lauantai 4. heinäkuuta 2009

Korhonen

Ei, kyseessä ei ole kukaan poliittisista Korhosista. Ei Martti, Ari eikä Jarmo Korhonen. Ei myöskään puoluesihteerin vihainen kaksoisveli eikä Lapin Kansan entinen päätoimittaja. Olen innostunut Riku Korhosesta, joka on kirjoittanut upean kirjan Hyvästi tytöt. Korhonen kirjoittaa tytöistä tunteella, herkästi ja koskettavasti ja osaa laskea mielikuvituksensa irti. Tiesin jo kirjan nimestä, että pitäisin siitä. Nimi on tärkeä.

Tytöt ovat antaneet Korhoselle hienon teeman kirjaan ja hän kuvailee heitä elävästi ja tarkasti, aiheeseensa huolellisesti perehtyneen kirjailijan pedanttisuudella. “Teresa oli luokallani, ja kaikki hänessä kasvoi onnen silmästä, pitkät sääret, sirot käsivarret, paksut tummat hiukset, pähkinänruskeat iirikset ja terävät mielipiteet. Hän oli hyvä matikassa ja katsoi toista niin, että elämästä ja musiikista oli oltava samaa mieltä. Hänen isänsä oli lakimies ja äiti lääkäri. Hänen komea, hyväihoinen ja suoraryhtinen veljensä oli lukiossa ja näytti ylimieliseltä pystynaulakolta.”

Novellissa Täydellinen päähenkilö sekä saa että menettää Teresansa. Kumpaakin on vaikea uskoa todeksi ja kummassakin tapahtumassa lukija myötäelää epätodellisuuden tunteet. Juuri se tuntuu oikealta, että Korhonen kirjoittaa tytöistä, ei naisista. “En tiennyt tarkkaan mistä se johtui, tuo tyttöys, ehkä se oli jonkinlaista olemuksen valoa, kehon ja mielen mielen tyttövaloa, jota katsellessa teki mieli heittää kädet kohti taivasta ja ylistää tätä uskomatonta maailmaa, sen haurasta tasapainoa, teki mieli suojata ja lohduttaa pienempiään ja lahjoittaa vähät rahansa kansalaisjärjestöille. “ Korhonen kirjoittaa tytöistä ja rakkaudesta ihan yhtä tosissaan kuin Arno Kotro tai Juha Itkonen, juuri niin kuin vakavasta aiheesta pitääkin kirjoittaa.

Tiedän varmasti, että pidän myös Korhosen kahden ja yhden yön tarinoista, koska silläkin on niin hyvä nimi. Siitä tulee mieleen irlantilaisen Philip O Ceallaighin novellikokoelma Notes from a Turkish Whorehouse (muistiinpanoja turkkilaisesta bordellista), jonka luin muutama vuosi sitten, kun se ilmestyi. Olen lukenut sen kaksi kertaa sen jälkeenkin. O Ceallaigh asuu Bukarestissa ja väittää olevansa ainoa irlantilainen, joka on ollut Romaniassa pimeästi raksalla töissä. Asetelma on tavallisempi toisinpäin. Joka tapauksessa hän kirjoittaa myös tytöistä ja rakastamisen vaikeudesta. Ja tekee sen niin, että jo esikoisellaan asettuu istumaan samaan vaunuun Kerouacin, Carverin ja Hemingwayn kanssa. Paras mahdollinen suositus kirjalle löytyy O Ceallaighin takakannesta: “Tämä kirja on arvatenkin syntynyt hitaasti – älä lue sitä liian nopeasti.”

Olennaista on kirjailijan ja aiheen suhde, eletyn elämän maku ja tunne siitä, että tietää ihan varmasti miten juuri tämä tarina kuuluu kertoa. On epäolennaista mikä on totta, mutta tärkeää tunne siitä, että se voisi olla. Haluan uskoa, että tämä omituinen irlantilainen on elänyt juuri niin omituista elämää, että on voinut kirjoittaa unohtumattomat kertomuksensa. Haluan uskoa myös Erno Paasilinnan paljon siteerattuun viisauteen, että ‘on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija’. Paasilinnan veli, joka taas on tunnettu veijariromaaneista, joissa lakia ja järjestystä ei aina arvosteta, on ryhtynyt elämään niin kuin kirjojensa henkilöt terrorisoiden juovuksissa Espoon ympäristöä. Mutta se on toinen tarina.

Tyttöjen lisäksi irlantilaista ja suomalaista kirjailijaa yhdistää vielä yksi asia. Korhonen on Suomen toiseksi yleisin sukunimi, se ei siksi oikein jää mieleen. On pakko kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin, jotta tulee muistetuksi. O Ceallaigh taas on iiriläisestä kirjoitusasustaan johtuen niin outo nimi, etteivät kaikki irlantilaisetkaan osaa kirjoittaa sitä. Oikein äännettynä (kuten O’Kelly) nimi ei enää kuulostakaan omituiselta, ei juuri sen erikoisemmalta kuin vaikkapa Korhonen. Sekään, että nimi on ihan tavallinen, ei mitenkään estä tulemasta loistavaksi kirjailijaksi. Pitää vain kirjoittaa - ja myös elää - tarpeeksi hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti