tiistai 28. heinäkuuta 2009

Ja hevosella pääsee

Skandaali! Romanialaisen Adevarul (totuus) -lehden mukaan ajokortin saa myös rahalla. Siis läpäisemättä kirjallista tai ajokoetta. Näin on todistettavasti tapahtunut ainakin kahdessa maakunnassa. Häpeällistä! Hämmästyttävää? Eipä juuri. Jokainen Romaniassa asunut tietää, että mitä tahansa voi ostaa. Ajokortti on niitä vähäpätöisimpiä asioita, sen nyt saa kuka tahansa muutenkin. Kunnon päästötodistus koulusta tai maisterinpaperit ovat paljon tuottoisampi sijoitus.

Tuli etsimättä mieleen kun vaimoni kävi autokoulun ja läpäisi inssin ja teoriakokeen kerralla. Samana päivänä ajaneet kaksi nuorta miestä joutuivat uusimaan. Autokoulun opettajakin oli naureskellut, että sepäs meni helposti. Opettaja tiesi, että vaimoni eno on entinen poliisipiirin päällikkö. Eihän sellaisilla suhteilla tarvitse oikeasti päästä kokeista läpi, vai mitä? Tässä tarinassa on koko korruptoituneen yhteiskunnan pahin mätä – ei ole mitään väliä sillä mitä oikeasti osaa, kukaan ei kuitenkaan usko sitä.

Olen kuullut tarinoita siitä, miten opiskelijan vanhemmat olivat ostaneet yliopiston opettajalle auton tai miten paljon sairaalaan töihin haluavan vastavalmistuneen lääkärin pitäisi maksaa sairaalan johdolle saadakseen työpaikan. Mitä vaihtoehtoja lääkärillä sen jälkeen on? Laina on maksettava pois ja palkka on pieni. On pakko ottaa potilailta lahjuksia, niin kaikki muutkin tekevät. Hämmentävintä on se, että ihmiset ovat niin tottuneita systeemiin, ettei siinä edes nähdä mitään väärää. Se nuori vastavalmistunut lääkärityttö tosin valitsi toisin ja vaihtoi maata.

Unionissa kannetaan huolta Romanian korruptiosta. Turhaan, se voi oikein hyvin. Asiaa tuntevien mukaan niin hyvin, että korruptio lisääntyy mukavaa vauhtia, ei se missään tapauksessa vähene. Romanialaiset eivät edes näe sitä ongelmana, se on pysyvä osa yhteiskuntaa. Kun kaikki varastavat, ei kukaan halua olla niin hölmö, että jäisi ilman. Ne, jotka eivät pidä siitä, ovat jo muuttaneet maasta. Mitään konkreettisia toimia korruption kitkemiseksi ei ole tehty, se pönöttää vain virallisissa raporteissa kunniakkaana ja pakollisena tavoitteena. Sama koskee oikeusjärjestelmän parannuksia. Tämä on tietysti oma mielipiteeni, ei sen todisteeksi mitään faktoja ole. Niiden hankkiminen tulisi kalliiksi.

On kyse samanlaisesta asiasta, kuin tarjoilijan palkka. Jos 70% palkasta muodostuu juomarahasta ja juomarahat yhtäkkiä kielletään, ei kukaan enää suostu tarjoilijaksi. Maan talous on mennyt metsään. Palkalla ei elä, on siis pakko tehdä jotakin muuta. Kuilu hintatason ja todellisen ostovoiman välillä on niin leveä, että rehellisellä työllä sitä ei ylitetä. Kun harmaa talous on suurempi kuin virallinen talous, ei ole enää mitään keinoja tai mahdollisuuksia suitsia sitä – maa elää harmaasta taloudesta. Olisi järjetöntä purra kättä, joka ruokkii.

Kuuntelin matkalla radiosta matkailuministeriön edustajan haastattelua. Hän valitteli sitä, miten Romanian matkailu kangertelee kun ei ole ulkomaisia investointeja. Bulgariaan on investoitu ja turismi voi hyvin. Käsi ylös, kuka haluaa tehdä riskialttiin investoinnin korruptiotuneeseen maahan, jossa edes omat kansalaiset eivät halua enää viettää lomiaan? Olisiko muitakin syitä? Turistit eivät halua tulla huijatuiksi. Jos luvataan, että aamupala kuuluu hintaan, ei siitä silloin laskuteta, kuten sukulaisilleni kävi. En ole itse käynyt rantalomalla vuosiin, mutta uskoisin, että Mustan meren hotelleissa yhä täytyy lahjoa kerrossiivooja, jos haluaa saada vessapaperia.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Haloo, onko Nokialla?

