julkisesti ilman häpeää tai joutumista paheksunnan kohteeksi. Mistä tässä sitten soditaan?

Ennen oli radikaalia olla syömättä maksalaatikkoa tai vain jättäytyä pois joulupöydästä. Nyt perinteisestä maksalaatikkoseremoniasta taistellaan haarukat totisesti tanassa. Jotenkin koko sodassa on järjestetyn protestin ja provokaation sivumaku. Epäilen kiinnostaako maksalaatikkokiista edes enemmistöä suomalaisista. Vanhoilliset perinteisen laatikon kannattajat kokevat kuitenkin asemansa uhatuksi. Ehkä tarkoitus onkin kaataa vanha valta ja viedä paraatipaikka pöydän päässä. Mene ja tiedä. Ainakin esiinmarssi on näyttävä.

Joulupukin kantaa asiaan ei tunneta, mutta tonttujen leiri on jakautunut pahasti kahtia skandaalin takia. Tonttujen apulaisia eroaa tuhansittain. Rusinamyönteinen puolue taas on saanut uusia jäseniä kohun ansiosta. Epäilemättä muutkin puolueet hyötyvät siitä, että huomio kohdistuu vaalien alla selkeään vastakkainasetteluun, jonka kaikki ymmärtävät eikä tarvitse julkisesti ruotia vaikkapa työttömyyttä tai luoja varjele ilmastonmuutosta ja energiaratkaisuja. Rusinattomien puoluekin saa tulla reilusti uunista ulos. Lopultakin puhutaan vain maksalaatikosta.

Onneksi maassamme on viimein päästy konkreettiselle tasolle tasa-arvon kiistattomien epäkohtien korjaamisessa, eikä vain perusteta komiteoita ja julkaista mietintöjä. Seuraavaksi hoidetaan varmasti kuntoon lasten tasa-arvo koulutuksessa, koulu- ja työpaikkakiusaaminen, ulkomaalaisten pääsy työelämään, rotujen tasa-arvo, opiskelupaikkojen jakaminen ja muut pienet epäkohdat. Kunhan maksalaatikon ja rusinoiden kiista on ensin käsitelty.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Lilliputtien maassa

Kulttuurishokki ymmärretään henkisenä konfliktina, joka syntyy vaikeudesta sopeutua erilaiseen kulttuuriin. Ajatellaan siis yleensä, että on kyse kielestä, käyttäytymisestä ja tavoista tehdä asioita ja kohdella toisia ihmisiä. Kulttuurishokkiin kuuluu kuitenkin olennaisesti myös fyysinen sopeutuminen ulkoisen olemuksen muuttumiseen. Voi olla yllättävän vaikeaa yhtäkkiä aikuisena kasvaa tai kutistua.

Kun suomalainen muuttaa Intiaan, hän on paikallisten keskellä jättiläinen – eli kasvaa yhtäkkiä huimasti pituutta. Jos taas muuttaa Hollantiin, muuttuu kääpiöksi. Sveitsissä suomalainen tuntee itsensä köyhäksi, Egyptissä kalpeaksi, Ruotsissa huonohampaiseksi ja Brasiliassa alaraajahalvaantuneeksi. Tämä on tietysti ohimenevä vaihe, koska asuessaan vieraassa maassa alkaa pian muuttua enemmistön kaltaiseksi. Pian mitään eroa ei edes itse huomaa. Myöhemmin eivät huomaa enää muutkaan.

Asiaan perehtymätön luulisi helposti, ettei tämä koske paluumuuttajaa. Sama prosessi on kuitenkin edessä käänteisesti. Ulkomailla asuneen suomalaisen minäkuva on muuttunut asuinmaan ihmisten kaltaiseksi eli hän on alkanut kuvitella olevansa saman näköinen kuin muutkin. Palatessaan kotimaahan, hänen täytyy nopeasti muuttaa olemuksensa takaisin. Tämä on kivuliasta siksikin, etteivät muut ymmärrä hänen kasvu- tai kutistumiskipujaan.

Kun palasin Suomeen kohtasin kalpeita, paksuposkisia ja pienisilmäisiä ihmisiä, joilla oli lyhyet, tukevat jalat, joilla he kävelivät painavin askelin. Hämmentyneenä yritin löytää normaalin näköisiä ihmisjoukosta, mutta kaikki näyttivät samalta. Erityisen omituista oli se, että ihmiset olivat muuttuneet niin vakaviksi ja tuijottivat pisteliäästi sanomatta kuitenkaan mitään. Kaikki iloisuus ja keveys tuntui puuttuvan heiltä. Viikon kummastelun jälkeen katsoin aamulla peiliin ja näin siellä aivan samannäköisen pienisilmäisen suomalaisen. Identiteettikriisi oli valmis.

Tunsin myös kutistuneeni. Tämä on merkillistä siksi, että miesten keskipituus Suomessa on 178 cm ja Irlannissa 176 cm, joten ero on varsin pieni. Jos kuitenkin sattuu olemaan täsmälleen 177 cm pitkä, sillä on paljonkin merkitystä – vanhassa kotimaassa on silloin ollut alle keskipituinen, mutta uudessa sen yli. Kyllä koolla on väliä, on teeskentelyä väittää mitään muuta. Ehkä koko kulttuurishokki johtuu lopulta juuri niistä kahdesta senttimetristä.

Vieraassa maassa on väkisin kuin ruma ankanpoikanen. Sadussa ruma lintu löytää lopulta omiensa luokse ja ymmärtää miksi on ollut erilainen ja sen, ettei olekaan ruma. Opetus on se, että erilaisuutta suvaitaan usein huonosti niin lintujen kuin ihmistenkin porukoissa. Jos ei sopeudu ja osaa olla muiden kaltainen, tulee nokituksi hengiltä. Tai sitten pitää hakeutua samannäköisten seuraan. Eläimiä me olemme, vaikka kuljemmekin pystyssä.


P.S. Perehtymismateriaalina suosittelen Jonathan Swiftin kirjaa Gulliverin retket. Se kertoo itse asiassa nimenomaan kulttuurishokista ja sen kohtaamisesta. Toinen ikiaikainen suosikkini on Desmond Morrisin Alaston apina, joka taas kertoo siitä, miksi me helposti käyttäydymme huonosti varsinkin kohdatessamme kulttuurishokin tai erilaisuutta. Kaikki loput opetukset löytyvät Andersenin ja Grimmin saduista.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

En etsi valtaa loistoa

Kadulla kerjäämistä ei haluta kieltää, sanoo myös ulkoministeri Alexander Stubb. Se ei hänen mukaansa ole syy vaan seuraus. Syy on köyhyys. Ajatus köyhyyden poistamisesta on radikaaleinta mitä suomalaisessa poliittisessa retoriikassa on kuultu sitten taistolaisvuosien. Ja kun se toteutuu, rauhan Nobel tulee Suomeen jo toistamiseen. Ehkä meillä onkin syy juhlia ja myös hiukan kyseenalaistaa samalla omia asenteitamme.

Kerjääminenhän on työtä ja epäilemättä kovaa työtä. Istumatyötä tekevänä tiedän miten helposti siinä hankkii selkävaivoja. Vähän väliä pitää nousta oikomaan nikamia ja hakemaan kahvia. Istumatyö sisällä on kuitenkin lastenleikkiä verrattuna istumatyöhön ulkona. Se on myös myyntityötä, jossa asiakkaat on nopeasti saatava vakuuttumaan sijoituksen välttämättömyydestä. Tulospalkkaus aiheuttaa varmasti stressiä. Ammattiliiton kautta kerjääminen integroitaisiin parhaiten suomalaiseen yhteiskuntaan ja saataisiin alalle yhdenmukaiset säännöt. Mikä liitto ehtii ensin?

Meillä on nyt onnekkaasti oman alansa parasta osaamista maassamme ja sitä pitäisi pystyä hyödyntämään täydellä teholla. Ripeällä valmistelulla peruskoulupohjaiseen kerjäämisen ammattitutkintoon valmistavat opinnot voisivat alkaa jo ensi syksynä oppilaitoksissa. Suomessa on paljon köyhiä, saneerausten takia työelämästä syrjäytyneitä, joiden ansiosidonnainen pian päättyy. Myös varastaminen voitaisiin laillistaa niin, että pienituloisilla olisi Kelan määrittelemällä kuukausittaisella summalla oikeus ottaa haltuunsa toisten omaisuutta. Olisimme tasa-arvon ja tulonsiirtojen todellinen mallimaa.

Vuosittain voitaisiin palkita vuoden kerjäläinen, mikä nostaisi alan arvostusta ja antaisi vähäosaisille kasvot julkisuudessa. Suomessa kerjäläisyyttä opiskelevat voisivat tietysti hakeutua vaihto-oppilaiksi ulkomaille ja käydä hakemassa kansainvälistä oppia alan parhailta eurooppalaisilta mestareilta. Työharjoitteluun Helsingin kaupunkikin tarjoaa tosin oivallisen ympäristön – positiivisesti suhtautuvia rahanjakajia riittää. Joku paikallinen sanomalehti voisi sponsoroida istuinalusia ja brändättyjä pahvimukeja tuleville ammattilaisille.

Stubbin johdolla Suomi voi olla edelläkävijä globaalien ongelmien ratkaisijana ja tätä osaamista pystyttäisiin myymään myös Unionin ulkopuolelle. Me voisimme profiloitua alan erikoisosaajiksi. Perinteitä ja kulttuuria tukevia projekteja EU:kin avokätisesti rahoittaa. Jos ulkoministerin vision mukainen rahasto toteutuisi, olisi toki turvallisempaa kuljettaa korvamerkityt seteliniput Suomeen ja lapioida niitä suoraan asuntovaunun ovesta sisään kuin liukastella pitkin Romanian maaseudun mutaisia pikkuteitä etsimässä romaneja, jotka puurtavatkin siirtotyöläisinä pohjoisen hyvinvointivaltion kaduilla.

Jos kerran ennakkoluulottomasti ryhdytään taistoon eriarvoisuutta vastaan, miksei saman tien korjattaisi muutamia muitakin epäkohtia. Köyhyyden voisi poistaa koko maailmasta. Samoin nälänhädän, sairaudet ja ilmastonmuutoksen. Huumekaupan, sodat ja konfliktit voisi lopettaa ja uskonnoista johtuvat kiistat voisi myös samalla sopia. Ja sitten Lähi-idässä kinastellaan yhä siitä yhdestä pölyisestä maaläntistä. Sekin saisi jo loppua. Ottakaamme toisiamme kädestä kiinni ja eläkäämme vastedes sopuisassa yhteisymmärryksessä. Niin köyhät kuin rikkahat.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Kim Jong N8

Pohjois-Korealla menee huonosti, mutta niin menee myös Nokialla. Molemmat ovat tehneet vääriä valintoja. Molemmilla on liian vähän ystäviä. Myös Nokialla on uskottu ikuiseen auringonnousuun ja rakastetun johtajan pettämättömään viisauteen. Molemmat ovat mielestään suuria ja mahtavia, mutta nälkävuodet ovat kohdelleet kaltoin. Nokian puhelinkokeille naureskellaan julkisesti ja uusi kanadalaisjohtaja on tiukan paikan edessä. Brändiarvosta on kadonnut kahdessa vuodessa 20 miljardia. Pohjois-Korean kurssi on ollut aika huono jo vuosikymmeniä.

Yhtäläisyydet eivät lopu tähän. Maailman kummallisin diktatuuri, siis Pohjois-Korea, valmistautuu johtajanvaihdokseen. Rakkaan johtajan Kim Jong-Ilin poika, Kim Jong-Un perinee yksinäisen paikan valtaistuimella, mutta ulkomaailma ei tiedä hänestä mitään. Yhtä salamyhkäistä on ollut Nokian uuden älypuhelimen lanseeraus, jota lykättiinkin jo useaan kertaan. Maallikotkin ovat ymmärtäneet, että kehitystyö on ollut tuskien taival. Seuraajan löytäminen usein on, säälimättömien vihollisten painostuksen keskellä.

Merkillistä kyllä, molempien kruununperijöiden ulkonäöstä on herännyt keskustelua. Lehdet väittivät, että Kim Jong-Un olisi käynyt kirurgilla. Ei voida tosin puhua perinteisestä kauneusleikkauksesta, jos perijän kasvoja on kaventamisen sijaan levennetty ja leuan alle tehty muutama kunnioitusta herättävä nahkamakkara. Juttujen mukaan diktatuurin tuotetta olisi muokattu, jotta uusi johtaja näyttäisi enemmän isoisältään Kim Il-Sungilta. Tämän pitäisi taata kansansuosio, jos sillä nyt mitään väliä on. Onhan isoisäkin edelleen “ikuinen presidentti”, vaikka on ollut kuolleena jo kuusitoista vuotta.

Uusi nokialainen taas näyttää minusta pohjois-korealaiselta parranajokoneelta, jos kuvitellaan, että maassa olisi sellaisia laitteita. Väritkin ovat jotenkin sosialistisen makuisia. On vaikea uskoa, että puhelinta on todella suunniteltu vuosia ja tähän on ponnistelu insinöörit sitten tuonut! Jokainen voi mielessään pohtia jonottaisiko nokialaista aamuyön pakkasessa kaupan ulkopuolella ennen myynnin alkamista. Muotoilua niin syvään kumartavassa pohjoismaassa jotain on mennyt pahasti vikaan, jos laite ei edes näytä hyvältä.

Myönnän vapaaehtoisesti ilman kidutusta, etten ole käynyt Pohjois-Koreassa enkä pitänyt edes kädessäni Nokian uutta puhelinta. Koko juttu perustuu siis huhuihin ja lehtitietoihin sekä omiin arvauksiin. Ja sen lisäksi viralliseen propagandaan. Olen nimittäin nähnyt Nokian uutta mainontaa. Siitä ei tullut mieleen Pohjois-Korea, vaan brittiläinen teleoperaattori O2. Samalle tasolle ei kuitenkaan ylletä, mikä olisikin ihme – O2:n mainonta oli vuosituhannen alussa sen verran huikeaa. See what you can do – O2. N8:n slogan on It’s not technology, it’s what you do with it. En väitä, että lontoolaistoimistossa olisi mitenkään...no, asiakas tilaa ja asiakas maksaa. Ainakin se on liian pitkä ollakseen oikeasti hyvä.

Keväällä 2007 kaverini esitteli minulle tohkeissaan uutta matkapuhelintaan Pursimiehenkadun kulmassa. Se hetki olisi voinut muuttaa elämäni, minäkin olisin voinut loikata. Puhelin oli iPhone. Sen sijaan olen yhä edelleen kömpelön kotimaisen omistaja, mitä kadun enemmän kuin mummon talouskukkaron tyhjentämistä vuonna 1985. Viis siitä kuka keksi mitä, Apple voitti kisan. Nokian tuotteissa tai sen paremmin mainonnassakaan ei ole vuosiin ollut mitään uutta tai jännittävää.

On siis Steve Jobsin ansiota, että meilläkin on nyt paitsi mahdollisuus ostaa trendikkäitä ja houkuttelevia puhelimia, myös sananvapaus. Rakkaan kansallissankarimme tekemisiä ja tuotteita saa julkisesti kritisoida, jos siltä tuntuu. Kymmenen vuotta sitten tämän tekstin julkaisemisesta olisi rangaistu ankarasti paheksuvilla katseilla ja epäisänmaallisuuden stigmalla. Omaa pesää ei liattu, kaikilla oli samanmerkkinen puhelin. Paremmasta ei tiedetty, mutta nyt kaikki on toisin.

Kiitos amerikkalaiset imperialistit, kiitos ja syvä kumarrus!

tiistai 5. lokakuuta 2010

Strateginen kumppari

Syksy saa ja myös mainostoimisto samalla. Asiakkaat puhkeavat kukkaan yhtä jalkaa ruskan kanssa, havahtuvat syys- ja joulukampanjoineen ilahduttamaan meitä markkinointiplaneillaan. Palveluammatissa kuuntelemme pieniä ja suuria toiveita valppaat korvat nöyrästi värähdellen. On niitä, joille teemme oivaltavaa mainontaa, sellaista mikä puhuttelee ja tuottaa haluttuja tuloksia. Joskus se on kaunistakin. On asiakkaita, joiden kanssa pääsemme kuivin jaloin maaliin, ammattitaitoisia ostajia. Toisten kanssa taas kahlaamme elämän kylmiä kuralätäköitä. Joskus se menee näin.

Tarjoilija: Hyvää iltaa.
Asiakas: Ottaisin mustatorvisienikeittoa, riimiporoa ja härkäcarpaccion.
Tarjoilija: Ja pääruoaksi?
Asiakas: Kampasimpukkaa, vasikanmaksaa, maa-artisokkarisottoa ja nakkeja. Sinapin kanssa.
Tarjoilija: Kyllä tietysti onnistuu...
Asiakas: Niin, ja vielä kunnon pippuripihvi. Ja punajuurisalaattia, mutta voisiko se olla jonkun muun väristä?
Tarjoilija: No, yleensä se on ollut punaista.
Asiakas: Minä en pidä punaisesta, siitä tulee joulu mieleen.
Tarjoilija: Kuinka haluatte pihvinne? Kypsänä?
Asiakas: Mieluummin puolikypsänä tai puoliraakana, se on varmaan edullisempaakin. Sitähän voi sitten aina kypsentää lisää. Otan sitten kaikki samalle lautaselle.
Tarjoilija: Kannattaisiko kuitenkin...
Asiakas: Nyt alkaa jo olla nälkä.
Ruoka saapuu.
Asiakas: En minä mitään tällaista ole tilannut.

---

Räätäli: Kuinka voin auttaa?
Asiakas: Äkkiä pitäisi saada juhla-asu, hirveä kiire.
Räätäli: Tuleeko tämä miehelle vai naiselle?
Asiakas: Kyllä sen pitää sopia ihan kaikille.
Räätäli: Minkälaista olitte ajatellut?
Asiakas: Joku siisti ja hillitty, aika perinteinen, mutta persoonallinen se voisi kuitenkin olla, kyllähän te tiedätte meidän tyylin. Pääasia kuitenkin on, että se tilaisuus on huomenna.
Räätäli: Mikä tilaisuus teillä on?
Asiakas: Se on sellainen vuosittainen juttu, mutta ei sitten mitään mustaa ettei tule ihan hautajaiset mieleen. Eikä valkoinenkaan sovi kun kilpailijalla oli kerran. Jotain modernia.
Räätäli: Harmaa ehkä?
Asiakas: Ei kun kyllä siinä saa väriä olla ja iloisuutta kanssa. Tehkää vaikka muutama erilainen versio. Voisiko jo iltapäivällä tulla sovittamaan?

---

Lääkäri: Vahvasti epäilen, että vaiva liittyy maksan toimintaan. Usein se...
Asiakas: Älä nyt sössötä.
Lääkäri: Testitulosten mukaan...
Asiakas: Unohdetaan ne. Laita tosta 70mg, tuota lisäksi ja tuolta vielä nappeja päälle. Siitä se lähtee. Näin tätä on ennenkin hoidettu.
Lääkäri: Mietitäänkö kuitenkin hetki, mistä tämä johtuu?
Asiakas: Ei jumalauta, meidän firmassa olisi ovi laulanut jo. On meillä muutakin tekemistä. Onko teillä vieläkään mitään ammattikoulutusta? Anna tänne se ruisku.
Lääkäri: Se voi olla huono idea...
Asiakas: Jos te ette halua tehdä tätä, kyllä tuolta löytyy muita lääkäreitä, jotka haluavat.

torstai 30. syyskuuta 2010

Näkkileivän jauhopuolella

Kun joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia suomalaisia joutuu samaan tilaan, ei synny spontaanisti yhteishenkeä tai luontevaa keskustelua. Jutustelu on väkinäistä ja vaikeaa. Useimmiten ei ystävystytä, ei esittäydytä. Joskus kukaan ei aloita keskustelua ja kaikki ovat hiljaa. Olen ainoa, jota tilanne kiusaa suunnattomasti. On ollut hankalaa sopeutua siihen, että ryhmässä pitää olla se, joka sekä aloittaa keskustelun että pitää sitä yllä, koska hiljaisuus tuntuu ahdistavalta. Olen tuskastunut tähän rooliini, jota minun ei koskaan ulkomailla tarvinnut harjoitella. Siellä taistelin suunvuorosta muiden kanssa, enkä sitä aina saanutkaan.

