Haloo, onko Nokialla?
Puhelimen näyttö muuttui mustaksi. Vein sen huoltoon, jossa sanottiin takuun olevan voimassa. Kuukauden päästä puhelin oli noudettavissa, mutta näyttöä ei oltukaan korjattu. Ei vika sitten kuulunutkaan takuuseen, oli selitys. Ei hätää, olin jo ehtinyt hankkia uuden puhelimen, en selviytynyt ilman kahta päivääkään.
Uusi puhelin on nokialainen, jossa on mukana navigaattori. En tiedä tarvitsenko sitä, mutta se kuulosti hienolta. Ihmeellisten ominaisuuksien sumentamana tartuin merkkiin, jota olen vältellyt viisitoista vuotta. Syvä epäluottamukseni Nokiaa kohtaan juontaa kaukaa menneisyydestä. Edellinen kosketus kansallisylpeyteemme oli NMT-malli vuonna 1995. Se ei toiminut lainkaan ellei johto ollut seinässä ja sittenkin puhelut katkeilivat. Ei voinut juuri puhua kannettavasta. Saappaistakaan en ole koskaan pitänyt.
Epäonnisen varrellisen jälkeen tuli Sony, sitä seurasi Panasonic. Molemmat hyviä. Sitten hankin Ericssonin vuonna 1998. Lihanuijan painoinen pötkylä toimii edelleen ja oli vielä joku vuosi sitten anopilla kakkospuhelimena ja pähkinänmurskaimena. Sitten sorruin Motorolaan, josta ei kannata edes kertoa. Pari seuraavaa Ericssonia olivat taas hyviä. Ja nyt ollaan tässä. Minulla on nokialainen, joka on aivan samanlainen kuin se edellinenkin: sitä saa ladata koko ajan, eikä se silti pysy päällä.
Mikä puhelimessa on tärkeintä? Se, että kuuluvuus on hyvä. Se, että akku toimii niin, että puhelinta voi pitää mukana ilman laturiakin. Puhelimeen täytyy voida luottaa. Se on äiti, isä ja isoveli samaan aikaan. Kun rannekelloja, herätyskelloja, laskimia tai muistilehtiöitä ei enää käytetä, puhelin on kaikki kaikessa. Jos se pettää, menee usko kaiken mielekkyyteen, elämä muuttuu mahdottomaksi.
Ajattelin, että paras puhelin on varmaan se ikuisesti kestävä Ericsson, mutta olin väärässä. Lomalla tapahtui mielenkiintoinen kestotesti. Yksi muksuista pudotti Samsungin simpukkamallisen kännykän neljännen kerroksen ikkunasta asfalttiin. Joku lähti keräämään palasia, mutta korealaisesta olikin vain irronnut takakansi. Siitä ei löytynyt yhtään mitään vikaa.
Terveisiä Nokialle: yrittäkää vihdoin saada tehtyä puhelin, jonka akku kestää viikon, niin kuin ruotsalaisella kilpailijallanne. Suunnitelkaa takakansi, jonka saa auki ilman varttitunnin kiroilua ja kynsimistä. Onko muka helpompaa saada survottua siihen puhelimeen satelliittinavigaattori? Ja insinöörit hei, tehkääpä vielä puhelin, joka kestää tiputtamisen neljännen kerroksen ikkunasta! Tai keskittykää kumisaappaisiin.
Uusi puhelin on nokialainen, jossa on mukana navigaattori. En tiedä tarvitsenko sitä, mutta se kuulosti hienolta. Ihmeellisten ominaisuuksien sumentamana tartuin merkkiin, jota olen vältellyt viisitoista vuotta. Syvä epäluottamukseni Nokiaa kohtaan juontaa kaukaa menneisyydestä. Edellinen kosketus kansallisylpeyteemme oli NMT-malli vuonna 1995. Se ei toiminut lainkaan ellei johto ollut seinässä ja sittenkin puhelut katkeilivat. Ei voinut juuri puhua kannettavasta. Saappaistakaan en ole koskaan pitänyt.
Epäonnisen varrellisen jälkeen tuli Sony, sitä seurasi Panasonic. Molemmat hyviä. Sitten hankin Ericssonin vuonna 1998. Lihanuijan painoinen pötkylä toimii edelleen ja oli vielä joku vuosi sitten anopilla kakkospuhelimena ja pähkinänmurskaimena. Sitten sorruin Motorolaan, josta ei kannata edes kertoa. Pari seuraavaa Ericssonia olivat taas hyviä. Ja nyt ollaan tässä. Minulla on nokialainen, joka on aivan samanlainen kuin se edellinenkin: sitä saa ladata koko ajan, eikä se silti pysy päällä.
Mikä puhelimessa on tärkeintä? Se, että kuuluvuus on hyvä. Se, että akku toimii niin, että puhelinta voi pitää mukana ilman laturiakin. Puhelimeen täytyy voida luottaa. Se on äiti, isä ja isoveli samaan aikaan. Kun rannekelloja, herätyskelloja, laskimia tai muistilehtiöitä ei enää käytetä, puhelin on kaikki kaikessa. Jos se pettää, menee usko kaiken mielekkyyteen, elämä muuttuu mahdottomaksi.
Ajattelin, että paras puhelin on varmaan se ikuisesti kestävä Ericsson, mutta olin väärässä. Lomalla tapahtui mielenkiintoinen kestotesti. Yksi muksuista pudotti Samsungin simpukkamallisen kännykän neljännen kerroksen ikkunasta asfalttiin. Joku lähti keräämään palasia, mutta korealaisesta olikin vain irronnut takakansi. Siitä ei löytynyt yhtään mitään vikaa.
Terveisiä Nokialle: yrittäkää vihdoin saada tehtyä puhelin, jonka akku kestää viikon, niin kuin ruotsalaisella kilpailijallanne. Suunnitelkaa takakansi, jonka saa auki ilman varttitunnin kiroilua ja kynsimistä. Onko muka helpompaa saada survottua siihen puhelimeen satelliittinavigaattori? Ja insinöörit hei, tehkääpä vielä puhelin, joka kestää tiputtamisen neljännen kerroksen ikkunasta! Tai keskittykää kumisaappaisiin.
"Terveisiä Nokialle: yrittäkää vihdoin saada tehtyä puhelin, jonka akku kestää viikon,..."
VastaaPoistaJos ei ole tarve monivärinäytölle ja turhille ominaisuuksille, niin paras vaihtoehto lienee Nokia 1110i. Jämpti peruspuhelin, akku kestää omassani ainakin viikon, vaan niitä ei taida enää Suomen markkinoilla olla tarjolla.
Akun pitkää kestoa jos havittelee, niin ei kannata niitä ominaisuuksiltaan järeimpiä vehkeitä ostella.