torstai 22. lokakuuta 2009

Kyläämisen taito

Lapset leikkivät meillä sellaista, että mennään keittiön astiakaapin alahyllylle istumaan. Kaapissa ollaan autossa ja sitten ajetaan johonkin kyläämään, useimmiten mummun ja paapan luokse. Huippua on siis se, kun mennään johonkin kylään tai joku tulee meille. Siitä vain on Suomessa asuessa tullut jotenkin mystisen harvinaista. Meillä ei käy juuri kukaan kylässä, eikä meitä kutsuta mihinkään. Sosiaalinen elämä on ihan liian hiljaista. Miksi tässä on käynyt näin?

Ensin ajattelimme, että olemme varmaan tehneet jotakin väärin kun kukaan ei kutsunut kylään. Mitä se voisi olla? Onko meistä tullut erilaisia? Kun emme keksineet mitään virhettä tai kömmähdystä, ajattelimme vain että emme ole riittävän selvästi ilmaisseet haluamme ystävystyä ja kyläillä. Jonkun täytyy tehdä aloite. Kutsuimme siis ihmisiä meille, perhekunnittain ja isollakin joukolla. Sitten odotimme innolla kutsuja vastavierailulle, jotta pääsisimme kyläilemään. Odotimme ja odotimme. Kutsuja ei koskaan tullut. Jotkut sukulaiset tosin pahoittelivat tunnontuskissaan joulun alla sitä, että aika on mennyt niin nopeasti ja eipä olla teitäkään ehditty kutsua kylään. Voi voi kun olisi kiva nähdä. Niinpä niin ja vuodesta toiseen.

Suomalaiset eivät tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Ennen osattiin kyläillä. Oli velvollisuus kutsua vastavierailulle. Osattiin jutella, tarjota kahvia ja leivonnaisia, jopa ruokaakin. Maalla mentiin, näin olen kuullut, ihan ilmoittamatta kyläreissulle. Muistan omasta lapsuudestani miten isän vanhemmat aina toruivat, että eihän vierailusta tarvitse erikseen ilmoitella. Senkun tulette vaan, ollaan kotona. Nykyään ilmoittamatta kylään tunkeminen on epäsopivaa. Ei ole varalla tarjottavaa, kodit eivät ole vierailukunnossa ja yllätysvisiitti vaivaannuttaisi kaikkia. Emme tietysti ole yrittäneet kyläillä näin – eihän kukaan avaisi oveakaan. Muutaman kerran olemme kutsuneet itse itsemme jonkun luokse, jollakin kohteliaalla verukkeella, mutta sekään ei ole johtanut mihinkään.

Naapureitakin yritimme. Samassa rapussa asuu mukava lapsiperhe, jota tapaamme pihalla ja ohikulkiessa joka päivä. Heille syntyi vastikään vauva, joten ostimme pienen lahjan ja suklaarasian. Ovella onnellinen äiti ilahtui, mies ei ollut juuri silloin kotona ja vauva nukkui. Kyllä minä odotin, että kiitokseksi meidät kutsuttaisiin sentään kahville, parempana ajankohtana luonnollisesti. Ilmeisesti ei ajatella että olisi epäkohteliasta olla kutsumatta, koska mitään ei tapahtunut. Ehkä vain vanhukset osaavat Suomessa yhä iloita vieraista ja olla jotenkin luontevia.

Lasten takia on hienoa käydä Romaniassa. Isoäidillä on naapureiden kanssa niin läheiset välit, että ovetkin ovat samassa kerroksessa aina auki. Kuka tahansa voi piipahtaa koputtamatta kylään. Ja joku tuleekin joka päivä. On ihan selvää, koska on sopivaa jäädä istumaan ja juttelemaan ja koska taas ei ole. Harvinaisemmille vieraille tarjotaan syötävää, miehille lasillinen kirkasta, naapureille vähintään kahvia. Kyläilyn etiketti ja vieraiden vastaanottamisen ja vierailun taito ei ole päässyt katoamaan kuten Suomessa ja kanssakäyminen on luontevaa ja välitöntä. Ihan niin kuin sen pitäisi olla. Sääli, että meillä on käynyt näin.

Romaniassa sukulaisten tapaaminen on myös raskas rituaali. Kun mennään kylään, siinä vierähtää yleensä koko päivä. Enimmäkseen istutaan pöydässä ja syödään ruokalaji toisensa perään. Isäntien aika on pyhitetty kokonaan vieraille, muuta tekemistä ei saa olla. Vieraista pidetään huolta, viihdytetään ja nauratetaan, kestitään parhailla herkuilla niin kauan, että kukaan ei saa alas enää muruakaan. Avataan parhaat likööripullot, jotka ovat odottaneet juuri tätä tilaisuutta. Ne avataan aina vaikka kaikki kieltäytyisivätkin juomasta, koska olisi epäkunnioittavaa vieraita kohtaan olla avaamatta. Sitten ne juodaan, koska olisi epäkunnioittavaa isäntiä kohtaan olla juomatta.

Edes joku alkeellinen kyläilyperinne olisi mukava Suomessakin, elämä tuntuisi normaalimmalta. Sukulaisilta en enää odota kutsuja. Ehkä syynä on vain pihiys. Muut tuttavat kai kokevat kokkaamisen tai siivoamisen tai vieraat yleensä stressaaviksi. Ulkomaalaiset tututkin ovat suomalaistuneet liikaa. Uskon silti, että kaikki kaipaavat sosiaalista kanssakäymistä. Sitä ei vain osata. Emme mekään jaksa kestitä loputtomiin, se on liian yksisuuntaista ystävyyttä. Meillä on kohteliaat, iloiset ja hurmaavat lapset. Tuomme tuliaisia, emme viivy liian kauan, juttelemme mukavia. Kutsuja otetaan vastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti