maanantai 28. syyskuuta 2009

Traktorien lyhyt historia Romaniassa

Puhelintani kuunneltiin, kun asuin Romaniassa. Olen siitä ihan varma. Asunnossa oli vanha lankapuhelin, josta kuului satunnaisen puheen lisäksi rahinaa ja kohinaa ja johtoakin oli paikattu pariin kertaan. Tutkin puhelimen sisältä ja ulkoa, mutta en löytänyt mitään. Eräänä päivänä puhelin oli selittämättömästi vaihtunut uuteen. Uudestakaan puhelimesta en löytänyt siihen kuulumattomia laitteita. En tosin tiedä miltä ne mikrofonit näyttävät. Ehkä ne olivat keittiön kaappien takana, kuten Romaniassa väitettiin.

Jos salainen poliisi kuunteli puheluitani tai seurasi minua, en löytänyt siitä mitään todisteita. Saavuin maahan junalla Moskovan ja Odessan kautta ja ylitin rajan Ukrainasta. Minulla ei ollut mitään järkevää tekemistä siellä, sanoin etsiväni töitä. Herätin siis varmasti epäilyksiä. Sitäpaitsi seurustelin tytön kanssa, jonka yksi eno oli poliisipiirin ylin johtaja ja toinen salaisen poliisin päällikkö. Sain vasta vuosia myöhemmin kuulla, että rikosrekisteritietoni oli selvitetty saman tien Suomen poliisilta kun saavuin Romaniaan. Vaikutusvaltaisille enoille tiedot olivat yhden puhelinsoiton päässä.

Romanian salainen poliisi, entinen pahamaineinen Securitate, on säilynyt paljolti ennallaan. Siitä ei vain puhuta. Tai jos puhutaan, romanialaisetkin hiljentävät ääntään ja vilkuilevat sivuilleen. Edelleen kaksikymmentä vuotta myöhemmin melkein puolet salaisesta poliisista on entisen Securitaten väkeä. Vallankumouksen jälkeen harva menetti työpaikkansa, vain titteleitä vaihdettiin ja nimi SRI:ksi. Jos organisaatio säilyi ennallaan, oli vain loogista että sen toimintatavatkin säilyivät. Tuskin kaikkia romanialaisia enää kuitenkaan on pakko kuunnella.

Kirjailija Herta Müllerilla, joka on asunut Saksassa vuodesta 1987, on myös kokemuksia salaisesta poliisista. Yhteiskuntakriittisen saksalaisvähemmistöön kuuluvan kirjailijan osa ei ollut helppo kommunistisessa maassa. Sen sijaan hurjalta kuulostaa se, että Die Zeitin artikkelin mukaan salainen poliisi ei vieläkään ole jättänyt häntä rauhaan. Mülleria tarkkaillaan ja uhkaillaan niin Saksassa kuin Romaniassakin. Ja tämä tapahtuu vuonna 2009. Mikään ei ole muuttunut.

Romanian salaista poliisia ei voitu lopettaa, koska uusi johto pelkäsi tarvitsevansa Ceausescun vanhaa rautanyrkkiä. Uusi uljas vallankumouskaarti koostui vanhoista kommunisteista. Siinä on yksi syy, miksi harva Romaniassa uskoo siihen, että maassa tapahtui oikea vallankumous, kuten lännessä halutaan ajatella. Toiseksi salaisen poliisin lopettaminen olisi vaatinut selvityksen sen toimista ja massiivisista arkistoista. Tämä olisi yhä kiusallista kaikille – ne, jotka eivät toimineet järjestelmän tahdon mukaan, viruivat vankilassa. Avustajia olivat siis melkein kaikki, vaihtoehtoja ei ollut.

Kun Herta Müller aikanaan kieltäytyi rekrytoinnista eli antamasta tietoja salaiselle poliisille, häntä syytettiin Länsi-Saksalle vakoilusta. Vain kirjallisuuspalkinnot ja kuuluisuus todennäköisesti pelastivat hänen henkensä ja mahdollistivat lopulta maastamuuton. Minä odotin kaksiossani aina, että ovikello soi ja salainen poliisi vie turhautuneena kuulusteluihin. Olen varma, että he eivät koskaan onnistuneet ratkaisemaan puhelinkeskusteluissa välittämiäni koodattuja viestejä. Kontaktini Suomessa oli agentti 'äiti'. Luulen, että minustakin on kansio salaisen poliisin arkistoissa ja siellä siistissä nipussa käännökset 'äidin' kanssa käymistäni puhelinkeskusteluista.

Onneksi Suomessa tunnettiin jo varhain Romanian todellinen tilanne. Vuonna 1952 maassa (epäilemättä ideologisesti hyvin valitussa seurassa) matkaillut Torsten Sinisalo kirjoitti näin kirjassa Vapaa, rikas Romania: Ihmiset tietävät, että he ovat vapaita neuvostoarmeijan voiman ansiosta. Neuvostoliiton avun turvin he rakensivat ensimmäisen traktoritehtaansa, joka muuttaa koko maatalouden luonteen. Kun matkustin Romaniassa 90-luvun lopulla, en nähnyt yhtään traktoria. Ne saapuivat vasta tällä vuosituhannella.

torstai 24. syyskuuta 2009

Riidaton päivä

Joka kerta kun lehdissä mainitaan joku liikenteeseen liittyvä asia, syntyy hirveä kalabaliikki. Viimeisin ilmiriita alkoi tiistain autottomasta päivästä. Riitely tapahtuu tietysti nettikeskusteluissa, tällä kertaa Hesarin sivuilla, mutta sylki lentää silti. Verenhimoiset autoilun vastustajat haukkuvat työmatkalaisia asennevammaisiksi ökyilijöiksi ja yhtä intohimoiset autoilijat vastapuolta puunhalaajiksi ja lokkeilijoiksi. Sitten sekaan tunkee vielä kiihkomielisiä pyöräilijöitä ja sota on valmis. Väittelyyn onnistutaan ujuttamaan mukaan kaikki maailman aiheet terrorismista natseihin ja malariasta kommunismiin. Eikä huumorista ole tietoakaan.

Mutta miksi näin arkipäiväinen asia kirvoittaa silmittömän rähinän? Perisuomalainen kateus saa megalomaaniset mittasuhteet kun toiset ajavat audeilla ja toisilla ei ole varaa edes bussilippuun. Tuntuu omituiselta, että autolla ajaminen synnyttää niin paljon vihaa ja vastustusta. Herää epäilys, miten matala elintaso Suomessa on, jos niin arkipäiväinen asia koetaan ylellisyydeksi, johon kaikki eivät pääse käsiksi. Ei niin, etteikö ystävämme verottaja olisi tehnyt kaikkensa, että se olisi ylellisyyttä, mutta silti. Työssäkäyvällä ihmisellä on Suomessa varaa ostaa auto. Kehitysmaissa ei välttämättä ole.

Irlannissa kaikilla oli auto ja Dublinissa sen mukaiset ruuhkat. Hyvinä aamuina kuuden kilometrin työmatka taittui puolessa tunnissa. Huonoina istuin autossa yli tunnin nylkyttäen eteenpäin ryömimisvauhtia. Bussi olisi vienyt vielä kauemmin. Onneksi keksin kuunnella äänikirjoja autossa, aika ei mennyt koskaan hukkaan. Todellinen liikenneruuhka tarkoitti sitä, että jos halusi päästä yhdestä kaupunginosasta toiseen, se saattoi viedä tuntikausia. Joskus liikenne vain seisoi. Tämä johtuu tietysti siitä, että autoja on julmetusti, kadut kapeita ja julkinen liikenne lähes täysin bussien varassa. Pahin ruuhkauttaja oli kuitenkin tietulli, jota kerättiin kehätiellä autot pysäyttävällä puomilla. Nyt puomi on älytty ottaa pois ja maksu tapahtuu elektronisesti tai jälkikäteen netissä.

Helsingissä oikeita ruuhkia ei ole. Aamun ja illan jononpätkät menevät nopeasti ohi. Muun ajan tiet ovatkin tyhjinä, autoja ja liikennettä on kuitenkin aika vähän. Kuka sitten on keksinyt idean ruuhkamaksuista, jos ei ruuhkiakaan ole? Keskustelua pitää ainakin yllä valtakunnan päälehti säännöllisillä pikkujutuilla tai aiheesta tilatuilla tutkimuksilla. En ole ihan varma, että kyseessä on todellinen uutisaihe. Epäilen, että sillä ajetaan jonkun eturyhmän intressiä ja kasvatetaan samalla lehden nettisivujen kävijämäärää, skandaalilehdistön tyyliin, koska on tiedossa, että se herättää joka kerta kiihkeän väittelyn. Voiko tällaisen lehden muuhun uutisointiin luottaa, jos se toimii yhden aiheen kanssa näin?

Ainakin yksi argumentti liikennekeskustelussa on auttamatta vanhentunut – saastuttaminen. Autojen hiilidioksidipäästöt Suomessa eivät määrällisesti heilauta globaalia ilmastonmuutosta suuntaan tai toiseen. Ja meillä asia on verottajan, ei tavallisten kansalaisten käsissä. Autoteollisuus tekee jo kaikkensa, että autot saastuttaisivat mahdollisimman vähän. Muutaman vuoden kuluttua ne eivät saastuta lainkaan, joten autoilusta ei millään saada syntipukkia. Teknologia on olemassa ja saasteettomat autot valmiina odottamassa poliittisia päätöksiä ja sarjatuotantoa. Jos siitä huolimatta halutaan järjestää autoton päivä ja kannustaa ihmisiä etsimään vaihtoehtoja, pitää autolla ajamisen olla kiellettyä ja joukkoliikenteen ilmaista. Muuten kampanjassa ei ole kannustimia.

Mystisin termi riitaisissa keskusteluissa on kuitenkin ollut viherpipertäjä. Ilmeisesti se on uuden haukkumasanaston kermaa ja olen ollut liian kauan poissa maasta. Miehekkäässä autourheilun maailmassa Flavio Briatore nimitteli sentään Nelson Piquet Junioria reippaasti homoksi. Viherpipertäjäksi nimittely on Suomessa vielä loukkaavampaa. Mikä on viherpipertäjä? Henkilö, joka ajattelee tekojensa seurauksia ympäristön kannalta, kierrättää kotitalousjätteet, kannattaa uusiutuvien energiamuotojen käyttöönottoa, pelkää ilmastonmuutoksen seurauksia ja ajaa vähäpäästöisellä autolla? Eiköhän meidän kaikkien pitäisi pyrkiä olemaan viherpipertäjiä, autolla tai jalan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Maabrändinparantaja

Jos ruotsalaiset pohtisivat maabrändiään, he suhtautuisivat koko hommaan toisin. Naapurissahan ei ole koskaan tarvinnut itkeä huonoa kansallista itsetuntoa. Niinpä myös maabrändiin voisi suhtautua lunkimmin. Ruotsalaiset tekisivät maabrändistään helpon, hauskan ja sympaattisen. Se myytäisiin oivaltavalla kampanjalla koko maailmalle, ikeamaiseen tyyliin. He nauraisivat rohkeasti itselleen ja omalle ruotsalaisuudelleen. Kaikille jäisi mielikuva, että ruotsalaisilla on hyvä huumorintaju, hyvä itsetunto – ja taitaa se olla aika kiva maakin. Ruotsalaiset vain eivät tarvitse maabrändiä, heidät tunnetaan jo.

Samaan aikaan edellisen kirjoitukseni aikaan Matkailun edistämiskeskuksen Jaakko Lehtonen kirjoitti Mitä Suomi on-sivuilla, että maabrändin kehittäminen on suomalaisten elinolojen kehittämistä. Juuri siksi epäilinkin, että projekti voi viedä kauan. Elinolot kehittyvät vain jos sekä maata, että ihmisiä pystytään hätistelemään tolkumpaan suuntaan. Mutta mitä se brändi tarkoittaa? Suomen maabrändistä puhuttaessa puhutaan maamme maineesta maailmalla. Lehtosen mukaan brändi tarkoittaa siis mielikuvaa ja mielikuvan täytyy olla sama kuin todellisuus. Se ei ole mainonnan luoma harhakäsitys. Niinkö?

Kun yritykset haluavat kirkkaamman brändin, soitetaan mainostoimistoon. Sitten pidetään muutaman viikon ajan pitkiä ja vaikeaselkoisia palavereja, joissa brändiä kirkastetaan. Palaverit ovat pitkiä ja niihin osallistuu paljon väkeä, koska se sitouttaa asiakkaan edustajia brändiprojektiin ja antaa kuvan, että on kyse erittäin tärkeästä asiasta. Erittäin tärkeästä asiasta voi myös lähettää erittäin suuria laskuja. Projektin lopputulema on kuitenkin se, että yrityksen tahtotila on oikea ja brändiä on kirkastettu yhdessä yrityksen itse määrittelemään suuntaan. Kauniina päätöksenä yritykselle syntyvät visio, missio ja strategia eli päämäärä, tehtävä ja ajatus siitä, miten tavoitteisiin päästään.

Joskus yrityksen uusi brändi-identiteetti on oikein toimiva ja siitä pitävät kaikki. Joskus ei. MEKin Lehtonen väittää kuitenkin, että olennaisinta on ymmärtää, että brändi perustuu aina olemassa olevaan todellisuuteen. Näin mainostoimistossakin joskus annetaan asiakkaan ymmärtää, mutta eihän se pidä paikkaansa. On enemmän kyse siitä parjatusta tahtotilasta. Emme ole vielä tällaisia, mutta haluaisimme kovasti olla. Ja jos oikein kovasti haluaa jotakin, se voi toteutuakin. Todellisuus ei niinkään muokkaa mielikuvia, vaan mielikuvat todellisuutta. Mielikuvien luominen on sitä paitsi haastavaa työtä ja siitä maksetaan hyvin.

Ei Irlannin hyväntuulinen maabrändikään perustu todellisuuteen. Jostain on vain syntynyt kuva, että Irlannissa on paljon kivaa tekemistä, mukavaa porukkaa ja aina hauskaa. Ei se pidä paikkaansa, mutta välikö sillä, kaikki kuitenkin haluavat uskoa niin. Ei Irlannissa ole juuri mitään tekemistä. Turistejakin pilkataan enemmän kuin nigerialaisia elintasopakolaisia. Kaikki on vain brändätty taitavasti elämyksiksi ja niihin myydään kalliita pääsylippuja. Lähtiessä saa ostaa diplomin todistukseksi käynnistä, kaiken muun kuviteltavissa olevan tuliaiskrääsän lisäksi. Turistit ovat hulluina Irlantiin. Siellä sitä paitsi sataa aina, varsinkin länsirannikolla. Jopa sade, pottuilu ja tavalliset apilatkin on onnistuttu myymään iloisina irlantilaisina erikoisuuksina.

Jos Suomen maabrändi perustuu olemassa olevaan todellisuuteen, meillä ei ole mitään toivoa. Jos siis maabrändiämme halutaan ehostaa ja tehdä asialle jotain tämän vuosisadan aikana, pitää unohtaa se tosikkomainen ajatus elinolojen kehittämisestä, ja suomalaiset myös. Tarvitaan äkkiä Irlannin matkailunedistämiskeskuksen (kyllä sellainen varmasti on olemassa ja henkilökunta löytyy jostakin lähipubista parantamasta maabrändiä) väkeä tänne neuvomaan miten temppu tehdään. Tai joku hauska ruotsalainen mainostoimisto.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Muka-Muka-Maa

Suomalaiset haluaisivat, että heitä pidetään sofistikoituneina klassisen musiikin ystävinä, design-huonekaluissa viihtyvinä skandinaaveina, jotka ihailevat modernia taidetta ja tietävät jo syntyessään miten konjakkilasia pidellään. Ulkomaalaiset näkevät meidät toisin. Finnet ovatkin vaimoa selässä kantavia juroja metsäläisiä, jotka eivät koskaan pukahda kenellekään mitään. Tai lentokentällä kapulansa hukanneita kohmeloisia insinöörejä liian lyhyissä housunlahkeissaan. Tai sitten formulahulluja, jotka baaritiskillä lähtevät paalulta, mutta kuitenkin ensimmäisinä löytyvät ajohaalarit puolitangossa vessan nurkasta keskeyttämästä.

No, leikki sikseen, emmehän me nyt sellaisia ole. Millaisia me sitten olemme? Sitä selvittää onneksi Jorma Ollilan johtama maabrändityöryhmä, jonka tavoitteena on trendikkäästi kirkastaa ja selkeyttää Suomen brändiä eli yleistä mielikuvaa siitä, minkälainen maa tämä on. Niille, jotka eivät tienneet, että maalla on oltava brändi: kaikilla muillakin on. Yrityksillä, tuotteilla ja nyt myös mailla. On huomattu, että mielikuva Suomesta on joko väärä tai sitä ei ole lainkaan. Formulakuskit ovat paljon tunnetumpia kuin kapellimestarit ja Him suositumpi kuin Martti Ahtisaari. Kovin kaukaa ei siksi tarvitse etsiä selitystä siihen, että Suomea pidetään enempi hiljaisten ja synkkien kuin sivistyneiden ja suvaitsevaisten maana.

Brändityöryhmä on hieno asia, en mitenkään halua olla pessimistinen. Mielikuvan muuttaminen vain on vaikea asia. Valehdellakaan ei voi, siitä kun jää aina kiinni, varmimmin jos yrittää syöttää palturia isolle joukolle ihmisiä. Jos maabrändi siis väittää jotain totuudenvastaista, siltä putoaa pohja heti kun vastaan tulee ensimmäinen aito suomalainen. Ulkoministeri Stubb onkin viisaasti todennut, että maabrändin ydin on hyvä itsetunto. Ainakin ryhmälle voi ennustaa pitkää työurakkaa – muutos tapahtunee hitaasti, jos sitä tapahtuu. Edellinen brändityöryhmä Nykänen-Hakkinen-Putaansuu on tehnyt ansiokasta työtä Suomi-kuvan eteen jo kolmella vuosikymmenellä.

Kun suomalaiset saavat ulkomaalaisia vieraita, heille tarjoillaan olemassa olevaa maabrändiä. Jos vieraat viipyvät vain päivän, he joutuvat yhtä kyytiä syömään mämmit, porot ja lakkahillot, heidät piestään saunassa, juotetaan umpihumalaan ja laulatetaan puhkikuluneita iskelmiä sekä viedään yön selässä katsomaan revontulia, joulupukkia ja salpalinjaa. Suomalaisuutta tungetaan kurkusta alas vaikka väkisin. Jos englanninkieliset ystävät kehuvat ruokaa mielenkiintoiseksi (interesting), se ei todellakaan tarkoita hyvää. Erikoinen on helposti omituista (freak). Suomalaisten virhe on korostaa aina kummallisuuksia, niiden kuvitellaan olevan paikallisia erikoisuuksia (specialities). Vain suomalaiset luulevat, että omituisuus on positiivinen asia.

