Myöhästelyn mestarikurssi
Ensinnäkään en ole koskaan niittänyt kiitosta siitä, että olisin kovin täsmällinen. Tai hyvämuistinen. Usein olen myöhässä ja joskus olen unohtanut missä piti olla ja mihin aikaan. Siksi voisi kuvitella, että romanialainen epätäsmällisyys ja äärimmäisen huoleton suhtautuminen aikaan ja aikatauluihin sopii minulle. Mutta rajansa kaikella. Kun menimme siskoni häihin 40 minuuttia myöhässä, koko suku seisoi kuohuviinilasit kädessä odottamassa meitä. Myöhästely on tullut tutuksi myös muille, koska kukaan ei sanonut asiasta mitään. Mutta oli se silti kiusallista.
Luulin kokeneeni jo kaiken. Nyt olen viettänyt viikonlopun romanialaisseurueessa. Matkaanlähtö tapahtui sujuvasti vain puolentoista tunnin parkkipaikalla odottelun jälkeen kun porukan viimeinen autokunta saapui. Kukaan ei hermostunut odotteluun tai ainakaan näyttänyt sitä. Sama meno jatkui kaksi päivää, mikään ennalta sovituista kellonajoista ei pitänyt. Ensin kuvittelin, että ohjelma on muuttunut ja minulle on unohdettu kertoa, tai että kelloni on väärässä, mutta ei siitä ollut kyse. Aikataulut vain joustivat suuntaan ja toiseen, koska kenelläkään ei tuntunut olevan tarvetta pitää niistä kiinni. Aikakin kului mukavasti, ei siinä ole mitään moittimista.
Sitä en vain ollut koskaan tullut ajatelleeksi, ennen tätä viikonloppua, että epätäsmällisyyskin voisi olla paitsi maan tapa myös kansallinen ylpeyden aihe. Se onkin niinpäin, että romanialaisittain on noloa olla ajoissa paikalla. Myöhästely on jotain josta pidetään kynsin hampain kiinni – kaikesta ei sentään voi luopua vieraassakaan maassa. Romaniassa myöhästytään rutiininomaisesti tunnista jopa kolmeen, eikä kukaan edes kiinnitä siihen huomiota. Suomessa kutsu olisi taatusti viimeinen. Ymmärrän kyllä, että me pidämme täsmällisyyttä ylpeyden aiheena, vaikka muut sille naureskelevatkin. Suomalaisten mielestä se on luotettavuutta. Onneksi edes saksalaiset ovat vielä luotettavampia.
Olen tietysti ehtinyt tottua joustamaan kellonajoista muissa maissa, enkä ole siitä häiriintynyt, mutta nyt ollaan Suomessa. Täällä kuuluu pitää kiinni sovitusta ajasta. Jos suomalaiset kertovat tulevansa kolmelta kylään, he ovat oven takana korkeintaan kolme minuuttia yli kolmen. Jos paikalle saavutaan etuajassa, odotetaan autossa, että kello lyö tasan kolme. Alussa se nauratti, mutta nyt olemme jo tottuneet kello kaulassa saapuviin vieraisiin. Varttitunninhan täällä saa myöhästyä, sen jälkeen joutuu jo antamaan selityksiä. Puoli tuntia ilman ennakkovaroitusta on ehdottomasti loukkaavaa.
Myöhästely voi tosin olla myös tyyliseikka, oman arvon korostamista. Mitä suurempi tähti, sitä pitempi odotusaika. Olisiko edes kovin katu-uskottavaa, jos Oasis nousisi lavalle täsmälleen siihen kellonaikaan kun keikkajärjestäjä on ilmoittanut? En tiedä enää, onko myöhästely noloa vai sittenkin coolia. Itse asiassa kaikkein parasta on se, kun saapuu johonkin vahingossa tuntia liian aikaisin. Silloin saa ylimääräistä joutoaikaa ihan ilmaiseksi. Jos on kamera tai kirja mukana, sitä ei voita mikään.
Luulin kokeneeni jo kaiken. Nyt olen viettänyt viikonlopun romanialaisseurueessa. Matkaanlähtö tapahtui sujuvasti vain puolentoista tunnin parkkipaikalla odottelun jälkeen kun porukan viimeinen autokunta saapui. Kukaan ei hermostunut odotteluun tai ainakaan näyttänyt sitä. Sama meno jatkui kaksi päivää, mikään ennalta sovituista kellonajoista ei pitänyt. Ensin kuvittelin, että ohjelma on muuttunut ja minulle on unohdettu kertoa, tai että kelloni on väärässä, mutta ei siitä ollut kyse. Aikataulut vain joustivat suuntaan ja toiseen, koska kenelläkään ei tuntunut olevan tarvetta pitää niistä kiinni. Aikakin kului mukavasti, ei siinä ole mitään moittimista.
Sitä en vain ollut koskaan tullut ajatelleeksi, ennen tätä viikonloppua, että epätäsmällisyyskin voisi olla paitsi maan tapa myös kansallinen ylpeyden aihe. Se onkin niinpäin, että romanialaisittain on noloa olla ajoissa paikalla. Myöhästely on jotain josta pidetään kynsin hampain kiinni – kaikesta ei sentään voi luopua vieraassakaan maassa. Romaniassa myöhästytään rutiininomaisesti tunnista jopa kolmeen, eikä kukaan edes kiinnitä siihen huomiota. Suomessa kutsu olisi taatusti viimeinen. Ymmärrän kyllä, että me pidämme täsmällisyyttä ylpeyden aiheena, vaikka muut sille naureskelevatkin. Suomalaisten mielestä se on luotettavuutta. Onneksi edes saksalaiset ovat vielä luotettavampia.
Olen tietysti ehtinyt tottua joustamaan kellonajoista muissa maissa, enkä ole siitä häiriintynyt, mutta nyt ollaan Suomessa. Täällä kuuluu pitää kiinni sovitusta ajasta. Jos suomalaiset kertovat tulevansa kolmelta kylään, he ovat oven takana korkeintaan kolme minuuttia yli kolmen. Jos paikalle saavutaan etuajassa, odotetaan autossa, että kello lyö tasan kolme. Alussa se nauratti, mutta nyt olemme jo tottuneet kello kaulassa saapuviin vieraisiin. Varttitunninhan täällä saa myöhästyä, sen jälkeen joutuu jo antamaan selityksiä. Puoli tuntia ilman ennakkovaroitusta on ehdottomasti loukkaavaa.
Myöhästely voi tosin olla myös tyyliseikka, oman arvon korostamista. Mitä suurempi tähti, sitä pitempi odotusaika. Olisiko edes kovin katu-uskottavaa, jos Oasis nousisi lavalle täsmälleen siihen kellonaikaan kun keikkajärjestäjä on ilmoittanut? En tiedä enää, onko myöhästely noloa vai sittenkin coolia. Itse asiassa kaikkein parasta on se, kun saapuu johonkin vahingossa tuntia liian aikaisin. Silloin saa ylimääräistä joutoaikaa ihan ilmaiseksi. Jos on kamera tai kirja mukana, sitä ei voita mikään.
Kommentit
Lähetä kommentti