keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Natriumkarbonaattileipä

Romaniassa brânză on pehmeää tuoretta juustoa, joka maistuu lähinnä raejuustolta, mutta vertaus ei tee sille kyllä oikeutta. Lehmänmaidosta valmistettu on brânză de vaca ja lampaanmaidosta brânză de oaie. Telemea on fetaa (jota nykyään sanotaan siis meillä salaattijuustoksi, jonkun älyttömän lakipykälän takia) ja urda taas vuohenjuustoa. Caşcaval on Edam-tyyppistä perusjuustoa ja caş muistuttaa vahvempaa Emmentalia. Samaa asiaa kuvaamaan riittää suomen kielessä yksi sana: juusto. Suomi ei siis ole sanavaraston perusteella mikään juustokulttuurin maa.

Yksi harrastuksiani Romaniassa käydessäni on juuri juuston osto. Oma suosikkini on ehdottomasti brânza, koska sitä voi syödä yhtä hyvin pää- kuin jälkiruokienkin kanssa. Maitotuotteille on torilla oma osastonsa, jonka löytäisi hajun perusteella silmät kiinnikin. Muovipöydillä on tarjolla myytävät juustot, valtavat pyöreät kiekot, joista leikataan ostoa harkitsevalle maistipaloja isolla veitsellä. Juustoa ei osteta maistamatta. Kun hyvä juusto on löytynyt, leikataan sopiva pala, joka kietaistaan läpinäkyvään muovipussiin. Ei tarvinne mainita erikseen, ettei juustokilo maksa yhtä järjettömiä kuin meillä ja se on taatusti lähiruokaa.

Miten on mahdollista, että leipäjuustoa, homejuustoa ja sulatejuustoa kutsutaan samalla yleisnimellä? Nehän ovat täysin eri asioita, tehty tosin maidosta mutta silti. Ei Ranskassakaan syödä juustoa; siellä syödään Beaufortia, Camembertia tai Brieta. Onneksi suomalaisen juuston menestystarina on juuri syntymässä. Pieni pohjalainen perheyritys on alkanut viedä leipäjuustoa ulkomaille. Valmistus on käynnissä jo Latviassa ja Puolassa, seuraavaksi vuorossa on Kiina. Leipäjuusto on vieläpä tuotteistettu oikein, kun mukana pakkauksessa on pieni nappi lakkahilloa. Nimenä ulkomailla on Lapland Cheese varmaankin jonkun markkinointihenkilön suosituksesta. Bread cheese kuulostaisi vähän omituiselta.

Irlannissa asuessa tuli ikävä sekä juustoja että leipää. Siellähän pistellään samaa valkoista paahtoleipää aamut ja illat. Vaihtoehtona oli vain tumma valmiiksi viipaloitu ‘soda bread’, mutta sepä ei maistunutkaan ruisleivältä vaan hyvin hyvin oudolta. Soodaa käytetään leivän teossa hiivan sijasta, en tiedä miksi, mutta tarkkaan ottaen se on natriumkarbonaattia. Opettelin syömään soodaleipää monta vuotta vain siksi, ettei mitään muutakaan vaihtoehtoa epäterveelliselle paahtoleivälle ollut. Tai ei ollut ennen kuin aloin leipoa itse ja ennen kuin puolalaiset perustivat omia ruokakauppojaan ja toivat omat leipänsä Irlantiin.

Rosewater and Soda Bread
-niminen kirja kertoo Irlannissa asuvista kolmesta iranilaisesta siskoksesta, jotka pitävät suosittua kahvilaa. Suomennos on ilmestynyt nimellä Ruusuvettä ja lammaspataa. Mistä se lammaspata siihen tupsahti? Soodaleipä on jotain erityisen irlantilaista, se maistuu ja tuoksuu Irlannilta yhtä paljon kuin kivihiilellä lämpiävät talot huuruisena talvipäivänä. Sillä on kirjan nimessä erityinen tarkoitus. Eikö soodaleipä kelpaa suomentajalle, vaikkei sitä Suomessa syödäkään? Marsha Mehranin edellinenkin kirja oli käännetty väärin: Pomegranate Soupista tuli jostain syystä Lumoavien mausteiden kahvila eikä Granaattiomenakeitto. Tässä on huijauksen makua.

Jos ruokasanasto onkin hiukan puutteellista, muita synonyymejä meiltäkin löytyy, niitä jotka ovat olleet suomalaisille rakkaampia asioita. Suomen kielessä on huikean paljon erilaisia, toinen toistaan ilmeikkäämpiä sanoja kuvaamaan sekä lunta että humalaa. On sohjoa, nuoskaa ja puuteria. Tokkuraa, tuisketta ja laitamyötäistä. Tosin eskimoilla on tiettävästi vielä enemmän – varmaan molempiin tarkoituksiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti