perjantai 4. joulukuuta 2009

Minä ja Muhammed

Paikalliset näkevät merkillisenoloisen, hassusti pukeutuneen, pienisilmäisen, isokorvaisen ja totisen valkoihoisen, joka kuuluu siihen harhaoppiseen uskontokuntaan, jonka tunnetuin profeetta tapettiin naulaamalla ristille ja jossa mitä tahansa saa tehdä, koska heidän oppiensa mukaan kaikki synnit saa kuitenkin lopulta anteeksi. Hän tulee turmeltuneesta ja moraalittomasta lännestä, jossa kukaan ei kunnioita ketään, jossa homot vihitään avioliittoon kirkossa keskellä päivää ja muutkin kummajaiset juoksentelevat vapaina imperialismin ja pornografian keskellä. Hän puhuu lisäksi omituista töksähtelevää kieltä, sävyllä josta ei osaa kukaan päätellä onko hän onnensa kukkuloilla vai murheen murtama – eikä raukka osaa edes alkeellisia ruokailutapoja, kuten sormilla syömistä.

Oletetaan siis, että tavallinen suomalainen tapakristitty luterilainen insinööri muuttaa kaukaiseen maahan asumaan vaikka houkuttelevan työtarjouksen perässä. Käänteisesimerkki on keksitty, en tiedä ajatteleeko kukaan missään noin, mutta näin Suomessa ajatellaan islaminuskoisista. Kuvittelemme mielellämme, että meitä arvostetaan rehellisinä, suoraselkäisinä ja ahkerina skandinaaveina, mutta entä jos toisessa kaukomaassa ei tiedetäkään meistä mitään. Siellä ei olla koskaan kuultu Ahtisaaresta, Litmasesta eikä Nurmesta, ei tunneta Aaltoa, Salosta eikä varsinkaan Valoa. Eikä ketään kiinnosta kuulla meidän länsimaalaisista saavutuksistamme mitään.

“Usein islam vielä rinnastetaan terrorismiin. Tällaisiin puhetapoihin puututaan harvoin. Ei kysytä, minkä suunnan islamista, missä maassa tai yhteisössä milloinkin puhutaan. Esimerkiksi maallistuneista muslimeista puhutaan harvoin”, sanoo sosiologi Salla Tuori. Julkinen väittely maahanmuutosta on muuttunut kärjistyneiksi yleistyksiksi ja hiljaa hyväksytyksi rasistiseksi syljeskelyksi. Minkäänlaisesta sivistyneestä keskustelusta ei näy merkkiäkään edes valtakunnallisten medioiden sivuilla. “Nyt julkisuudessa menee kaikki läpi, jopa väärinkäsitykset ja virheet. Sellainen keskustelu ei tuota mitään hyvää”, Tuori sanoo. Miten tässä näin on käynyt? Samaan aikaan kun vaahdotaan suvaitsevaisuudesta ja tapakulttuurista, ei niistä kummastakaan ole tässä maassa jälkeäkään.

Se suomalainen insinööri, joka muuttaa kaukaiseen maahan on käynyt kirkossa vain juhlapyhinä ja omissa ja sukulaisten häissä eikä ole ajatellut sitä sen enempää. Hän ei pidä itseään uskonnollisena eikä tiedä kristinuskosta juuri muuta kuin koulussa on aikanaan opetettu. Silti häntä leimaavat ensisijaisesti kolme asiaa: kristinusko, valkoihoisuus ja länsimaalaisuus, joista yhdellekään hän ei voi selittämälläkään mitään. Ihan samalla tavalla muslimi voi olla maallistunut, uskonnosta vauhkoontumaton ja tavallista elämää elävä normaali ihminen. Pienistä arkipäiväisistä eroista voi tekemällä tehdä suuria ongelmia, jos oikein kovasti haluaa, mutta siitä kärsivät kaikki.

Jos joku on jaksanut lukea näin pitkälle, minulla ei ole mitään erityistä sympatiaa islamia, kristinuskoa eikä mitään muutakaan uskontokuntaa kohtaan, mutta ei myöskään mitään niitä vastaan. En ymmärrä mistä yksisilmäinen, leimaava, loukkaava ja rasistinen suhtautuminen toisiin kulttuureihin on pesiytynyt Suomeen ja miksi se tunnutaan hyväksyvän nimikkeellä ‘kriittinen suhtautuminen’. Ei se ole kriittistä, se on päin naamaa sylkemistä. Loukkaaminen synnyttää vihaa ja viha jakaa meidät eri leireihin. Ymmärrän hyvin jos moni sosiologi ja tutkija väsyy keskustelemaan aiheesta julkisesti. Avoimen keskustelun lähtökohdathan on jo määritelty: Pakolaiset ovat mustia, mustat ovat muslimeja, muslimit ovat fanaatikkoja, fanaatikot ovat terroristeja ja terroristit ovat vihollisia.

Maailma ei ole mustavalkoinen, eikä varsinkaan näin musta. Lippuja polttavat ja vihaa leiskuvat fanaatikot eivät asukaan kaukaisten vuorten tuolla puolen vaan täällä meidän keskellämme katkerina kirjoittelemassa öisin ilkeyksiä toisista ihmisistä, kun heidän omassa elämässään ei ole riittävästi ilonaiheita. Nämä pohjolan korskeat urhot kokevat olevansa oikealla, melkein pyhällä asialla 'maassa maan tavalla'-uhollaan ja edustavansa koko kansan tuntemuksia. Jotenkin en silti usko, että niin on. Suurin osa suomalaisista ei ehdi miettiä muiden asioita kovin paljoa, omissakin on tarpeeksi. He eivät ole mitään mieltä asioista, joista eivät tiedä mitään. Me olemme hiljainen kansa ja enemmistö on hyvin hiljaa ja omissa oloissaan. Miksi silti annamme vastenmielisen vähemmistön räyhätä mielin määrin? Tunteeko joku muukin suomalainen olonsa aika kiusaantuneeksi tämän uudenlaisen manifestoidun isänmaallisuuden edessä?

1 kommentti:

  1. Hyvä teksti, niin hyvä! Olen samalla kannalla: ulkomaalaisia, erivärisiä ja eriuskoisia ei pidä pitää homogeenisena massana, solvauksen kohteena. Alun kuvakulma oli mielenkiintoinen.

    VastaaPoista