Puhelimen näyttö muuttui mustaksi. Vein sen huoltoon, jossa sanottiin takuun olevan voimassa. Kuukauden päästä puhelin oli noudettavissa, mutta näyttöä ei oltukaan korjattu. Ei vika sitten kuulunutkaan takuuseen, oli selitys. Ei hätää, olin jo ehtinyt hankkia uuden puhelimen, en selviytynyt ilman kahta päivääkään.

Uusi puhelin on nokialainen, jossa on mukana navigaattori. En tiedä tarvitsenko sitä, mutta se kuulosti hienolta. Ihmeellisten ominaisuuksien sumentamana tartuin merkkiin, jota olen vältellyt viisitoista vuotta. Syvä epäluottamukseni Nokiaa kohtaan juontaa kaukaa menneisyydestä. Edellinen kosketus kansallisylpeyteemme oli NMT-malli vuonna 1995. Se ei toiminut lainkaan ellei johto ollut seinässä ja sittenkin puhelut katkeilivat. Ei voinut juuri puhua kannettavasta. Saappaistakaan en ole koskaan pitänyt.

Epäonnisen varrellisen jälkeen tuli Sony, sitä seurasi Panasonic. Molemmat hyviä. Sitten hankin Ericssonin vuonna 1998. Lihanuijan painoinen pötkylä toimii edelleen ja oli vielä joku vuosi sitten anopilla kakkospuhelimena ja pähkinänmurskaimena. Sitten sorruin Motorolaan, josta ei kannata edes kertoa. Pari seuraavaa Ericssonia olivat taas hyviä. Ja nyt ollaan tässä. Minulla on nokialainen, joka on aivan samanlainen kuin se edellinenkin: sitä saa ladata koko ajan, eikä se silti pysy päällä.

Mikä puhelimessa on tärkeintä? Se, että kuuluvuus on hyvä. Se, että akku toimii niin, että puhelinta voi pitää mukana ilman laturiakin. Puhelimeen täytyy voida luottaa. Se on äiti, isä ja isoveli samaan aikaan. Kun rannekelloja, herätyskelloja, laskimia tai muistilehtiöitä ei enää käytetä, puhelin on kaikki kaikessa. Jos se pettää, menee usko kaiken mielekkyyteen, elämä muuttuu mahdottomaksi.

Ajattelin, että paras puhelin on varmaan se ikuisesti kestävä Ericsson, mutta olin väärässä. Lomalla tapahtui mielenkiintoinen kestotesti. Yksi muksuista pudotti Samsungin simpukkamallisen kännykän neljännen kerroksen ikkunasta asfalttiin. Joku lähti keräämään palasia, mutta korealaisesta olikin vain irronnut takakansi. Siitä ei löytynyt yhtään mitään vikaa.

Terveisiä Nokialle: yrittäkää vihdoin saada tehtyä puhelin, jonka akku kestää viikon, niin kuin ruotsalaisella kilpailijallanne. Suunnitelkaa takakansi, jonka saa auki ilman varttitunnin kiroilua ja kynsimistä. Onko muka helpompaa saada survottua siihen puhelimeen satelliittinavigaattori? Ja insinöörit hei, tehkääpä vielä puhelin, joka kestää tiputtamisen neljännen kerroksen ikkunasta! Tai keskittykää kumisaappaisiin.

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Hulluja nuo romanialaiset

Kun romanialaiset päättävät tehdä jotakin, päätöstä ei koskaan tehdä yksin. Sitä ei tehdä nopeasti, eikä helpoimmalla tavalla vaan päätöksen tekoon osallistuvat kaikki läsnäolijat ja puhelimen tavoitettavissa olevat sukulaiset. Sukulaisten lisäksi voidaan konsultoida naapureita, kulmakaupan myyjiä tai yhtä hyvin vaikka ovelta ovelle kiertävää vakuutuskauppiasta. Yhteisen päätöksen tekeminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Jos joku päättäisi yksin omista asioistaan kysymättä muiden mielipidettä, sitä pidettäisiin epäkohteliaana.

Jos siis matkallamme vaikka vain aiomme vierailla jossakin kaupungissa ja sukulaiset saavat (niin käy joka tapauksessa) tietää siitä, joku heistä soittaa kaikille siinä kaupungissa asuville tutuille tiedottaakseen tulostamme ja saattaa myös sopia vierailuajankin valmiiksi, jotta meitä tiedetään odottaa ruokien kanssa. He saattavat myös soittaa kolmannessa kaupungissa asuville sukulaisille, kysyäkseen tietävätkö he jotakin toisessa kaupungissa asuvien aikeista. Suomalainen tekee päätökset mielellään yksin ja hoitaa muutenkin omat asiansa. Sitä pidetään itsenäisyyden ja omatoimisuuden osoituksena, positiivisena asiana.

