tiistai 1. syyskuuta 2009

Kielletyt laulut

Hesarin yleisönosastossa ihmeteltiin eilen, miksemme tiedä mitään Venäjästä. Saamme lähinnä poliittisia, taloudellisia tai onnettomuusuutisia, mutta kaikki jutut tavallisista ihmisistä ja elämästä puuttuvat. Aivan kuin rajan takana ei olisi mitään mielenkiintoista tai kertomisen arvoista. Olen ihmetellyt samaa asiaa siitä asti kun muutin takaisin Suomeen. Raimo Mäkelä kysyy terveellisiä kysymyksiä. Eikö naapurimaa kiinnosta mediaa vai eikö siitä saa tiedottaa rehellisesti vai onko se hankalaa? Kuitenkin olemme naapureita ja täytyyhän valtavassa maassa olla paljon kerrottavaksi mediassa aivan normaalilla tavalla. Miksi hiljaisuus?

Meillä on naapurina 142 miljoonan asukkaan maa. Kuka osaa nimetä yhden suositun venäläisen laulajan? Entä vuoden parhaan elokuvan? Kuka on naapurimaan seksikkäin julkkis? Kyllä, olemme nähneet kuvia Putinista ja Medvedevistä ja ehkä Politkovskajasta. Syyttäisin tilanteesta Neuvostoliittoa, suomettumista ja historiaa. Kun elossa ovat yhä sekä sodan nähnyt sukupolvi, että me kommunismin aikana kouluja käyneet, vanha käsitys naapurista istuu lujassa. Koulussahan ei kerrottu mitään venäläisistä, oli vain neuvostopropagandaa. Ei venäläisiä saanut sanoakaan venäläisiksi. Onko taustalla yhä sama pelko, että naapurit valloittavat Suomen, vaikka televisiosta? Ovatkohan naapurisuhteet sittenkään niin normaalit kuin virallisesti väitetään?

Kaipaan naapurimaiden näyttelijöitä suomalaisiin elokuviin, tv-sarjoihin ja juontajiksi. Haluan kokkeja paistamaan blinejä kauppatorille. Haluan nähdä venäläiset tai virolaiset missikisat. Haluan festivaaleja ja keskusteluohjelmia, ei mitään suurlähetystön jäykistelyseremonioita. Haluan ruotsalaisia tuomareita (ja stylistin) Idols-kisoihin. Haluan, että Viroa sanotaan Eestiksi. Kukaan ei voi väittää, että kotimaisen tv-viihteen taso olisi kovin mieltäylentävä. Lainataan nyt ihmeessä sokeria naapurista.

Miten näkyvät ne 50.000 venäläistä tai 20.000 virolaista, jotka asuvat Suomessa? Media on vaiennut heistä niinkuin kaikista muistakin ulkomaalaisista. Jos ihmisistä ei puhuta, on ikäänkuin heitä ei olisi olemassakaan. Jos maahanmuuttajia haastatellaan, heiltä kysytään maahanmuuttajien ongelmista, ei mistään muusta. Miksi puhutaan integroitumisesta, jos ei sitä haluta tapahtuvan? En ole huomannut mitään konkreettista, minkä voisi katsoa edesauttavan ulkomaalaisten sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Enkä keksi mitään syytä, miksi heidän huomioimisensa mediassa ei kiinnostaisi suomalaisiakin.

Olisi korkea aika päästä iänikuisista kommunismin ja sodan traumasta ja myöntää, ettei kaikki hyvä tule lännestä ja kaikki mikä tulee lännestä ole hyvää. Eikä Venäjällä tehdä enää vain niitä Tarkovskin hidastempoisia filosofisia elokuvia. Eikä Suomi ole lännessä, katsokaa kartasta. Miksi emme tiedä sen enempää Eestistäkään? Eteläiset heimoveljemme eivät ole enää kahteen vuosikymmeneen olleet köyhiä ja sorrettuja neuvostokansalaisia. Tuntuu siltä kuin tämäkin olisi jäänyt jotenkin suomalaisilta huomaamatta. Muualla aika on mennyt eteenpäin, Suomessa on juututtu menneisyyteen. Samat laulut ovat yhä kiellettyjen listalla.

Toisaalta on hämmentävän paljon muitakin asioita, joista emme tiedä mitään. Emme tiedä miten ankeriaat lisääntyvät, miten teippi toimii tai onko avaruudessa elämää vai ei. Tiedemiehetkään eivät osaa sanoa mistä pallosalamat tulevat ja miten kissat kehräävät. Tai mitä Laila-tädin mies teki kiinteistöosaston johtajana yli 30 vuotta? On asioita, joita ei tiedä kukaan ja siitä huolimatta me selviydymme päivästä toiseen. Ehkä viisauden alku on siinä, että ymmärtää ettei tiedä. On rohkeaa sanoa, ettei tiedä ja viisasta pohtia miksi me emme tiedä. Ei ole ehkä myöskään tyhmää aina välillä kysyä – siltä varalta, että joku toinen sittenkin tietää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti