keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Haittaa vai hyötyä?

Meillä on töissä yksi johtaja, josta kaikki työntekijät ovat samaa mieltä: hänestä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kukaan ei ole aikoihin halunnut osallistua samoihin projekteihin, kun ei niistä tule mitään. Asiakassuhteet, joiden kanssa hän on tekemisissä kariutuvat ennemmin tai myöhemmin. Kyseisen henkilön vaikutus ilmapiiriin on ollut tiedossa, mutta nyt myös vaikutus firman talouteen on herättänyt keskustelua. Kun koko mainosala roikkuu kuluneen sanonnan mukaan löysässä hirressä, ei enää kainostella, vaan sanotaan ihan suoraan. Kukaan ei halua työelämässä katsella ihmistä, joka vaarantaa koko firman toiminnan. Niinpä vaihtoehtoja on vain kaksi: johtaja lähtee, mikä on epätodennäköistä tai kaikki muut lähtevät. Pako on alkanut.

Väitetään, että riitely puhdistaa ilmaa. Siitä pitäisi siten olla jotain hyötyä. Kukaanhan ei varsinaisesti halua riidellä, mutta joskus on pakko. Yhden tyttöystävän kanssa tuli harjoiteltua ahkerasti. Ulkopuolisten mielestä se oli sietämätöntä ja koko suhde käsittämätön. He olivat tietysti oikeassa. Minä luulin, että korvapuustit ovat osa parisuhteen normaalia rakentumista. Tuliset yhteenotot noudattivat sentään aina samaa kaavaa. Riidan alkusyy jäi usein hämäräksi, mutta ensin lensivät haukkumasanat ja sitten tavarat. Sen jälkeen tönittiin ja painittiin ja lopulta harrastettiin hikistä sovintoseksiä. Riidat olivat jollain oudolla tavalla palkitsevia, mutta eivät ne parisuhdetta mihinkään muualle vieneet kuin vielä riitaisampaan loppuun. Lopulta keräsin vaatteitani lauttasaarelaisen kerrostalon pihalta.

Joulu on siitä hienoa aikaa, että saa olla kotona eikä ole juuri mitään järkevää tekemistä. On aikaa riidellä. Vihdoin joulukinkun yli saa heiteltyä kaikki ne kaunat, jotka ovat odottaneet koko vuoden. Se, kun vaimo ja appiukko alkavat juhlapöydässä riidellä lastenkasvatuksen metodeista, ei palkitse millään tavalla eikä paranna joulutunnelmaa. Tarkemmin ajatellen meillä on tainnut aina olla riitaisa perhe. Mikähän siihenkin on syynä? Minä olen riidellyt siskoni kanssa, isä äidin kanssa, minä isän kanssa ja sisko äidin kanssa. Vuosikymmeniä. Riitelimme kotona, kaukomailla, automatkoilla, ravintoloissa, lentokoneissa, mökillä ja sukulaistenkin luona. Mykkäkoulu on pahimmillaan kestänyt vuosia. Ei siitäkään mitään hyötyä ole ollut.

Jotkut väittävät, että lamasta on muka hyötyä. Se taitaa näkyä vasta retrospektiivisesti, joten väitettä on vaikea vielä kiistää. Vaikea vuosi tämä on ollut. Ehkä me kehitymme ihmisinä ja ihmiskuntana, mutta se ei tapahdu tasaisesti hivuttaen vaan hötkäyksittäin ja kivuliaasti. Joskus loikataan reilusti eteenpäin, välillä otetaan takapakkia, enimmäkseen suditaan paikallaan. Evoluutio on lopulta johtanut siihen, että osaamme valmistaa melkein mitä tahansa, mutta tavaroista tehdään tarkoituksella niin huonoja, että ne eivät kestä ensi jouluun asti. Osaamme myös laittaa joukon ihmisiä suljettuun taloon, katsoa heitä telkkarista ja äänestää kuka saa olla pisimpään ilman mielekästä tekemistä. Miksei taloon laiteta älykkäitä ihmisiä, jotka saattaisivat keksiä jotain hyödyllistä siunatussa joutilaisuudessaan? Koska se ei kiinnosta katsojia. Olemme päässeet pisteestä B pisteeseen B.

Olen pitkään pohtinut sitä, että lama ei ehkä olekaan ongelma vaan ratkaisu. Useimmiten on olemassa syy ja seuraus ja asiat tahtovat liittyä toisiinsa. Jos ilmastonmuutos on seurausta ihmisen kehittymisestä eli evoluutiosta ja jos meidän pahin vihollisemme on ihminen itse, ei kukaan muu ole tulossa avuksi. Nyt olisi tilaisuus tehdä suuria keksintöjä, niitähän on aina tehty sotien ja luonnonkatastrofien ansiosta. Lama on osa ratkaisua siksi, että sen pitäisi pakottaa meidät keksimään uusia tapoja ajatella, tuottaa energiaa ja puhdasta vettä, hidastaa jäätiköiden sulamista ja kierrättää jätteitä. Muuten meidät hukka perii ja jos se ei meitä peri niin ainakin puree. Ihmisestä on todennäköisesti maapallolle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Lupaaminen on vaikea asia. Usein huomaa laittaneensa nimensä muuten järkevään paperiin, mutta olosuhteet vain ovat matkalla muuttuneet. Päätös ei enää tunnukaan hyvältä. Ajattelemattomuuttaan tulee luvanneeksi vaikka mitä myötä- ja vastamäessäkin. Kaikki lupaukset tulisikin tehdä täyspäisessä mielentilassa eikä posket onnesta hehkuen. Olen päättänyt tehdä yhden hyvän uudenvuoden lupauksen: pyrin kaikin keinoin siihen, että minusta olisi kaiken kaikkiaan enemmän hyötyä kuin haittaa. Se on ihan kohtuullinen ja kunniakas tavoite, eikä aivan mahdoton. Tässä taloustilanteessa nollatulostakin voi varmaan pitää aika hyvänä.

torstai 17. joulukuuta 2009

Kauneimmat pikkujoululaulut

Pikkujoulu on merkillinen asia. Sitä vähätellään turhaan. Jopa nimi on jotenkin diminutiivinen – pikkujoulu, niinkuin se olisi jotenkin vähäpätöinen ja pikkuinen. Kyse on kuitenkin vuoden tärkeimmästä tapahtumasta työelämässä. Yhtä innokkaasti kuin lapset odottavat joulua ja joulupukkia, aikuiset odottavat pikkujoulua. Kun se on ohi, siitä puhutaan töissä koko seuraava vuosi, ellei nyt muita juhlia satu tulemaan ennen seuraavaa pikkujoulua. Siksi suurin virhe, minkä firman johto voi tehdä, on säästää perumalla firman pikkujoulut. Pikkujoulu on iso juhla.

Meillä tehtiin juuri niin kuin ehdin jo pelätä. Pikkujoulua ei tullut. Kiitos siitä firman johdolle! Kiitollisuus on vilpitöntä, sillä järjestimme pikkujoulun itse. Henkilökunnan omakustanneillanvieton, jolla ei muuten ollut mitään suunniteltua ohjelmaa, ensiminuuteista oli selvää, että siitä ei tulisi ainakaan tylsä. Pikkujoulustressiä ei ollut, ohjelmasta ei tarvinnut välittää, eikä ollut mitään syytä kaveerata sen pukuhemmon kanssa, jolla on firman luottokortti. Sanakin oli vapaa ja kyllä poissaolevat johtajat saivat kyytiä oikein käsivarren mitalla. Se oli vapauttavaa. Laskun maksoimme itse, mutta oli meillä hauskaakin koko rahan edestä. Näinä aikoinan naurunaiheet ovat arvokkaita. Yhteishenki parani monta sataa prosenttia, vaikka ei olekaan varmaan koituuko se lopulta firman eduksi.

“Se on hulluinta, mitä yritys vaikeina aikoina voi tehdä”, sanottiin Kauppalehden jutussa pikkujoulujen perumisesta. Luulen, että monessa muussakin firmassa on iskenyt sama hulluus, hyvistä neuvoista huolimatta. Ehkä firman ahdinko on niin syvä, ettei vain tee mieli juhlia, oli rahaa tai ei. Kaikki, jotka ovat joskus olleet opiskelijoita, tietävät varmasti ettei juhliminen ole rahasta kiinni. Pienellä budjetillakin saa paljon aikaan, kun kovasti haluaa. Ei ole pakko mennä Sipuliin syömään tai Sallaan saunomaan. Ja pikkujoulu parantaa yhteishenkeä pitkälle seuraavan vuoden puolelle – halvallakin.

Kuuntelin vaatekaupassa kahden miehen keskustelua. Nuorempi, ulkomaalainen etsi sopivaa paitaa ensimmäistä ‘pikujoullua’ varten. Vanhempi suomalainen sanoi, että on se ja sama minkä paidan sinne laittaa, ei kannata ostaa liian hienoa kun se kuitenkin on loppuillasta oksennuksessa. Nuorempi vakuutti ettei aio missään tapauksessa juoda itseään siihen kuntoon. “Kaikki juovat”, totesi vanhempi lakonisesti, “se on pikkujoulun tarkoitus.”

Yhdellä työnantajalla oli tapana erottaa kaikki työntekijät firman pikkujouluissa. Ja muissakin tilanteissa, joissa toimitusjohtaja humaltui. Siitä tuli osa yrityskulttuuria, jota ei enää toisena vuonna ihmetellyt kukaan. Seuraavana päivänä mentiin töihin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisessa työpaikassa hulppeista pikkujouluista kannettiin isolla porukalla vanhempi kollega taksiin ja lähetettiin vaimon taltutettavaksi. Hän oli sitä ennen ehtinyt käpälöidä kaikkia ensin firman nuoria naisia edestä ja takaa, sitten muutamia iäkkäämpiäkin, pyydellä tarjoilijoita syliinsä istumaan ja lopulta huutaa rivouksia koko porukalle. Palattuaan sairaslomalta, hän väitti ettei muista mitään. Parempi varmaan niin.

Pikkujoulu voi olla ainutlaatuinen mahdollisuus monenlaisiin aktiviteetteihin. Juroille ja estoisille suomalaisille se voi olla vuoden ainoa tilaisuus, jossa toimitusjohtaja saa laittaa käden kirjanpitäjän vyötärölle ja kehua miten hienosti tämä on hoitanut tilit. Pikkujoulun varjolla saa sanoa suoraan, kehua ja haukkua ilman, että sitä otetaan liian vakavasti, mutta saa kuitenkin sanottua. Perheellisille pikkujoulu voi olla yksi harvoja tilaisuuksia päästä kotoa pois. Pitäisikö näitä juhlia olla vähän useamminkin? Luulen, että sille on vilpitön tarve. Juhannus ja uusi vuosi ovat ihan liian vakavia, kaavamaisia ja tärkeitä juhlia, niistä on tullut liian isoja. Pikkujoulu on juuri sopivan keskenkasvuinen, että sitä voi juhlia vapautuneesti. Myös oksentamatta paidalle.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Unelma elää!

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Kun pikku-uutisessa kerrotaan autoilijan ajaneen 14-vuotiaan pojan päälle, joukko innokkaita nettikommentaattoreita alkaa väitellä siitä oliko syynä tiehen tehty koroke, pimeys, Espoon kaupungin liikennesuunnittelu vai jalankulkijoiden piittaamattomuus. Tiedän omastakin kokemuksesta, että autoja kuuluu Suomessa väistää vaikka olisi suojatiellä ja etteivät pääkaupunkilaiset usko liikennesääntöihin, mutta en sentään osannut kuvitella, että olisi olemassa niitäkin, jotka eivät usko jalankulkijoihin. Joukossamme on siis autoilijoita, jotka eivät usko toisten ihmisten olemassaoloon.