Ulkomaalaiset sanovat, että suomalaisiin on vaikea tutustua. Se on optimistinen käsitys. Toiset sanovat reilusti, että se on mahdotonta. Toisaalta väitetään, että kun lopulta onnistuu saa elinikäisen ystävän. Ei se mahdotonta ole, mutta kyllä se kysyy pitkäjänteisyyttä ja hyviä hermoja. Miksi luottamuksen voittaminen on niin kivuliasta? Mitä me pelkäämme? Me olemme vähäsanaisia ja etäisiä, epäluuloisia ja ujoja. Sanon me, koska ruoskin itseäni siitä, että olen tahtomattani välillä yhtä epäluuloinen. Eikä sekään mitään auta, mutta meille toisiimme tutustuminen on ihan yhtä vaikeaa.

Tuntuu siltä, että jos lähestymisen tekee helpoksi, antaa ymmärtää olevansa yksinäinen ja epätoivoinen. Niin ei tehdä, koska se on noloa. On ikäänkuin tabu olla avoin ja kertoa henkilökohtaisia asioita. Kuitenkin toiseen ihmiseen tutustuminen ja ystävystyminen vaatii juuri sitä. Se vaatii luottamusta siihen, että toinen ihminen haluaa meille vain hyvää. Voitko luottaa naapureihisi? Sitä ei edes pidetä kaupungissa tarpeellisena tai varsinkaan välttämättömänä. Itsekeskeisyys on hyväksyttävää eikä yhteisvastuullisuus ole pitkään aikaan ollut trendikästä. Ja sen kanssa on elettävä.

Minusta rappukäytävässä kuuluu tervehtiä, hississä vähintään katsoa silmiin ja lääkärin odotushuoneessakin voi hymyillä toisille. Se on psykologinen viesti: emme ole vihollisia. En sopeudu siihen, että Suomessa vieraille ihmisille puhumista pidetään yhä joko mielenterveysongelmana, humalaisen ylisosiaalisuutena tai iskuyrityksenä. Onnekkaasti olen töissä yrityksessä, jossa on poikkeuksellisen hyvä henki ja kaikki ovat kohteliaita, puheliaita ja ystävällisiä. Vallitsee siis yleinen luottamuksen ilmapiiri. Suomalaisessa yhteiskunnassa sellaista ei valitettavasti oikein ole.

Toinen asia, mitä ulkomaalaiset ihmettelevät, on suomalaisten tarve asua yksin. Irlannissa on normaalia, että myös työssäkäyvät jakavat talon. Housemate-elämä tulee kaikille halvemmaksi, vapaa-aikaa on kuitenkin vähän ja samalla tutustuu uusiin ihmisiin. Sekä elintaso, että henkinen hyvinvointi paranisi, jos opiskelijat asuisivat kimpassa ja jakaisivat kustannuksia. Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Täällä maksetaan kipeitä vuokria vain siitä ilosta, että saa olla yksin, omassa yksiössään ja oppia epäsosiaaliseksi. Kuitenkin siihen yhteiskunta kannustaa ja sitä pidetään normaalina. Jos 24-vuotias asuu vanhempien luona, oletetaan että jotain on vialla. Tätä kutsutaan individualismiksi.

Valokuvaaja Harri Pälviranta teki kouluampujien muotokuvat pienistä lehtijutuista, joissa kerrottiin ampumatapauksista. Kolmas muotokuva oli omakuva, “mahdollinen koulusurmaaja”. Hän oli lukenut potentiaalisen ammuskelijan profiilin: viihtyy yksin, viettää aikaa tietokoneella, lukee väkivaltakirjallisuutta ja katsoo toimintaelokuvia. Jos näihin lisätään, että on vähäpuheinen ja kuuntelee raskasta musiikkia, kuvaus sopii enemmistöön suomalaisista nuorista miehistä. Näine huveineen heidät laitetaan asumaan yksin. Sosiaalisen elämän ylläpitämiseen tarvittaisiin vähän ympäristön tukea.

Yleistäminen on niin helppoa, niin helppoa. Tapasin juuri pienissä juhlissa suomalaisen keski-ikäisen perheenisän, johon oli helppo tutustua. Hän oli puhelias, välitön, hauska ja sosiaalinen. Hän jutteli kaikkien kanssa, esittäytyi jokaiselle lapset mukaan lukien, kertoi henkilökohtaisia tarinoita itsestään ja tutuistaan ja puhui selkeällä äänellä niin, että ulkomaalaisetkin ymmärsivät sekä osasi myös kuunnella muita. Hän ei humaltunut, eikä vaikuttanut millään tavalla omituiselta. Hän siis rikkoi kaikki ne ennakkoluulot ja yleistykset mitä suomalaisista esitetään. Kun hän poistui paikalta, juhlat tuntuivat ikäänkuin päättyneen.