Viikon hienoin uutinen oli citykanien pääsy Korkeasaaren leijonien evääksi. On kaksi ongelmaa: ylisuuri kaniinipopulaatio ja kalliisti aterioivat kissaeläimet ja voilà – sitten löytyy klassinen win-win-ratkaisu, jossa yhdistyvät luovuus, älykkyys ja käytännöllisyys. Tuntuu äkkiseltään kovin harvinaiselta Suomessa. Joskus oikea vastaus on niin lähellä, ettei sitä huomaa. Brändityöryhmän pitäisi nyt löytää samanlaisella logiikalla vastaus maabrändiin; yhtälö, jossa yksi plus yksi on kolme. On kasa ongelmia, jotka pitäisi onnistua yhdellä luovalla idealla kääntämään voitoksi eli positiiviseksi mielikuvaksi koko maasta. Onnea!

Ehkä brändityöryhmän suurin haaste ovat kuitenkin me suomalaiset. Ylhäältä annettua ei ole koskaan otettu avosylin vastaan, joten suomalaisuuden muuttaminen salonkikelpoiseksi on aika haaste. Maabrändi voidaan määritellä miten hienosti tahansa, mutta rahvas syö kuitenkin jääräpäisesti niska kyyryssä huonekalukaupan takapihalla tarjottua hernekeittoa. Puhutaan vaan sivistyneestä eurooppalaisuudesta, mutta jos pöydällä on ilmaista viinaa, suomalaiset ovat alta aikayksikön kenollaan. Eikä keppanakansa ymmärrä taiteesta, arkkitehtuurista tai kenkämuotoilusta yhtään enempää kuin nytkään. Maabrändille voi käydä kuin lahjaksi saadulle taideteokselle: ihan kiva on, mutta ei tuota meijän seinälle laiteta.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Terroristit ja perämoottori

Tasan kahdeksan vuotta sitten, kun koko maailma tuijotti televisiota, minä olin ostamassa perämoottoria. Juttelin kaikessa rauhassa yli kahdeksankymppisen moottorinomistajan kanssa veneistä ja kesämökeistä. Tehtiin kaupat, vaikka moottori olikin vanha. Kun tulin kotiin, maailma oli tulessa. Olin nähnyt ennen kotoa lähtöä netissä kahden rivin uutisen New Yorkista ja lentokoneista, mutta en tiennyt mistä oli kyse. Ei kukaan tiennyt. Koko illan seurasin uutisia ja puhuin puhelimessa. Kaikki tuntui pelottavalta ja käsittämättömältä.

Sen päivän jälkeen mikään ei ollut enää samanlaista. Tuntui siltä, että mitä tahansa voisi tapahtua, maailma oli muuttunut turvattomaksi paikaksi. Kuukautta myöhemmin olin matkalla Romaniaan mukanani vain yksi kassi, kitara ja nahkatakki. Ostin pelkän menolipun ja menin Moskovan kautta junalla. Kaikki ajattelivat vain terroristeja ja pelkäsivät. Tuleva anoppini kysyi minulta, olenko piileskelevä terroristi. Ymmärrän häntä. En minä tiennyt itsekään mitä varten olin romanialaisessa pikkukaupungissa etsimässä töitä ja seurustelemassa hänen tyttärensä kanssa.

Ilman New Yorkin iskua en olisi ollut Romaniassa, en ainakaan yhtä nopeasti. Jäin sinne asumaan, koska tuntui siltä, ettei ollut aikaa hukattavaksi. Piti matkustaa kun vielä oli mahdollista matkustaa. Piti elää nyt, tässä hetkessä. Amerikkalaisille päivästä jäi kätevä lyhenne 9/11 ja ainainen pelko, koska terroristit iskevät uudestaan. Isku oli niin käsittämätön, ettei siihen osannut suhtautua. Vieras, odottamaton ja outo pelottaa. Al-Qaidan itsemurhaterroristien ajatusmaailmaa oli yhtä vaikea ymmärtää kuin meidän nykyistä pääministeriämme. Keskuudessamme elää kaikenlaista porukkaa.

Tämäkin päivä on kulunut shokissa. Ei, se ei johdu Vanhasesta vaan siskostani, joka on mennyt naimisiin. Ilouutinenhan sen pitäisi olla, mutta kun hän unohti kertoa asiasta. Avioituminen oli tapahtunut keskiviikkona, eilen saimme postissa kutsun pienimuotoisiin jälkijuhliin. Näinkö Suomessa mennään naimisiin, kertomatta omalle perheelle, ettei vaan kukaan tulisi paikalle? Miksi salaa maistraatissa? Ei soittoa, ei sähköpostia, ei mitään. On vaikea iloita, eikä tee oikein mieli juhliinkaan. Välimme olivat aina paljon läheisemmät kun asuimme kaukana toisistamme. Nyt kun vihdoin olemme samassa maassa, mikään ei estäisi olemasta läsnä elämän suurissa hetkissä. Minulla on omituinen perhe. Jos tämä on suomalaisten mielestä normaalia käyttäytymistä, kulttuurillinen vieraantumiseni on paljon pahempaa kuin olen osannut kuvitella.