Ongelmia on havaittu muuallakin maassa. Suomalaiset eivät mielellään juttele toisten suomalaisten kanssa kun ollaan ulkomailla. Tähän johtopäätökseen oli tullut Josi Tikkanen Keskisuomalaisen kolumnissaan ja päättänyt karvaiden kokemusten jälkeen olla vastedes ihan hiljaa suomalaisia kohdatesssaan. Olen huomannut saman. Suomalaiset säikkyvät toisiaan kuin joku olisi paljastanut heidän suurimman salaisuutensa tai aikoisi muuttaa heille asumaan. Vastaanotto, sanoi mitä tahansa, on poikkeuksetta aina negatiivinen. Minäkin jätän suomalaiset rauhaan. Ainoa johtopäätös, jonka tästä voi tehdä on se, että suomalainen voi luottaa kaikkein vähiten toiseen suomalaiseen.

Kirkko on etäännyttänyt kansan itsestään niin tehokkaasti, ettei kukaan enää vuosikymmeniin ole uskonut korkeamman voiman olemassaoloon eikä edes tavan vuoksi kirkossa käymiseen. Jos uskookin, he eivät usko, että siitä kannattaa kertoa julkisesti kenellekään. Minäkin uskon, että jotkut asiat on parempi pitää omana tietonaan kun ei koskaan tiedä keneen voi luottaa. Kun suomalaiset eivät usko Jumalaan, he eivät myöskään usko kreationismiin. Kaiken järjen mukaan silloin pitäisi uskoa sentään evoluutioon, mutta uskomatonta kyllä sekään ei näytä kelpaavan. Evoluutio kun perustuu tieteelliseen näkemykseen.

Tiedemiehet ovat vuosikymmeniä saarnanneet ilmaston muuttumisesta ja siitä mikä sen aiheuttaa. Nykyinen käsitys alkaa olla aika yksimielinen ja uutisointi aiheesta hiukan hätääntynyttä, eikä ihan syyttä. Meille taitaa käydä huonosti ja se on kaiken lisäksi ihan omaa syytä. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että britit eivät usko ilmastonmuutoksen olevan ihmisten aiheuttama. No, tutkimuksissa saa sellaisia tuloksia kuin tilaaja haluaa ja varmaan ihmisillä on tarkoitettu vain brittejä, mutta hämmentävää onkin se, että suomalaiset tuntuvat olevan samaa mieltä. Vakuudeksi myös kaksi kolmannesta amerikkalaisista ajattelee niin.

Jos ei usko demokratiaan, voi lopettaa äänestämisen. Jos ei usko uutisiin, ei ole pakko lukea niitä. Nyt kun vene uppoaa, kinataan siitä onko tappia ollut lainkaan ja pitäisikö äyskäröidä vai soutaa vai onko tarkoitus sittenkin upota, koska se kuuluu luonnon kiertokulkuun. Päädytään tilanteeseen, jossa kaikki suuttuvat toisilleen eikä kukaan tee asioiden hyväksi mitään. Kun ajautuu henkilökohtaiseen kriisiin, voi aina hakeutua terapiaan. Kun perhe on umpikujassa, mennään perheneuvolaan. Mistä saa apua, kun koko kansakunta on eksynyt eikä kukaan usko mihinkään?

Kyllä suomalaiset silti yhä johonkin uskovat: ainakin lottovoittoon ja urheilumenestykseen. Keskimäärin jokainen suomalainen tärvää lottoamiseen 89 euroa vuodessa. Todennäköisyys, että sillä voittaa pääpotin on 0,0000065%. Voihan se silti osua, hitto, joku kuitenkin voittaa. Se saattaa olla pahimmassa tapauksessa naapuri. Todennäköisyys sille, että maajoukkue voittaa toisen kerran jääkiekon maailmanmestaruuden tai että Suomi pelaa jalkapallon MM-turnauksessa on luultavasti samaa luokkaa. Mutta hei, unelma elää!