Minua ja muitakin ilahdutti juuri se, että tämä henkilö oli poikkeuksellisen taitava ottamaan huomioon kaikki muut läsnäolijat. Se on juuri suurin vaikeus suomalaisille sosiaalisissa tilanteissa. Yhteisö ei opeta lapsesta asti käyttäytymään oikein, koska mitään yhteisöä ei ole. Yksilökeskeinen ajattelu on ehkä parantanut tasa-arvoa, mutta ei ole lisännyt hyvinvointia. Siitä on tullut uskonasia, niinkuin loputtomasta talouskasvusta, vaikka tiedetään ettei se voi loputtomiin jatkua. Kuitenkin pidetään hölmönä jos puhuu kollektivismin ja yhteisöllisyyden puolesta individualismin opponenttina. Se sotii aikamme arvomaailmaa vastaan ja kuulostaa vasemmistolaiselta hörhöilyltä.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Osta hyvä hevonen

Kaksi naista yritti kaupata iäkkäälle miehelle koruja. Kauppoja ei syntynyt, mutta mies menetti lompakkonsa, jossa sattui vielä olemaan mukava summa rahaa. Naiset pakenivat kahden miehen kanssa autolla, mutta heidät saatiin kiinni huoltoasemalta. Näin siis kertoi Metro-lehti. Tarkkaavainen lukija huomaa, ettei jutussa mainittu sanallakaan etnistä taustaa tai kansallisuutta, vaikka molemmat ovat varmasti poliisin tiedossa. Näin on tapana uutisoida ja näitä tarinoita riittää.

Ei ole siis sopivaa arvailla, mutta jos naiset sattuivat kaupustelemaan juuri kultakoruja ja heillä oli mustat nahkatakit, olen saattanut myös nähdä heidät samassa puuhassa. Minun näkemäni korukauppiaat pyörivät viime viikonloppuna ostarilla pysäytellen pahaa-aavistamattomia ohikulkijoita ja poistuivat paikalta mustalla Audilla, jossa oli ainakin yksi mies mustat aurinkolasit päässä. Autossa oli romanialaiset kilvet ja tummennetut lasit. Mutta jos varmaa tietoa ei ole, on toki epäkorrektia arvailla keitä he olivat ja millä asialla.

Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksen käsityksen mukaan kaduilla kerjäävät etnisen vähemmistön edustajat ovat köyhiä ja heitä pitäisi auttaa. Yksi toimittaja pahoitti mielensä siitä, kun A-studio esitti asuntomurtoja koskevan jutun samassa ohjelmassa euroopanlaajuisen romaniongelman kanssa. A-studion toimittaja puolustautui samassa lehdessä sanomalla ettei ohjelma lietso vihaa, mutta ei myöskään halua sortua itsesensuuriin poliittisen korrektiuden nimissä. Aika hyvin vastattu.

Toisen kummallisen uutisen mukaan Sipoossa oli tavattu EU-komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroson näköinen mies kaupittelemassa vaatteita. Kyseessä oli rikosoikeudellisen terminologian mukaan lievä petos, jonka yksityiskohdat jäivät hämäriksi, mutta tapa ilmoittaa tuntomerkit on ihan uusi. Se avaa jännittäviä mahdollisuuksia. Odotan jo innolla seuraavanlaisia otsikoita: Nicolas Sarkozyn näköinen mies heilui ampuma-aseen kanssa lähiökerrostalon parvekkeella. Tai Barack Obaman näköinen mies ahdisteli tyttöjä Kaisaniemen puistossa. Tai ehkä Matti Vanhasen näköinen mies ryösti pankin Töölössä.

Vakavasti puhuen kukaan Euroopassa ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja mitä sopii sanoa. Sarkozyn ratkaisu on ollut lennättää slummeihin leiriytyneet romanit Air Francella takaisin lähtöpisteeseen. Ihmettelin puoliääneen lehteä lukiessa, eikö bussikyyti olisi tullut halvemmaksi. “Luuletko, että bussissa olisi ollut montakin matkustajaa jäljellä ensimmäisen vessapysähdyksen jälkeen?”, kysyi vaimoni viisaasti. Sarkozy taitaa olla ainoa, joka luulee kyyditysten auttavan. Kaikki muut tietävät, että nämä ihmiset palaavat samantien Ranskaan. Maksettu lähtöraha on hukkaanheitettyä rahaa.

Ehkä kiertelevät romanit ovat köyhiä, mutta eivät he ole niin köyhiä, etteivät pääsisi matkustamaan. Todella köyhät eivät matkustele omassa maassaankaan. Jos köyhyys ei estäisi matkustamista ja oikeuttaisi kerjäämään tai varastamaan, kaiken järjen mukaan Helsingin kaduilla pitäisi olla tuhansia kongolaisia, liberialaisia ja zimbabwelaisia kuppi ojossa. Ainakin luulisi, että todella kurjista oloista lähteneet irakilaiset ja afganistanilaiset anelisivat polvillaan almuja. En ole oikein ymmärtänyt sitäkään, miksi kerjäämistä elinkeinona pitäisi tukea lahjoituksin. Jos alkoholin nauttiminen puistossa ei ole kiellettyä, silloin puistossa saa juopotella, eikä siitä voi valittaa.

