Aikamatkustajan blogi

Pikkujoulu on merkillinen asia. Sitä vähätellään turhaan. Jopa nimi on jotenkin diminutiivinen – pikkujoulu, niinkuin se olisi jotenkin vähäpätöinen ja pikkuinen. Kyse on kuitenkin vuoden tärkeimmästä tapahtumasta työelämässä. Yhtä innokkaasti kuin lapset odottavat joulua ja joulupukkia, aikuiset odottavat pikkujoulua. Kun se on ohi, siitä puhutaan töissä koko seuraava vuosi, ellei nyt muita juhlia satu tulemaan ennen seuraavaa pikkujoulua. Siksi suurin virhe, minkä firman johto voi tehdä, on säästää perumalla firman pikkujoulut. Pikkujoulu on iso juhla. Meillä tehtiin juuri niin kuin ehdin jo pelätä. Pikkujoulua ei tullut. Kiitos siitä firman johdolle! Kiitollisuus on vilpitöntä, sillä järjestimme pikkujoulun itse. Henkilökunnan omakustanneillanvieton, jolla ei muuten ollut mitään suunniteltua ohjelmaa, ensiminuuteista oli selvää, että siitä ei tulisi ainakaan tylsä. Pikkujoulustressiä ei ollut, ohjelmasta ei tarvinnut välittää, eikä ollut mitään syytä kaveerata sen pukuhemmon kanssa

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Kun pikku-uutisessa kerrotaan autoilijan ajaneen 14-vuotiaan pojan päälle, joukko innokkaita nettikommentaattoreita alkaa väitellä siitä oliko syynä tiehen tehty koroke, pimeys, Espoon kaupungin liikennesuunnittelu vai jalankulkijoiden piittaamattomuus. Tiedän omastakin kokemuksesta, että autoja kuuluu Suomessa väistää vaikka olisi suojatiellä ja etteivät pääkaupunkilaiset usko liikennesääntöihin, mutta en sentään osannut kuvitella, että olisi olemassa niitäkin, jotka eivät usko jalankulkijoihin. Joukossamme on siis autoilijoita, jotka eivät usko toisten ihmisten olemassaoloon. Ongelmia on havaittu muuallakin maassa. Suomalaiset eivät mielellään juttele toisten suomalaisten kanssa kun ollaan ulkomailla. Tähän johtopäätökseen oli tullut Josi Tikkanen Keskisuomalaisen kolumnissaan ja päättänyt karvaiden kokemusten jälkeen olla vastedes ihan hiljaa suomalaisia kohdatesssaan. Olen huomannut saman. Suomalaiset säikkyvät toisiaan kuin joku olisi paljas

Paikalliset näkevät merkillisenoloisen, hassusti pukeutuneen, pienisilmäisen, isokorvaisen ja totisen valkoihoisen, joka kuuluu siihen harhaoppiseen uskontokuntaan, jonka tunnetuin profeetta tapettiin naulaamalla ristille ja jossa mitä tahansa saa tehdä, koska heidän oppiensa mukaan kaikki synnit saa kuitenkin lopulta anteeksi. Hän tulee turmeltuneesta ja moraalittomasta lännestä, jossa kukaan ei kunnioita ketään, jossa homot vihitään avioliittoon kirkossa keskellä päivää ja muutkin kummajaiset juoksentelevat vapaina imperialismin ja pornografian keskellä. Hän puhuu lisäksi omituista töksähtelevää kieltä, sävyllä josta ei osaa kukaan päätellä onko hän onnensa kukkuloilla vai murheen murtama – eikä raukka osaa edes alkeellisia ruokailutapoja, kuten sormilla syömistä. Oletetaan siis, että tavallinen suomalainen tapakristitty luterilainen insinööri muuttaa kaukaiseen maahan asumaan vaikka houkuttelevan työtarjouksen perässä. Käänteisesimerkki on keksitty, en tiedä ajatteleeko kukaan missä

Juttelin naapurin kanssa hiekkalaatikolla sikainfluenssasta. Raskaana oleva vaimo oli jo käynyt ottamassa piikin, pieni poika oli menossa heti seuraavana aamuna. Itselleen naapuri sanoi ottavansa kun saa, valitettavasti hän ei kuulu riskiryhmään ja jää siksi ilman. Varovasti sanoin, että meillä vielä mietitään, onko rokotus ollenkaan tarpeellinen. “Kyllä se kannattaa varmasti ottaa” , naapuri suositteli. Mistäs hän sen muka tietää? Tosiasiassa meillä ei ole aikomustakaan ottaa piikkiä, kaikkein vähiten antaisin sitä omille lapsilleni. Mutta, tällaiseksi hysteria on Suomessa mennyt. Rokotus on kuin uusi uskonto tai aate – eriäviä mielipiteitä ei kaivata. Ranskassa ylivoimainen enemmistö ei halua rokotusta, jota ei ole testattu eikä todistettu toimivaksi. Viranomaiset eivät nauti kansan varauksetonta luottamusta ja rokotuksia ei ylipäätään pidetä niin järkevinä ja tarpeellisina. Englannissa edes sairaalahenkilökunta ei halua piikkiä. Kaikkialla maailmassa väitellään siitä, mikä rokotteis