Kollektiivisesti tehty päätös sitouttaa kaikki mukanaolijat, jolloin kukaan ei voi valittaa siitä. Usein päätös ei ole järkevä. Demokratiahan ei tuota parasta mahdollista tulosta, vaan sen joka ärsyttää kaikkia vähiten. Yhteisöllisyys on sinänsä kaunista, mutta yhteisessä päätöksessä on vähän samaa kuin ryhmätöissä: kukaan ei ota vastuuta mistään. Kukaanhan ei oikeastaan ole päättänyt. Kun joku asia ei sitten toimikaan ja etsitään syyllistä, on aina olemassa joku kolmas osapuoli (joka yleensä ei ole paikalla), jonka suosituksesta näin toimittiin.

Yhteisöllisyyden hinta on myös yksityisyyden menettäminen. Kaikki tietävät aina mitä toiset tekevät, ovat tehneet ja aikovat ehkä tehdä. Ainoa keino lähteä omin päin kävelemään kaupungille ilman mitään erityistä päämäärää, on tehdä se salassa. Kun ei ole mitään salattavaa, eikä edes mitään tekemistä, salailu tuntuu äärimmäisen typerältä. Helpointa on keksiä joku harmiton tekosyy, kuten lehdenosto tai pikapankilla käynti, mutta siinäkin on vaaransa. Joku yrittää aina väkisin lähteä autolla viemään tai muuten vain mukaan oppaaksi.

Yleensä meitä on aina oltu lentokentällä vastassa, ihan pyytämättä tai pyynnöistä huolimatta. Tänä vuonna ensimmäisen kerran pääsimme ajamaan bussilla ja syömään lounasta hotellissa kaikessa rauhassa ennen junan lähtöä. Tämä johtui pelkästään siitä, että serkulla joka oli ilmoittanut tapaavansa meidät, olikin onnekkaasti joku yllättävä meno, jonka takia hän myöhästyi kaksi tuntia, eikä ehtinyt ilmoittaa siitä muille. Omatoiminen vapaa-aika, lyhytkin, ilman opasta ja seuralaista oli meille suuri ilonaihe.

Romanialainen vieraanvaraisuus on upea asia, mutta jos lennon ja junamatkan välissä on kolme tuntia aikaa ja siinä pitäisi ehtiä kyläillä jonkun kotona ja syödä, tulee hiukan kiire. Puolitoista tuntia istutaan hikisinä suurkaupungin liikenneruuhkissa, sitten tunti ruokapöydässä ja yritetään tuhatta ja sataa ehtiä asemalle ostamaan lippuja. Sitä ei aina jaksa. Älkää ymmärtäkö väärin: ei minulla ole mitään sukulaisia vastaan, he ovat kaikki mukavia ja ystävällisiä, mutta joskus on mukava päättää itse mitä syö. Holhoamisesta tulee samanlainen huutoraivariolo kuin kolmevuotiaalle, kun joku aina yrittää auttaa niitä kenkiä jalkaan, vaikka ne osaisi laittaa ihan itsekin.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Sähköjeesus

Palasimme juuri Romaniasta. Olemme aina yrittäneet viedä järkeviä tuliaisia, ei siis lasisia kynttilänjalkoja tai visakoivuisia kuksia. Ei liian isoja, eikä liian pieniä lahjoja. Tällä kertaa kaikki meni hyvin, kukaan ei riitaantunut lahjoista eikä mistään muustakaan. Loma oli muutenkin mukava ja lapsilla oli vauhdista ja metelistä päätellen tolkuttoman hauskaa.

Tuliaisina veimme anopille tiskiharjoja ja picnic-korin. Oivariinia emme kuljettaneet, vaikka sitä oli toivottu, luultavasti ainakin puoliksi vitsinä. Lapset saivat vaatteita ja leluja, muut pieniä deorolleja, käsivoiteita, keittiöpyyhkeitä tai karkkipusseja. Saunaa rakentaville sukulaisille veimme pellavaiset laudeliinat ja pesukintaat. Olivatko lahjat sitten hyviä? No, sitä ei tiedä kukaan. Ainakin ne olivat kevyitä kantaa.

Huomasin sen sijaan, että anopin lasivitriinissä olivat kauniisti museoituina edellisvuosina viedyt termospullo, vaniljahunaja, sauvasekoitin ja Iittalan lasikippo. Mitään ei kenties ole käytetty. Myös vedenkeitin oli alkuperäisessä laatikossaan kaapin päällä. Meriselitys kuului, että se kuluttaa liikaa sähköä. Vesi on ennenkin keitetty hellalla. Kuitenkin keittiöön oli sitten viime käynnin ilmestynyt mikro.