Kun siskoni lähti ulkomaille, minä asuin Suomessa. Kun minä muutin Irlantiin, hän päätti muuttaa sieltä takaisin Suomeen. Minua odottivat kotona vain perämoottori ja vene, eikä sitä kukaan ajanut kun asuin ulkomailla. Viime kesänä myin molemmat. Moottorin ostopäivä ei koskaan unohtunut. Ympyrä on nyt sulkeutunut. Olen palannut Suomeen matkalta, jonne minut heitti New Yorkin terrori-isku kahdeksan vuotta sitten. Ajattelin aina, että on hyvä omistaa vene. Jos nimittäin maailmanloppu tulee, sen on väitetty tulevan vedenpaisumuksen muodossa. Kyllästyin odottamaan.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Passiivinen ilo

Mielipidekyselyissä annetaan tavallisesti kolme vaihtoehtoa: kyllä, ei tai en osaa sanoa. Viimeinen tuntuu sopivan suomalaisille erityisen hyvin. Se, ettei ota kantaa tai halua kertoa sitä, mielletään puoleettomaksi ja neutraaliksi mielipiteeksi. Ydinvoiman lisärakentamisen kannatus on vihdoin kääntynyt laskuun ja vastustus kasvuun. Viidennes vastaajista sanoi, ettei ota kantaa tai ei osaa sanoa. Neutraalia vastausta ei kuitenkaan ole olemassa; ydinvoimaa joko rakennetaan tai ei rakenneta, ei mitään siltä väliltä. Jos kysyttäisiin, kuka haluaa asua ydinvoimalan vieressä tai loppusijoituspaikan päällä, välinpitämättömiä olisi erittäin vähän.

Kun suomalainen ei tervehdi toista ihmistä tilanteessa, jossa se kuuluisi hyviin tapohin, hän ei ole neutraali, vaan välinpitämätön. Tervehtiminen on kohteliasta, tervehtimättömyys epäkohteliasta. Vaihtoehtoa en ota kantaa, ei ole arkielämässä tarjolla. Jos bussissa pitäisi antaa istumapaikka vanhukselle, ei voi teeskennellä ettei huomaa. Se on ihan yhtä epäkohteliasta kuin jos kampittaisi vanhuksen käytävälle. Kun kukaan ei tuomitse, ei puutu asiaan eikä ilmaise paheksuntaa, siitä tulee hyväksyttävä tapa toimia. Yhteisön kontrolli puuttuu. Kolumneissa on ahkerasti parjattu käytöstapojen puutetta ja suomalaisten töykeyttä. Kirjoituksia seuraa aina vastalauseiden ryöppy tyyliin, tällaisia me olemme, menkää muualle jos ei kelpaa. Eivät kaikki kuitenkaan ole.

Jostakin on myös syntynyt käsitys, että on normaalia ja jotenkin suomalainen perusoikeus olla autistisesti omissa maailmoissaan reagoimatta muihin ihmisiin. Tähän eivät syyllisty vain angstiset teinit tai pelokkaat vanhukset, vaan kaikki tavalliset suomalaiset. Oma käsitykseni on, että pelätään toisia ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita niin paljon, että toivotaan, ettei niitä olisi lainkaan. Sitäkö, että ihmiset eivät vastaakaan tervehdykseen vai sitä, että he vastaavat ja joutuu sanomaan jotakin? Suomalaiset eivät myönnä olevansa idässä, mutta kaikkea tekemistä leimaa slaavilainen jahkailu. Kun ei tiedetä, tehdäkö niin vai näin, ei tehdä mitään.

Jossakin tuli vastaan termi passiivinen kohteliaisuus, joka olisikin väitettyä suomalaista kohteliaisuutta. Annamme toisille tilaa, emme häiritse, emme hölötä. En jaksa uskoa, että hymy tai tervehdys voisi häiritä ketään. Ei suomalaisiakaan voi noin yleistää, monet itäsuomalaiset hölöttävät koko ajan. Edes joku puhuu. Onko passiivinen kiitos sitten sellainen jota ei sanota ääneen? Entä passiivinen tervehdys? Olenkin ollut väärässä. Alakerran naapuri, joka vaikuttaa epäkohteliaalta, on sittenkin tervehtinyt koko ajan – vain passiivisesti.

