lauantai 12. syyskuuta 2009

Terroristit ja perämoottori

Tasan kahdeksan vuotta sitten, kun koko maailma tuijotti televisiota, minä olin ostamassa perämoottoria. Juttelin kaikessa rauhassa yli kahdeksankymppisen moottorinomistajan kanssa veneistä ja kesämökeistä. Tehtiin kaupat, vaikka moottori olikin vanha. Kun tulin kotiin, maailma oli tulessa. Olin nähnyt ennen kotoa lähtöä netissä kahden rivin uutisen New Yorkista ja lentokoneista, mutta en tiennyt mistä oli kyse. Ei kukaan tiennyt. Koko illan seurasin uutisia ja puhuin puhelimessa. Kaikki tuntui pelottavalta ja käsittämättömältä.

Sen päivän jälkeen mikään ei ollut enää samanlaista. Tuntui siltä, että mitä tahansa voisi tapahtua, maailma oli muuttunut turvattomaksi paikaksi. Kuukautta myöhemmin olin matkalla Romaniaan mukanani vain yksi kassi, kitara ja nahkatakki. Ostin pelkän menolipun ja menin Moskovan kautta junalla. Kaikki ajattelivat vain terroristeja ja pelkäsivät. Tuleva anoppini kysyi minulta, olenko piileskelevä terroristi. Ymmärrän häntä. En minä tiennyt itsekään mitä varten olin romanialaisessa pikkukaupungissa etsimässä töitä ja seurustelemassa hänen tyttärensä kanssa.

Ilman New Yorkin iskua en olisi ollut Romaniassa, en ainakaan yhtä nopeasti. Jäin sinne asumaan, koska tuntui siltä, ettei ollut aikaa hukattavaksi. Piti matkustaa kun vielä oli mahdollista matkustaa. Piti elää nyt, tässä hetkessä. Amerikkalaisille päivästä jäi kätevä lyhenne 9/11 ja ainainen pelko, koska terroristit iskevät uudestaan. Isku oli niin käsittämätön, ettei siihen osannut suhtautua. Vieras, odottamaton ja outo pelottaa. Al-Qaidan itsemurhaterroristien ajatusmaailmaa oli yhtä vaikea ymmärtää kuin meidän nykyistä pääministeriämme. Keskuudessamme elää kaikenlaista porukkaa.

Tämäkin päivä on kulunut shokissa. Ei, se ei johdu Vanhasesta vaan siskostani, joka on mennyt naimisiin. Ilouutinenhan sen pitäisi olla, mutta kun hän unohti kertoa asiasta. Avioituminen oli tapahtunut keskiviikkona, eilen saimme postissa kutsun pienimuotoisiin jälkijuhliin. Näinkö Suomessa mennään naimisiin, kertomatta omalle perheelle, ettei vaan kukaan tulisi paikalle? Miksi salaa maistraatissa? Ei soittoa, ei sähköpostia, ei mitään. On vaikea iloita, eikä tee oikein mieli juhliinkaan. Välimme olivat aina paljon läheisemmät kun asuimme kaukana toisistamme. Nyt kun vihdoin olemme samassa maassa, mikään ei estäisi olemasta läsnä elämän suurissa hetkissä. Minulla on omituinen perhe. Jos tämä on suomalaisten mielestä normaalia käyttäytymistä, kulttuurillinen vieraantumiseni on paljon pahempaa kuin olen osannut kuvitella.

Kun siskoni lähti ulkomaille, minä asuin Suomessa. Kun minä muutin Irlantiin, hän päätti muuttaa sieltä takaisin Suomeen. Minua odottivat kotona vain perämoottori ja vene, eikä sitä kukaan ajanut kun asuin ulkomailla. Viime kesänä myin molemmat. Moottorin ostopäivä ei koskaan unohtunut. Ympyrä on nyt sulkeutunut. Olen palannut Suomeen matkalta, jonne minut heitti New Yorkin terrori-isku kahdeksan vuotta sitten. Ajattelin aina, että on hyvä omistaa vene. Jos nimittäin maailmanloppu tulee, sen on väitetty tulevan vedenpaisumuksen muodossa. Kyllästyin odottamaan.

1 kommentti:

  1. Minullakin on outo perhe. Ja puolisollani. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki perheet ovat outoja omalla tavallaan. Toisten outous hyppää silmille vain selvemmin kuin toisten.

    Olisiko siskosi saanut hääpäiväkseen 9.9.09 jos olisi kertonut asiasta etukäteen vai olisiko hääpäivä siirtynyt johonkin "normaaliin" päivämäärään hiljaisen painostuksen seurauksena? Minun on helppo ymmärtää tuollaista päivämääräkikkailua. Me menimme naimisiin 20.01 2001 :)

    ps. Itsekin ostaisin veneen jos ryhtyisin varustautumaan maailmanloppuun. Toiset keräävät säilykepurkkeja.. Odotusaika on kuitenkin yhtä pitkä.

    VastaaPoista