sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Kuka pelkää valkoista miestä?

Silloin kun suomalaisuudesta puhuu joku, jolla on kokemusta omakohtaisesti muistakin kulttuureista, pitäisi kuunnella tarkkaan ja nöyränä. Sen sijaan suomalaiset inttävät vastaan kuin lapsi hammaslääkärissä. Suomessa on maailmanlaajuisesti tunnettu väkivallan traditio, joka on levinnyt joka maailmankolkkaan uutisina kouluampumisista. Yhtäkkiä se ei pidäkään enää paikkaansa, kun asian sanoo ääneen Finlandia-palkittu kirjailija Tanskan televisiossa. Vastalauseiden vyöry on ollut niin loputon, että on pakko uskoa ongelman olevan todella vakava. Siitä ei saa edes puhua.

Sofi Oksanen on silti juuri oikea henkilö avaamaan keskustelun pelosta, väkivallan uhasta ja luottamuksesta. Kun lukee Puhdistuksen, tietää kyllä miksi. Kirjailija saakin shokeerata ja kärjistää, se kuuluu ammatin tuomiin työsuhde-etuihin. Nyt pitäisi vain osata keskustella. Kommunikaatiotaitojen puute johtaa väkivaltaiseen käytökseen, väittää Oksanen. Ehkä kyse on vielä isommasta asiasta. Miksei Sofi Oksanen pidä Suomesta? Voiko Suomessa tuntea olonsa täysin turvalliseksi? Ehkä suomalaisiin ei voi luottaa. Jos voi, me emme osaa näyttää sitä, emme osaa tehdä kanssaihmisten oloa luottavaiseksi ja turvalliseksi. Tämä on arkojen ja pelokkaiden maa ja se ei aina tunnu turvalliselta.

Harri Saukkomaa kirjoitti aiheesta hienosti Ilta-Sanomissa. “Jokainen suomalainen ja maailman kansalainen vastaa mielipiteistään aivan itse. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, myös suomalaisista miehistä.” Saukkomaa ihmettelee miksei Sofi Oksanen saa anteeksi sitä, että kertoo totuuden. Eikö hänet juuri siksi palkittu Finlandiallakin? Olen ihan samaa mieltä – humalaiselta suomalaiselta turpiin saaminen on ollut lähellä monta kertaa. Mutta kommunikaatiotaidoilla olen selviytynyt ehjin nahoin. “Ja lopulta meillä on oikeus olla eri mieltä Sofi Oksasen kanssa. Tai Tarja Halosen kanssa. Todella pelottavaa, mutta totta”, lopettaa Saukkomaa.

Pelottavaa on myös se neuroottisuus, jolla suhtaudutaan julkiseen kuvaan maastamme ulkomailla. Kansallinen itsetunto kolhiintuu heti. Kommentti ei olisi herättänyt mitään huomiota, jos se olisi lausuttu Suomessa. Tai jos sen olisi sanonut Anna-Leena Härkönen. Kyllä, Sofi Oksasella on täysi vapaus olla pitämättä suomalaisista, suomalaisista miehistä tai miehistä ylipäätään. Jokaisen mielipide on subjektiivinen ja sen saa silti sanoa. Kyllä meidän pitää kestää se, että palkittu kirjailija puhuu meistä ulkomaisessa tv-ohjelmassa (kuinkahan moni sen on nähnyt?), eikä hänen tarvitse hyväksyttää hiusväriään maabrändin kehittämisvaltuuskunnalla. Jos se pelottaa, itsetunto-ongelma on todellinen.

Samalla itsetunnon puuttella ja uhkakuvilla ratsastaa valtakunnan ainoa sanomalehti, kun se julkaisee jutun otsikolla Neljässä helsinkiläiskoulussa jo puolet oppilaista on maahanmuuttajia. Provosoivassa pikkujutussa ei ole mitään uutisarvoa, mutta se synnyttää raivokkaan väittelyn lehden keskustelupalstalla, puolesta ja vastaan. Maahanmuuttoa kritisoivien teksteistä tulee yhtä etova olo kuin lapsena lukemastani Poliisi kertoo -kirjasta, jonka kuvista sain painajaisia loppuiäkseni. Opettajat vastasivat onneksi ripeästi artikkeliin, että ongelmat kouluissa ovat samoja kuin muuallakin ja että usein maahanmuuttajaperheiden lapset käyttäytyvät paremmin kuin suomalaiset, koska kotikasvatus on ollut kurinalaisempaa. En vain tiedä kuunnellaanko heitä yhtään enempää kuin Sofi Oksastakaan, kouluissa tai muuallakaan.

Omalaatuista Suomi-kuvaa on edistänyt myös Harri Saukkomaa, varmasti vilpittömästi hyvässä tarkoituksessa. Hän julkaisee nimittäin lehteä, joka ilmestyi aikaisemmin merkillisellä nimellä WTF. Lyhenne tulee tietysti sanoista Welcome to Finland, kuten jokainen voi arvata. Nimi on sittemmin muutettu, mutta lehti ehti ilmestyä useamman kerran ja saada epäilemättä hilpeän vastaanoton englantia taitavien lukijoiden käsissä. Akronyymi kun kuitenkin tunnetaan yleisesti termin what the fuck lyhenteenä. Nykyinen nimi on tylsä, olisi ehdottomasti kannattanut jatkaa lyhennelinjalla eikä jänistää kesken leikin. Oivallisia vaihtoehtoja olisivat olleet mm. LOL, OMG tai DILLIGAF.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Myöhästelyn mestarikurssi

Ensinnäkään en ole koskaan niittänyt kiitosta siitä, että olisin kovin täsmällinen. Tai hyvämuistinen. Usein olen myöhässä ja joskus olen unohtanut missä piti olla ja mihin aikaan. Siksi voisi kuvitella, että romanialainen epätäsmällisyys ja äärimmäisen huoleton suhtautuminen aikaan ja aikatauluihin sopii minulle. Mutta rajansa kaikella. Kun menimme siskoni häihin 40 minuuttia myöhässä, koko suku seisoi kuohuviinilasit kädessä odottamassa meitä. Myöhästely on tullut tutuksi myös muille, koska kukaan ei sanonut asiasta mitään. Mutta oli se silti kiusallista.

Luulin kokeneeni jo kaiken. Nyt olen viettänyt viikonlopun romanialaisseurueessa. Matkaanlähtö tapahtui sujuvasti vain puolentoista tunnin parkkipaikalla odottelun jälkeen kun porukan viimeinen autokunta saapui. Kukaan ei hermostunut odotteluun tai ainakaan näyttänyt sitä. Sama meno jatkui kaksi päivää, mikään ennalta sovituista kellonajoista ei pitänyt. Ensin kuvittelin, että ohjelma on muuttunut ja minulle on unohdettu kertoa, tai että kelloni on väärässä, mutta ei siitä ollut kyse. Aikataulut vain joustivat suuntaan ja toiseen, koska kenelläkään ei tuntunut olevan tarvetta pitää niistä kiinni. Aikakin kului mukavasti, ei siinä ole mitään moittimista.

Sitä en vain ollut koskaan tullut ajatelleeksi, ennen tätä viikonloppua, että epätäsmällisyyskin voisi olla paitsi maan tapa myös kansallinen ylpeyden aihe. Se onkin niinpäin, että romanialaisittain on noloa olla ajoissa paikalla. Myöhästely on jotain josta pidetään kynsin hampain kiinni – kaikesta ei sentään voi luopua vieraassakaan maassa. Romaniassa myöhästytään rutiininomaisesti tunnista jopa kolmeen, eikä kukaan edes kiinnitä siihen huomiota. Suomessa kutsu olisi taatusti viimeinen. Ymmärrän kyllä, että me pidämme täsmällisyyttä ylpeyden aiheena, vaikka muut sille naureskelevatkin. Suomalaisten mielestä se on luotettavuutta. Onneksi edes saksalaiset ovat vielä luotettavampia.

Olen tietysti ehtinyt tottua joustamaan kellonajoista muissa maissa, enkä ole siitä häiriintynyt, mutta nyt ollaan Suomessa. Täällä kuuluu pitää kiinni sovitusta ajasta. Jos suomalaiset kertovat tulevansa kolmelta kylään, he ovat oven takana korkeintaan kolme minuuttia yli kolmen. Jos paikalle saavutaan etuajassa, odotetaan autossa, että kello lyö tasan kolme. Alussa se nauratti, mutta nyt olemme jo tottuneet kello kaulassa saapuviin vieraisiin. Varttitunninhan täällä saa myöhästyä, sen jälkeen joutuu jo antamaan selityksiä. Puoli tuntia ilman ennakkovaroitusta on ehdottomasti loukkaavaa.

Myöhästely voi tosin olla myös tyyliseikka, oman arvon korostamista. Mitä suurempi tähti, sitä pitempi odotusaika. Olisiko edes kovin katu-uskottavaa, jos Oasis nousisi lavalle täsmälleen siihen kellonaikaan kun keikkajärjestäjä on ilmoittanut? En tiedä enää, onko myöhästely noloa vai sittenkin coolia. Itse asiassa kaikkein parasta on se, kun saapuu johonkin vahingossa tuntia liian aikaisin. Silloin saa ylimääräistä joutoaikaa ihan ilmaiseksi. Jos on kamera tai kirja mukana, sitä ei voita mikään.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Pöydän alla

Ensimmäisen kerran join itseni humalaan Ouzo-pullosta, jonka toin itse Kreikasta 14-vuotiaana. Ei minulle tullut mieleen, että se olisi ollut jotenkin luvatonta. Myöhemmin kyllä ymmärsin, että vanhemmilla ei olisi ollut kovin mukavaa jos laukkuni olisi tutkittu tullissa. Muistan oikein hyvin senkin, miten ostin pullon paikallisesta kulmakaupasta, eikä kukaan katsonut kahdesti. Oli se hieno hetki. Aloitin siis urani anisviinalla. Myöhemmin juotiin keskiolutta, se oli silloin Lahden Sinistä. 16-vuotiaana pääsin jo sujuvasti baareihin. Kun joku saatiin hakemaan Alkosta, juotiin juhlallisemmin lonkeroa tai Magyaria.

Kun lukiossa tuli vastaan täysi-ikäisyyden komea raja, alkoi rommikausi. Humalat muuttuivat kovemmiksi samoin kuin juomat. Baltic-rommi Coca-Colalla oli lyömätön yhdistelmä niin kauan kuin sitä jaksoi. Opiskeluaikana taas juotiin mitä tahansa, halvimmista viineistä kotipolttoisiin tai jopa kiljuun. Ei niistä hyvä olo tullut, mutta jotenkin se kuului asiaan. Yritin jopa tehdä itse riisiviiniä, mutta se oli niin karmivan hajuista, ettei sitä voinut juottaa edes kavereille. Hinta oli kuitenkin valttia. Janoisimmat ja vähävaraisimmat (joihin en koskaan liittynyt) joivat myös Robin Hoodeja. Jos joku ei tiedä, se tarkoittaa cocktailia, joka kootaan pöytiin jääneistä tuopeista omaan lasiin.

Alkoholin kokonaiskulutus henkeä kohti on Suomessa keskimäärin 12,5 litraa vuodessa. Määrä tuntuu käsittämättömältä. Meillä sama vodkapullo on säilynyt kaapissa kohta kaksi vuotta. Viinipullo sentään välillä avataan, mutta muuten oma kulutus on säälittävää. Kukaan vieraistakaan ei suostu juomaan mitään ellei kylässä ole romanialaisia, joiden mielestä on epäkohteliasta olla juomatta lasillinen kirkasta. Jos suomalaisille laittaa snapsilasin käteen keskellä päivää, se tuntuu yhtä pöljältä kuin alkaisi laulaa joululauluja kesäkuussa.

Miksi kaikki nämä tunnustukset? Olen tunnollisesti harjoittanut suomalaista juomakulttuuria perinteitä kunnioittaen – siis ollakseni humalassa. Toiset jatkavat samaa koko ikänsä, minä muutin ulkomaille. Ymmärsin, että ongelmia on kaksi. Suomalaiseen perinteeseen ei kuulu ruoka, se on kai ollut ravintolassa liian kallista ja jos on pitänyt valita, mieluummin juodaan. Olisi paljon terveellisempää syödä samalla, niin venäläisetkin tekevät; eihän vodkaa muuten voi juoda. Toinen ongelma on se, ettei humalatilaa koskaan tarvitse hävetä. Kaikki mikä on tehty kännissä on hauskaa ja annetaan anteeksi. Tämä on meidän omaa primitiivistä kulttuuriperintöämme, sivistymätöntä metsäläismeininkiä, jota ei sovi harjoittaa missään olosuhteissa muissa maissa.

Kun muutin takaisin, ymmärsin, ettei yksi sukupolvikaan muuta vielä mitään. Suurin osa suomalaisista juo humaltuakseen, eikä näe siinä mitään hölmöä. Juomakulttuuri periytyy. Jos viina on ilmaista, sitä nuollaan vaikka lattialta. Jos taas siitä on maksettu, sitä ei tarjota muille. Tämä on se roolimalli, joka Suomessa opitaan ja muita juomatapoja oppii vain muuttamalla pois. Mitään vastaavaa ei koskaan näe niissä maissa, joissa alkoholi on puoli-ilmaista eikä se ole ikinä ollut kortilla. Jos alkoholivero poistettaisiin, vuoden tai kaksi suomalaiset joisivat hurmoksessa viinaa kurkku karheana. Sitten halvan alkoholin viehätys ehkä katoaisi ja voisimme alkaa opetella sivistyneitä pöytätapoja. Ymmärrän hyvin miksei tätä reseptiä ole aikomustakaan kokeilla: kukaan ei kestä katsella sitä vuoden kestävää vappukarnevaalia ja toiseksi nykyinen malli on valtiolle paljon tuottoisampi.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Säilykematkailua

Kun lama ja nuukailutalous syö lomabudjetin kokonaan ja tulevaisuus on epävarma, jää jäljelle vain vaihtoehtoisia ja luovia tapoja nähdä maailmaa. Ahkerasti liikkumaan tottuneille se on kova pala. Siskoni kertoi, että heillä harjoitellaan lapsikatraan kanssa jo tulevia, hienoja lomamatkoja varten, vaikka matkojen ajankohtaa ei vielä kukaan tiedä. Valmistautuminen tapahtuu kuivaharjoitteluna siten, että syödään kyseisen maan ruokia. Edullisimmin tämä tapahtuu ostamalla säilykkeitä. Taustalle voi laittaa kyseisen maan musiikkia ja kas – ollaan matkalla Kreikassa. Tätä päätimme kutsua säilykematkailuksi.

Tavallisessakin ruokakaupassa on paljon edullisia matkavaihtoehtoja tarjolla. Lidlistä saa kausiluontoisesti hyviä pakettitarjouksia, kuten juuri nyt bambuversoja 0,99 ja Beijing Soup 1,49 tai katkarapusipsit 1,29. Viime viikolla matkailtiin Kreikassa viininlehtikääryleillä ja halvalla. Halvalla sai siis myös kaakaohalvaa. Jos haluaa nähdä eksoottisempia kohteita, voi hankkia aasialaisesta kaupasta kaukomatkan mung-papuja 1,40, halo halo-sekoitusta 2 eurolla ja kuivattua kissakalaa 1,80.

Säilykematkailussa on paljon muitakin etuja kuin halpa hinta. Ei tarvitse pakata tavaroita, ei kantaa laukkuja, ei ottaa vakuutuksia eikä rokottaa ketään. Ei tarvitse odottaa lentokentällä myöhästyneitä lentoja, ei kiskoa vyötä irti metallinpaljastimen takia eikä vahtia passia. Taksit eivät kuseta ja yöt voi nukkua ‘kuin kotona’. Jos haluaa lisätä matkan jännitystä voi tietysti ostaa säilykkeitä, jotka ovat ohittaneet parasta ennen päivämäärän ja tai ovat riittävän lähellä sitä. Pienellä odotuksella maaginen raja rikkoutuu. Todennäköisesti mitään quick step-vatsatautia eli oikeaa kaukomatkan tunnelmaa ei saa hankittua vaikka purkki olisikin vähän vanha, mutta ainahan kannattaa yrittää.

Jotkut tosin matkustavat yhä oikeastikin. Tapasin äskettäin vanhan herran, joka kertoi Kuuban matkoistaan. Hänellä oli vanha Karibian alueen kartta, johon oli ympyröity kaikki ne paikat, joissa herra oli matkustanut. Ympyröitä oli aika paljon. Kysyin oliko hän kenties reissannut muutenkin paljon maailmalla. 196 maata – eli kaikki, tämä herra vastasi. Luulin tavanneeni jo ihmisiä, jotka ovat matkustaneet paljon, mutta tämä on uskomatonta. Kaiken lisäksi hän kertoi täyttäneensä jo kahdeksankymmentä, mutta oli silti lähdössä taas kaukoitään. Matkan suunnitteluun hän sanoi kuluvan nykyään enemmän aikaa kuin ennen, muuten matkailu on yhtä mukavaa kuin on aina ollut.

Finnish Global Explorer’s Clubin jäseneksi voi hakea, jos on käynyt 70 maassa. Sekin kuulostaa vakuuttavalta. Vastaava kansainvälinen klubi vaatii muistaakseni 100 maata. Oma 47 ‘maapistettä’, tuntuu yhtäkkiä kovin vaatimattomalta. Eihän se katakaan kuin vajaan nejänneksen maapallosta. Täytyy elää pitkä ja onnekas elämä, että ehtii kiertää pelkästään kaikki Afrikan valtiot. Maapisteiden keräily on muutenkin ongelmallinen harrastus. Kun ikää tulee ja on jo nähnyt muutamia mantereita, alkaa väistämättä ajatella määrän sijaan laatua, kuten muissakin elämän osa-alueissa. Jossain vaiheessa ei enää tunnu tuskalliselta edes mennä samaan paikkaan toista kertaa. Sitä jopa odottaa.

Mutta sitä oikeaa Thaimaan matkaa odotellessa aion avata Twin Elephants -purkin, jossa on mangoviipaleita kevyessä siirapissa. Se maksoi 1,20.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Osumatarkkuutta!

Tähänastisen laman syvin notkahdus on nyt koettu. Mainostoimistossa ruopataan pohjamutia silloin kun viikkopalaverin pääaiheena on toimiston vessojen siisteys. Tai siivottomuus, jos tarkkoja ollaan ja nythän ollaan tarkkoja. Suuressa neuvotteluhuoneessa on historiallinen tunnelma kun toimitusjohtaja peräänkuuluttaa työntekijöiltä parempaa osumatarkkuutta. Sinänsä kommentti on osuva symbolisestikin – on kyse tekemisen laadusta. Tässä on sisäisen laatukampanjan aineksia. Laman aikanakin asenteen pitäisi olla sellainen, että se mikä tehdään, tehdään hyvin, osutaan maaliin. Samaa neuvoa voisi tarjota projektinjohdolle asiakkaiden mielihalujen tulkinnassa, mutta kukaan ei enää halua kommentoida.

Tällaista aikaa me elämme, ei sanota vastaan. Kaikki vain nyökyttelevät kilpaa ja hokevat joojoota. Kun henkilöstöä on kyykytetty palkanalennuksilla, lomautuksilla ja irtisanomisen pelolla, mikä tahansa käy. Meitä saa kusettaa käytävän vessassa tai vaikka takapihalla. Kukaan ei kyseenalaista mitään. Ei edes sitä, että saniteettitilojen kurja kunto kuitenkin johtuu vuosia jatkuneesta säästämisestä ja siivoojien puuttumisesta – epämiellyttävän näkyvin tuloksin. Palaverin jälkeen kuulin vielä muut tapahtumaketjun käänteet. Tarina on traagisempi kuin uskoinkaan. Tuotanto-AD oli perjantaina vetänyt kumihaskat käteensä ja pessyt vessat. Siivoojia ei tarvitse palkata.

Tämä on varmasti sitä alalla kovasti hypetettyä ketteryyttä. Joustamme kontallamme vessan lattialla, jos työnantaja niin haluaa. Hesarin pääkirjoituksessa puhuttiin eilen rakentavasti työilmapiirin merkityksestä. Ei siitä toki ole enää kyse: laman aikana eniten kolhituilla aloilla töissä viihtyvät kaikki ne, joilla on paikka johon voi aamulla mennä. Ilmapiiristä viis, kunhan on työpaikka. Eräs kaveri määritteli filosofisen askeettisesti onnellisuutensa avaintekijät aloittaessaan aikoinaan mainosalalla: on hienoa, kun on joku paikka, johon voi aamulla mennä, saa puuhailla kaikkea kivaa ja siitä vielä maksetaankin. Juuri enempää ei kannatakaan haluta.

Koko mainosala on samassa liemessä. Olemme koiran hännänpää, ensimmäinen ja viimeinen joka laskee ja nousee. Mutta hätä ei johdu vain siitä, että asiakkaat lykkäävät markkinoinnin toimenpiteitään ensi vuoden puolelle tai hamaan tulevaisuuteen ja myyntikate laahaa sohjossa. Enää ei pärjätäkään tekemällä vain niin kuin ennenkin. Kun lama on ohi, ei todellakaan palata vuoteen 2007 kun kaikki oli hyvin ja luultiin, että nousukausi jatkuu ikuisesti. Mainonnan lait ovat muuttuneet. Jotkut niistä asioista, jotka ovat olleet kalliita, ovatkin yhtäkkiä ilmaisia ja toiset taas täysin tarpeettomia. On pakko ajatella eri tavalla.

Sama ongelma on edessä koko maan mittakaavassa, koska ne tehtaat ja yritykset, jotka ovat siirtyneet halvemman työvoiman maihin tai joutuneet lopettamaan kannattamattomina, eivät ole tulossa takaisin. Koko maa on hinnoiteltu ulos kansainvälisestä kilpailusta. Työpaikat eivät tule takaisin, on keksittävä jotain muuta. Kauppalehdessä oli pieni kommentti siitä, miten ruoan hinta vaikuttaa koko talouteen. Kun elämisen kustannukset ja verot nousevat, vaaditaan lisää liksaa ja henkilöstökustannukset kasvavat. Kierre on jatkunut liian kauan. Lopulta yritys muuttuu kannattamattomaksi, kun asiakkailla ei ole varaa maksaa niitä hintoja, joihin nykyisillä kustannuksilla on päädytty. Cul de sac.

Vessadraaman lopputulemana syntyi uusi strategia, joka on seuraavanlainen: yksi vessoista on varattu vain asiakkaille ja daameille. Epäsiisteys taas on henkilökunnan miesten syytä. Positiivista asiassa on se, että johdolla on selkeä näkemys siitä, miten asiassa toimitaan ja kuka on vastuussa. Jos asiakkaiden kanssa olisi toimittu yhtä määrätietoisesti, tehokkaasti ja päättäväisesti, toimiston tuloskin saattaisi vielä olla plussan puolella. Ratkaisu on oikea myös siinä mielessä, että uudella järjestelyllä asiakkaiden wc todennäköisesti pysyy paljon siistimpänä – asiakkaita kun käy enää niin vähän.