Kun suomalainen puolueettomasti ja urheasti teeskentelee, ettei näe tilanteita, joissa pitäisi kommunikoida, se saattaa johtua lähihistoriasta. Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden, mutta se olikin tosiasiassa vaatimus puolueellisuudesta. Tästä todistivat hyvät ja ystävälliset suhteet naapurin kanssa, vaikka ystävyyttä ei olisi löytänyt pitkällä tikullakaan. Se, että Suomi valtiona vetosi puolueettomuuteen ollessaan ottamatta kantaa, eli sanomatta mitään, esitettiin kunniakkaana tekona. Nurinkurista. Mutta kun neutraaliuden mantraa pakon edessä hoettiin vuosikausia, onneton kansa alkoi lopulta uskoa siihen.

perjantai 4. syyskuuta 2009

Yksi Quattro, kiitos

Eihän tässä nyt näin pitänyt käydä. Meitä uhkaa tappava flunssaepidemia ja yksi autokauppias saa koko maan sekaisin haluamalla korkokenkäisen vosun silittämään paitojaan. Suuri joukko naisia ja pienempi joukko myötäileviä miehiä kokee, että naisten kunniaa on loukattu ja naisia on esineellistetty. Pieni joukko Audin omistajia kokee, että heidän automerkkinsä kunniaa on loukattu. Toiset uskovat, että sananvapautta on loukattu ja kauppiaan lynkkaaminen yhden haastattelun perusteella on vääryys. Loppuja ei todellakaan voisi vähempää kiinnostaa.

Ei niin, että olisin, luoja varjelkoon, tämän Kiesin kanssa mistään samaa mieltä, mutta kyllä kai mielipiteenvapauteen pitäisi kuulua oikeus sanoa mielipiteitä. No, ei jos se koskee naisia. Kiesin mielipiteet ovat lapsellisia ja asiattomia, mutta lyön vaikka vetoa, että samat letkautukset olisi saanut kenen tahansa autokauppiaan suusta viimeistään kolmannen oluen jälkeen. Näitä timoteeaamikkosia riittää kyllä. Naiset sen sijaan voivat julkisesti heitellä meitä miehiä millä solvauksilla hyvänsä. Meitä saa ihan surutta nimitellä vaikka mönkijöiksi, eikä kukaan älähdä. Naistenlehdistä löytyy kosolti esimerkkejä eikä tarvitse lukea kuin kannet.

Jokainen naimisissaoleva mies ymmärtää kyllä mitä kannattaa ja mitä ei kannata sanoa. Ei kannata verrata naista esimerkiksi polkupyörään. Ei järkevä mies vie riidan jälkeenkään naiselle ruusukimppua sovittelun eleenä – piikkejä saa nyppiä takaraivosta lopun viikkoa. Kiesi onnettomasti unohti, että edustaa paitsi itseään myös automerkkiä ja yritystä, jonka asiakkaina on paljon naisia. Hän kaivoi kuoppansa itse, mutta silti ajojahdissa on jotain julmaa. Viikko sitten Senaatintorilla kuljeskeli jättiläiskokoinen penis, joka aiheutti hämmennystä vain japanilaisturisteissa. Ilman seurauksia. Keväällä jättiläiskokoinen pääministeri lähetteli rivoja tekstiviestejä naisille. Koko kansakunta hämmentyi. Kumpikaan häiriköistä ei joutunut syytteeseen, vaikka he olivat vähintään yhtä hölmöjä.

Kiesin asenteessa on kyse hiukan samasta, hänkin heiluttelee audiaan keskellä toria. Raivostuneet kansalaiset ovat ilmoittaneet keskustelupalstoilla jättävänsä autot liikkeeseen. Sinne ne Audit olisivat jääneet muutenkin. Ainoa Quattro, johon peruspettereillä on varaa on pizza. Audi kun on kallis auto ja niinpä se herättää kateutta ja kateus taas leimahtaa äkkiä vihaksi. Kiesi saattoi sanoa julkisesti typeriä asioita, mutta hänet lynkkasivat kuitenkin ne, jotka eivät aja Audilla ja halusivat nähdä miten ylimielinen machomies ajaa pusikkoon. Kohun määrä mitättömästä asiasta on ollut hämmentävää.

Suurin häviäjä tässä sopassa on kuitenkin toistaiseksi ollut Audi ja suurin voittaja media. Kiesin mainetta ei mikään tuo takaisin, mutta Audin maineen voi tuoda. Parempaa nostetta yksikään brändi ei voi toivoa, kuin Audilla juuri nyt on. On mielenkiintoista nähdä osaako joku kääntää katastrofin voitoksi. Kriisiviestintä ei perinteisesti ole ollut Suomessa kovin vahva ala. Kaikki julkisuus on kuitenkin muutettavissa rahaksi. Hyvää kampanjaa tämän todistamiseksi ei ole koskaan tarvittu yhtä kipeästi. Kohderyhmän ja viestin valinnassa on vain oltava tarkkana.

Ellei Audi osaa, ehkä BMW vastaa. Bemari on juuri päässyt eroon vihatuimman automerkin tittelistä. Olisiko kiitos-ilmoituksen paikka?

tiistai 1. syyskuuta 2009

Kielletyt laulut

Hesarin yleisönosastossa ihmeteltiin eilen, miksemme tiedä mitään Venäjästä. Saamme lähinnä poliittisia, taloudellisia tai onnettomuusuutisia, mutta kaikki jutut tavallisista ihmisistä ja elämästä puuttuvat. Aivan kuin rajan takana ei olisi mitään mielenkiintoista tai kertomisen arvoista. Olen ihmetellyt samaa asiaa siitä asti kun muutin takaisin Suomeen. Raimo Mäkelä kysyy terveellisiä kysymyksiä. Eikö naapurimaa kiinnosta mediaa vai eikö siitä saa tiedottaa rehellisesti vai onko se hankalaa? Kuitenkin olemme naapureita ja täytyyhän valtavassa maassa olla paljon kerrottavaksi mediassa aivan normaalilla tavalla. Miksi hiljaisuus?

Meillä on naapurina 142 miljoonan asukkaan maa. Kuka osaa nimetä yhden suositun venäläisen laulajan? Entä vuoden parhaan elokuvan? Kuka on naapurimaan seksikkäin julkkis? Kyllä, olemme nähneet kuvia Putinista ja Medvedevistä ja ehkä Politkovskajasta. Syyttäisin tilanteesta Neuvostoliittoa, suomettumista ja historiaa. Kun elossa ovat yhä sekä sodan nähnyt sukupolvi, että me kommunismin aikana kouluja käyneet, vanha käsitys naapurista istuu lujassa. Koulussahan ei kerrottu mitään venäläisistä, oli vain neuvostopropagandaa. Ei venäläisiä saanut sanoakaan venäläisiksi. Onko taustalla yhä sama pelko, että naapurit valloittavat Suomen, vaikka televisiosta? Ovatkohan naapurisuhteet sittenkään niin normaalit kuin virallisesti väitetään?

Kaipaan naapurimaiden näyttelijöitä suomalaisiin elokuviin, tv-sarjoihin ja juontajiksi. Haluan kokkeja paistamaan blinejä kauppatorille. Haluan nähdä venäläiset tai virolaiset missikisat. Haluan festivaaleja ja keskusteluohjelmia, ei mitään suurlähetystön jäykistelyseremonioita. Haluan ruotsalaisia tuomareita (ja stylistin) Idols-kisoihin. Haluan, että Viroa sanotaan Eestiksi. Kukaan ei voi väittää, että kotimaisen tv-viihteen taso olisi kovin mieltäylentävä. Lainataan nyt ihmeessä sokeria naapurista.

Miten näkyvät ne 50.000 venäläistä tai 20.000 virolaista, jotka asuvat Suomessa? Media on vaiennut heistä niinkuin kaikista muistakin ulkomaalaisista. Jos ihmisistä ei puhuta, on ikäänkuin heitä ei olisi olemassakaan. Jos maahanmuuttajia haastatellaan, heiltä kysytään maahanmuuttajien ongelmista, ei mistään muusta. Miksi puhutaan integroitumisesta, jos ei sitä haluta tapahtuvan? En ole huomannut mitään konkreettista, minkä voisi katsoa edesauttavan ulkomaalaisten sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Enkä keksi mitään syytä, miksi heidän huomioimisensa mediassa ei kiinnostaisi suomalaisiakin.

Olisi korkea aika päästä iänikuisista kommunismin ja sodan traumasta ja myöntää, ettei kaikki hyvä tule lännestä ja kaikki mikä tulee lännestä ole hyvää. Eikä Venäjällä tehdä enää vain niitä Tarkovskin hidastempoisia filosofisia elokuvia. Eikä Suomi ole lännessä, katsokaa kartasta. Miksi emme tiedä sen enempää Eestistäkään? Eteläiset heimoveljemme eivät ole enää kahteen vuosikymmeneen olleet köyhiä ja sorrettuja neuvostokansalaisia. Tuntuu siltä kuin tämäkin olisi jäänyt jotenkin suomalaisilta huomaamatta. Muualla aika on mennyt eteenpäin, Suomessa on juututtu menneisyyteen. Samat laulut ovat yhä kiellettyjen listalla.

Toisaalta on hämmentävän paljon muitakin asioita, joista emme tiedä mitään. Emme tiedä miten ankeriaat lisääntyvät, miten teippi toimii tai onko avaruudessa elämää vai ei. Tiedemiehetkään eivät osaa sanoa mistä pallosalamat tulevat ja miten kissat kehräävät. Tai mitä Laila-tädin mies teki kiinteistöosaston johtajana yli 30 vuotta? On asioita, joita ei tiedä kukaan ja siitä huolimatta me selviydymme päivästä toiseen. Ehkä viisauden alku on siinä, että ymmärtää ettei tiedä. On rohkeaa sanoa, ettei tiedä ja viisasta pohtia miksi me emme tiedä. Ei ole ehkä myöskään tyhmää aina välillä kysyä – siltä varalta, että joku toinen sittenkin tietää.