perjantai 4. joulukuuta 2009

Minä ja Muhammed

Paikalliset näkevät merkillisenoloisen, hassusti pukeutuneen, pienisilmäisen, isokorvaisen ja totisen valkoihoisen, joka kuuluu siihen harhaoppiseen uskontokuntaan, jonka tunnetuin profeetta tapettiin naulaamalla ristille ja jossa mitä tahansa saa tehdä, koska heidän oppiensa mukaan kaikki synnit saa kuitenkin lopulta anteeksi. Hän tulee turmeltuneesta ja moraalittomasta lännestä, jossa kukaan ei kunnioita ketään, jossa homot vihitään avioliittoon kirkossa keskellä päivää ja muutkin kummajaiset juoksentelevat vapaina imperialismin ja pornografian keskellä. Hän puhuu lisäksi omituista töksähtelevää kieltä, sävyllä josta ei osaa kukaan päätellä onko hän onnensa kukkuloilla vai murheen murtama – eikä raukka osaa edes alkeellisia ruokailutapoja, kuten sormilla syömistä.

Oletetaan siis, että tavallinen suomalainen tapakristitty luterilainen insinööri muuttaa kaukaiseen maahan asumaan vaikka houkuttelevan työtarjouksen perässä. Käänteisesimerkki on keksitty, en tiedä ajatteleeko kukaan missään noin, mutta näin Suomessa ajatellaan islaminuskoisista. Kuvittelemme mielellämme, että meitä arvostetaan rehellisinä, suoraselkäisinä ja ahkerina skandinaaveina, mutta entä jos toisessa kaukomaassa ei tiedetäkään meistä mitään. Siellä ei olla koskaan kuultu Ahtisaaresta, Litmasesta eikä Nurmesta, ei tunneta Aaltoa, Salosta eikä varsinkaan Valoa. Eikä ketään kiinnosta kuulla meidän länsimaalaisista saavutuksistamme mitään.

“Usein islam vielä rinnastetaan terrorismiin. Tällaisiin puhetapoihin puututaan harvoin. Ei kysytä, minkä suunnan islamista, missä maassa tai yhteisössä milloinkin puhutaan. Esimerkiksi maallistuneista muslimeista puhutaan harvoin”, sanoo sosiologi Salla Tuori. Julkinen väittely maahanmuutosta on muuttunut kärjistyneiksi yleistyksiksi ja hiljaa hyväksytyksi rasistiseksi syljeskelyksi. Minkäänlaisesta sivistyneestä keskustelusta ei näy merkkiäkään edes valtakunnallisten medioiden sivuilla. “Nyt julkisuudessa menee kaikki läpi, jopa väärinkäsitykset ja virheet. Sellainen keskustelu ei tuota mitään hyvää”, Tuori sanoo. Miten tässä näin on käynyt? Samaan aikaan kun vaahdotaan suvaitsevaisuudesta ja tapakulttuurista, ei niistä kummastakaan ole tässä maassa jälkeäkään.

Se suomalainen insinööri, joka muuttaa kaukaiseen maahan on käynyt kirkossa vain juhlapyhinä ja omissa ja sukulaisten häissä eikä ole ajatellut sitä sen enempää. Hän ei pidä itseään uskonnollisena eikä tiedä kristinuskosta juuri muuta kuin koulussa on aikanaan opetettu. Silti häntä leimaavat ensisijaisesti kolme asiaa: kristinusko, valkoihoisuus ja länsimaalaisuus, joista yhdellekään hän ei voi selittämälläkään mitään. Ihan samalla tavalla muslimi voi olla maallistunut, uskonnosta vauhkoontumaton ja tavallista elämää elävä normaali ihminen. Pienistä arkipäiväisistä eroista voi tekemällä tehdä suuria ongelmia, jos oikein kovasti haluaa, mutta siitä kärsivät kaikki.

Jos joku on jaksanut lukea näin pitkälle, minulla ei ole mitään erityistä sympatiaa islamia, kristinuskoa eikä mitään muutakaan uskontokuntaa kohtaan, mutta ei myöskään mitään niitä vastaan. En ymmärrä mistä yksisilmäinen, leimaava, loukkaava ja rasistinen suhtautuminen toisiin kulttuureihin on pesiytynyt Suomeen ja miksi se tunnutaan hyväksyvän nimikkeellä ‘kriittinen suhtautuminen’. Ei se ole kriittistä, se on päin naamaa sylkemistä. Loukkaaminen synnyttää vihaa ja viha jakaa meidät eri leireihin. Ymmärrän hyvin jos moni sosiologi ja tutkija väsyy keskustelemaan aiheesta julkisesti. Avoimen keskustelun lähtökohdathan on jo määritelty: Pakolaiset ovat mustia, mustat ovat muslimeja, muslimit ovat fanaatikkoja, fanaatikot ovat terroristeja ja terroristit ovat vihollisia.

Maailma ei ole mustavalkoinen, eikä varsinkaan näin musta. Lippuja polttavat ja vihaa leiskuvat fanaatikot eivät asukaan kaukaisten vuorten tuolla puolen vaan täällä meidän keskellämme katkerina kirjoittelemassa öisin ilkeyksiä toisista ihmisistä, kun heidän omassa elämässään ei ole riittävästi ilonaiheita. Nämä pohjolan korskeat urhot kokevat olevansa oikealla, melkein pyhällä asialla 'maassa maan tavalla'-uhollaan ja edustavansa koko kansan tuntemuksia. Jotenkin en silti usko, että niin on. Suurin osa suomalaisista ei ehdi miettiä muiden asioita kovin paljoa, omissakin on tarpeeksi. He eivät ole mitään mieltä asioista, joista eivät tiedä mitään. Me olemme hiljainen kansa ja enemmistö on hyvin hiljaa ja omissa oloissaan. Miksi silti annamme vastenmielisen vähemmistön räyhätä mielin määrin? Tunteeko joku muukin suomalainen olonsa aika kiusaantuneeksi tämän uudenlaisen manifestoidun isänmaallisuuden edessä?

tiistai 1. joulukuuta 2009

Hypokondriarokote

Juttelin naapurin kanssa hiekkalaatikolla sikainfluenssasta. Raskaana oleva vaimo oli jo käynyt ottamassa piikin, pieni poika oli menossa heti seuraavana aamuna. Itselleen naapuri sanoi ottavansa kun saa, valitettavasti hän ei kuulu riskiryhmään ja jää siksi ilman. Varovasti sanoin, että meillä vielä mietitään, onko rokotus ollenkaan tarpeellinen. “Kyllä se kannattaa varmasti ottaa”, naapuri suositteli. Mistäs hän sen muka tietää? Tosiasiassa meillä ei ole aikomustakaan ottaa piikkiä, kaikkein vähiten antaisin sitä omille lapsilleni. Mutta, tällaiseksi hysteria on Suomessa mennyt. Rokotus on kuin uusi uskonto tai aate – eriäviä mielipiteitä ei kaivata.

Ranskassa ylivoimainen enemmistö ei halua rokotusta, jota ei ole testattu eikä todistettu toimivaksi. Viranomaiset eivät nauti kansan varauksetonta luottamusta ja rokotuksia ei ylipäätään pidetä niin järkevinä ja tarpeellisina. Englannissa edes sairaalahenkilökunta ei halua piikkiä. Kaikkialla maailmassa väitellään siitä, mikä rokotteista on vähiten vaarallinen. Suomeen tilattiin vain yhtä lajia, täällä ei nirsoilla. Suomalaiset ovat oivallisia marsuja, koska meillä uskotaan sinisilmäisesti kaikki mitä joku virkamies sanoo. Jos lääkäri käskee, suomalainen nielee vaikka yskänlääkepullonkin. Eikä kyse ole siitä, etteikö vastakkaisia mielipiteitä olisi julkaistu. Niihin ei vain haluta uskoa. Vainotaan niitäkin, jotka vain yrittävät levittää tietoa.

Miksi epäilen virallisen tiedon paikkansapitävyyttä? En usko, että lääkefirmat ajattelevat ihan päällimmäisenä väestön parasta – ne ovat liikeyrityksiä, joiden tehtävä on tuottaa omistajilleen voittoa. Moraalinen vastuu tulee vasta toisena listalla. Enkä usko, että influenssa leviää sattumalta syrjäseuduilla ja armeijassa ja tartuttaa juuri nuoria ja terveimpiä ihmisiä. Sattumalta armeijassa kaikki on kontrollin ja käskyvallan alla. Ja siksi, että päiväkodissa lähes kaikki lapset, jotka ovat ottaneet rokotuksen, ovat sairastuneet. Ruotsissa 80% sairastui rokotteesta. Serkkuni tyttö tuli kipeäksi heti rokotusta seuraavana päivänä ja tauti jatkui viikon. En ole vielä kuullut itse kenestäkään, joka olisi sairastunut sikainfluenssaan ennen piikkiä.