Miksi Romanian mustalaiset sitten kiertelevät kerjäämässä? Kommunismin aikaan paitsi, että rajat olivat tiukasti kiinni, kaikki oli muutenkin toisin. Jokaiselle löytyi töitä. Romanit laitettiin tehtaisiin rakentamaan uljasta sosialismia siinä missä kaikki muutkin ja lapset haettiin kotoa koulunpenkille vaikka väkisin. Lakia toteltiin ja sitä valvottiin, resursseista ja työvoimastahan ei ollut pulaa. Enää ketään ei kiinnosta, tehtaat on suljettu ja lukutaidoton vähemmistö vaeltelee likaiset kädet toisten taskuissa pitkin maanosaa.

Ongelma tunnetaan, mutta ratkaisua siihen ei ole, kun normaali elämä ei heitä kiinnosta. Musiikkia lukuunottamatta perinteiset romanien ammatit ja taitojen kysyntä ovat kadonneet. Romaniassa ollaan iloisia kun pahimmat häiriköt ovat muualla, vaikka sitä ei uskalletakaan sanoa ääneen. Ongelmia riittää muutenkin. Muita tilanne ja Barroson näköisten kauppamiesten häikäilemättömyys kauhistuttavat. Pahinta olisi kuitenkin, jos siitä ei edes saisi keskustella. Mahtaakohan muuten idealistisesti aiheeseen suhtautuva kaupunkitoimitus tietää miksi Romanian maaseudulla laitetaan hevosten poskille heilumaan kauniit punaiset tupsut? Samasta syystä kuin meillä ravihevosilla on silmälaput.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Maailman vanhin ammatti

Olen tehnyt töitä viidessä eri maassa ja kahdeksassa oman alani yrityksessä, joista viisi on mainostoimistoja. Kouluaikana siivosin sairaalaa, palelin tavaratalossa ja ajelin nurmikoita. En ole joutunut työttömäksi enkä kohdannut suuria vaikeuksia löytää töitä. Palkkakin on vuosien aikana parantunut. Olen varmasti ollut onnekas, mutta on siihen ehkä muitakin syitä. Tehtyäni viisitoista vuotta markkinointiviestintää, luulen tietäväni jotain myös työnhausta. Se on sitä, että myy itsensä.

Pyry Solala haki 214 työpaikkaa ja kirjoitti turhautuneena yleisönosastoon. Hän tuli samalla aloittaneeksi mielenkiintoisen keskustelun siitä, miksi hyvin koulutetut akateemiset eivät löydä paikkaansa työelämässä. Ongelma on ilmeisen yleinen, eikä se hämmästytä: yliopistomaailma ja työelämä eivät kohtaa. En ole hankkinut akateemista koulutusta, mutta olen lukenut yliopistossa tuotettuja tekstejä ja sen mitä yliopistoihmiset kertovat sadassa sivussa, hyvä toimittaja tiivistäisi kahdelle arkille. Työelämässä pitää olla vähän suoraviivaisempi ja pelkistää asioita.

Sama pätee työnhakuun. Eniten olen oppinut Irlannissa. Siellä ei neuvottu miten töitä haetaan, vaan miten töihin päästään. Hakemuksella on tarkoitus vain saada haastattelu, se on ensimmäinen ja tärkein askel. Moni työnantaja on jo hakemuksen ja cv:n perusteella muodostanut mielipiteensä – hakija on hyvä. Kukaan ei kutsu ihmisiä huvin vuoksi, rekrytointi on sen verran työlästä puuhaa. Hakemuksen pitää olla lyhyt, kiinnostava ja selkeä. Työnantajat eivät halua lukea pitkiä korulauseita ja tyhjänpäiväistä hölinää. Ei edes tarvitse kertoa kaikkea mitä osaa, vaan valikoida olennainen.

Olen auttanut opiskelukavereita työuralla alkuun, olen hankkinut työharjoittelupaikkoja, haastatellut hakijoita, palkannut ihmisiä. Olen kirjoittanut muutaman maahanmuuttajan hakemukset ihan uusiksi, antanut käytännön neuvoja ja järjestänyt tapaamisia. Kukaan muu ei olisi sitä heille tehnyt. Usein oppilaitoksissa ei tunnu olevan ketään, jonka tehtävä olisi auttaa löytämään töitä. Miksi hitossa ihmisiä sitten koulutetaan? Ymmärrän hyvin Pyry Solalan turhautumisen. Osataan kyllä kertoa, että täytyy kirjoittaa hakemus, mutta ei sitten kerrota miten se tehdään. Annetaan tietoa, mutta ei kerrota, miten sitä hyödynnetään. Sitäpaitsi työnhaku on kulttuurisidonnainen asia. Sama hakemus ei toimi Irlannissa ja Suomessa.

Tässä muutama yleisneuvo. Kauan sitten kirjoitin omaan työhakemukseeni, että olen kyllästynyt krokotiileihin ja tulivuoriin. Olin siis motivoinut tekemään taas töitä. On mahdollista, että juuri se lause vetosi minut palkanneeseen johtajaan. Erotu joukosta ja selitä miksi olet motivoitunut. Kerro kolme asiaa, jotka osaat erityisen hyvin. Käytä konkreettisia esimerkkejä. Unohda rehellisyys ja vaatimattomuus. Kerro positiivisia asioita, ole innostunut ja käännä mahdolliset heikkoudetkin voitoksi. Harjoittele haastattelutilannetta ja hyviä vastauksia ja harkitse tarkkaan, että pukeudut oikein. Ensivaikutelmaa ei voi myöhemmin korjata.

Silti, ei kannata valehdella. Vilpittömyyskin voi olla valttikortti. Otimme kerran mainostoimistoon nuoren miehen, joka hakemuksessaan kertoi ajavansa trukkia, kun ei muuta työtä ollut löytänyt, eikä alan työkokemusta ollut päivääkään. Hän kuitenkin väitti oppivansa nopeammin kuin kukaan muu. Hakemus oli niin sympaattisen toivoton, että päätettiin antaa mahdollisuus. Motivaatio oli juuri niin kova kuin olimme toivoneetkin. Tällä kaverilla on nykyään oma mainostoimisto.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Eurologisia tutkimuksia

Kestotesti on nyt ohi, tässä lopulliset tulokset. Kun muutimme kolme vuotta sitten Suomeen, saimme tuotua mukana vain tärkeimmät tavarat ja uusimmat vaatteet. Suurin osa Irlannista tuoduista vaatteista on edelleen siistejä. Suomesta ostetut uudemmat ovat enimmäkseen kierrätyskunnossa. H&M:n, Jack & Jonesin ja Anttilan vaatteet kestävät vuoden tai pari. Dressmanista ostettu pusakka ratkesi alle puolessa vuodessa ja K-kengästä ostetut kahdet skeittikengät murenivat muutamassa kuukaudessa.

Ymmärrän kyllä, että laatua saa kun maksaa enemmän, mutta suurin osa Irlannista ostetuista vaatteista oli myös halpoja. Kaikista kaupoista halvin oli Penneys (Englannissa Primark). Hämmästyttävintä on ollut havaita, että sieltäkin ostetut vaatteet ovat edelleen hyvässä hapessa. Takki taisi maksaa kaksikymppiä ja toppaliivi viisitoista. Ei mitään vikaa. Burtonista ostetut paidat ja Berskan farkut ovat kuin uusia, eivätkä nekään syöneet kuukauden ruokakassaa. Adidakset ja Benettonit pysyvät luonnollisesti siisteinä niin kauan kunnes kuluvat puhki, mutta maksavat sen verran enemmän.

Johtopäätös on siis, että suomalaisille myydään roskaa, huonointa bulkkitavaraa, josta saumat ratkeilevat ennen kuin ehtii kotiin näyttämään niitä, mutta josta silti joutuu pulittamaan kymmeniä euroja. Sanotaan, ettei köyhällä ole varaa halpaan, mutta se pitää paikkansa vain Suomessa. Monessa muussa maassa samaa laatua saa torikauppiailta eurolla. Kauppias ottaa omansa pois muuallakin kuin vaatekaupoissa. Elektroniikkaa ei edes kannata ostaa täältä. Uudet fillarit, käytetyt autot ja ruoka maksaa kaksi tai kolme kertaa enemmän kuin Irlannissa. Palkka parani muutossa, mutta elintaso laski siitä huolimatta ja se on vain ollut pakko niellä.

Hinnan ja laadun suhde on vain yksi huijaus. Kauppiaat hyötyvät myös siitä, että sekä valikoima, että kuluttajien tietämys on puutteellinen. Roskaa on helppo myydä, kun valinnanvaraa ei ole. Kaikkein halpamaisinta on myydä luokatonta sekundaa laatutavarana, mikä on erityisesti Anttilan ja Keskon markkinointistrategia. Myös Prismat ja Citymarketit ovat väärällään vastaavia mukamerkkejä, joiden alla voidaan kaupitella ihan mitä tahansa kiinalaista tusinatavaraa. En näe kovin suurta eroa siihen, että joku myy vapaammissa maissa kopioitua merkkitavaraa. Se, mitä Suomessa tapahtuu on tavallaan laillistettu versio piratismista. Asiakas häviää joka tapauksessa.

Onneksi laatuakin saa vielä edullisesti – Lidlistä. On kummallista, että iso mainostoimisto palkattiin Suomessa parantamaan ketjun laatumielikuvaa. Minun mielikuvani siitä on aina ollut hyvä. Lidlistä sai Irlannissa parasta ruokaa ja sieltä ostetut matkalaukut ovat edelleen ehjiä. Toisin kuin kaikki muut ja tässä vertailussa on laatumerkkejä mukana. Lohduttomampaa on ajatella sitä, että Lidl on ainoa asia, jonka suhteen elintasomme ei ole pudonnut Suomeen muutossa. Kaikkialla muualla tulee takkiin.

Lohduttaudun talven kylmetessä sillä, että neljä vuotta sitten ostettu Topshopin talvitakki on täällä yhä muodikas – sitä ei tuijoteta enää – ja vielä ihan uuden näköinenkin. Uutta vastaavaa ei oikein olisi varaa ostaa, ei paikallisella hinta-laatusuhteella. Eikä ole myöskään tietysti sopivaa tutkia elintasoa vain pinnallisella materiaalisella vertailulla. Suomalaisen kuuluu ajatella epämateriaalisia arvoja; luonnon puhtautta, turvallisuutta ja omaa rauhaa. Ajatellaan rehellisyyttä ja aitoutta. Eihän todellista elintasoa voi rahassa edes mitata.