Omituista on myös se, että jos vanhemmat kysyvät koulun opettajilta, onko joku sairastunut, opettajilla ei ole lupaa kertoa. Kuulemma rehtori päättää, mitään yleispäteviä ohjeita ei ole. Onko mitään pelastussuunnitelmaa, jos oikea hätä iskee ja voimmeko luottaa siihen? Tuskin. Kouluissa myös painostetaan ottamaan rokotus kaikille. Niitä, jotka kieltäytyvät kiusataan ja uhkaillaan. Vainoharhaisuus on jo tarttunut kaikkiin. Onneksi pandemiaa ei ole, myytti elää vain iltapäivälehdissä. Pelko on tuottoisa bisnes muillekin kuin lääkefirmoille. Isä totesi tyynesti, että aasialainen oli paljon pahempi, ei tämä ole mikään kunnon tautikaan. Ottakaa iisisti.

Rauni-Leena Luukanen-Kilde taas väittää, että sikainfluenssa on amerikkalaislaboratoriossa kehitetty virus, joka on tahallaan laskettu irti. Tarkoitus on tehdä rahaa, pääpiruna hääräävät Donald Rumsfeld ja muut suurten lääkefirmojen omistajat. He haluavat sairastuttaa mahdollisimman paljon väkeä, aiheuttaa paniikkia ja pandemiahysterian. Lopulta ihmiset pakotetaan ottamaan rokote, josta he sairastuvat. Seuraavassa vaiheessa asennetaan väkisin mikrosiru ihon alle, jolla voidaan muka tarkkailla ihmisten terveydentilaa. Mikrosiru on tietysti raamatun pedon merkki ja sen ottamalla luopuu omasta tahdostaan – sen jälkeen meitä ohjataan kaukosäätimellä kuin robotteja. Näin on ennustettu.

Science fiction-leffassa 12 apinaa Brad Pittin esittämä hullu eläinaktivisti myrkyttää maailman tappavalla viruksella. Tämä on yksi salaliittoteorioista, joita nytkin on esitetty. Yksi pelottavimpia ‘todisteita’ on USA:n armeijan sotilaan video, jossa hän paljastaa suunnitelman pakkorokotuksista. Ne, jotka eivät suostu ottamaan piikkiä viedään keskitysleireille. Kaikki suunnitelmat on muka jo tehty. Toinen väite on, että virus on biologinen ase, jota testataan nyt maailmanlaajuisesti. 12 apinaa oli mielipuolinen ja huikea elokuva vuonna 1995. Jos silloin olisi kerrottu, mitä nyt on tapahtunut sikainfluenssan kanssa, se olisi kuulostanut vähintään yhtä scifiltä.

Lopulta en enää tiedä kumpi on kahjompi: naapuri, joka vie vaimon ja lapset koekaniineiksi vai Rauni-Leena Luukanen-Kilde, joka on tavannut kolmenlaisia avaruusolentoja ja väittää, että kyseessä on maailmanlaajuinen salaliitto. Entä jos hän on oikeassa? Bruce Willisiäkään ei uskonut kukaan, kun hän väitti tulleensa pelastamaan maailman. Tämäkin on ennustettu: ne viisaat, jotka ovat jäljellä näyttävät hulluilta, koska he ovat vähemmistönä. Globaali diagnoosi taitaa olla luulosairaus eli hypokondria. Luulotautinen uskoo sairastavansa tai sairastuvansa, tuntee kipuja ja ahdistusta ja pelkää kuollakseen, vaikka näkyviä oireita ei olekaan eikä mitään todistettavaa pandemiaa. Pelottaa, mutta en silti ota rokotuksia!