Nukkumaan mennessä löysimme eteisen pistorasiasta muovisen valoa hohtavan vaaleanpunaisen ristin, johon oli ristiinnaulittu kultainen Jeesus – kuluttamassa sähköä! Vaimoni veti hämmentyneenä krusifiksin seinästä ja manatessaan siinä mitä kaikkia käsittämättömyyksiä ihmiset ylipäätään tekevät tai ostavat, tuli vahingossa katkaisseeksi Jeesukselta pään. Laitoimme ristin päineen kaikessa hiljaisuudessa lipaston alimpaan laatikkoon, emmekä sanoneet asiasta kenellekään mitään. On yleensä ottaen vaikea tietää, mistä toiset ihmiset pitävät ja mistä eivät, ja miten paljon.

Toisin myös mielelläni jotain pientä kivaa matkoilta. Ongelmana on tavaroiden laatu. Kiinalainen krääsä harvoin kestää edes kotimatkaa, vaatteet hajoavat ensimmäisessä pesussa. Vain lasten kengät ovat hyviä, ne kestävät sen minkä mahtuvat jalkoihin. Olisin kovasti halunnut löytää edes yhden kelvollisen matkamuiston itselleni, vaikka t-paidan. Sellaista ei vain tullut vastaan. Dracula-tuhkakuppeja olisi ollut.

Parhaat tuomiset matkoilta ovat ehkä sittenkin niitä, joita ei edes voi ostaa: kilo kotituottoista juuri kerättyä maalaishunajaa ja pussillinen kuivattuja kasveja, joista saa mahtavaa yrttiteetä.

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Korhonen

Ei, kyseessä ei ole kukaan poliittisista Korhosista. Ei Martti, Ari eikä Jarmo Korhonen. Ei myöskään puoluesihteerin vihainen kaksoisveli eikä Lapin Kansan entinen päätoimittaja. Olen innostunut Riku Korhosesta, joka on kirjoittanut upean kirjan Hyvästi tytöt. Korhonen kirjoittaa tytöistä tunteella, herkästi ja koskettavasti ja osaa laskea mielikuvituksensa irti. Tiesin jo kirjan nimestä, että pitäisin siitä. Nimi on tärkeä.

Tytöt ovat antaneet Korhoselle hienon teeman kirjaan ja hän kuvailee heitä elävästi ja tarkasti, aiheeseensa huolellisesti perehtyneen kirjailijan pedanttisuudella. “Teresa oli luokallani, ja kaikki hänessä kasvoi onnen silmästä, pitkät sääret, sirot käsivarret, paksut tummat hiukset, pähkinänruskeat iirikset ja terävät mielipiteet. Hän oli hyvä matikassa ja katsoi toista niin, että elämästä ja musiikista oli oltava samaa mieltä. Hänen isänsä oli lakimies ja äiti lääkäri. Hänen komea, hyväihoinen ja suoraryhtinen veljensä oli lukiossa ja näytti ylimieliseltä pystynaulakolta.”

Novellissa Täydellinen päähenkilö sekä saa että menettää Teresansa. Kumpaakin on vaikea uskoa todeksi ja kummassakin tapahtumassa lukija myötäelää epätodellisuuden tunteet. Juuri se tuntuu oikealta, että Korhonen kirjoittaa tytöistä, ei naisista. “En tiennyt tarkkaan mistä se johtui, tuo tyttöys, ehkä se oli jonkinlaista olemuksen valoa, kehon ja mielen mielen tyttövaloa, jota katsellessa teki mieli heittää kädet kohti taivasta ja ylistää tätä uskomatonta maailmaa, sen haurasta tasapainoa, teki mieli suojata ja lohduttaa pienempiään ja lahjoittaa vähät rahansa kansalaisjärjestöille. “ Korhonen kirjoittaa tytöistä ja rakkaudesta ihan yhtä tosissaan kuin Arno Kotro tai Juha Itkonen, juuri niin kuin vakavasta aiheesta pitääkin kirjoittaa.

Tiedän varmasti, että pidän myös Korhosen kahden ja yhden yön tarinoista, koska silläkin on niin hyvä nimi. Siitä tulee mieleen irlantilaisen Philip O Ceallaighin novellikokoelma Notes from a Turkish Whorehouse (muistiinpanoja turkkilaisesta bordellista), jonka luin muutama vuosi sitten, kun se ilmestyi. Olen lukenut sen kaksi kertaa sen jälkeenkin. O Ceallaigh asuu Bukarestissa ja väittää olevansa ainoa irlantilainen, joka on ollut Romaniassa pimeästi raksalla töissä. Asetelma on tavallisempi toisinpäin. Joka tapauksessa hän kirjoittaa myös tytöistä ja rakastamisen vaikeudesta. Ja tekee sen niin, että jo esikoisellaan asettuu istumaan samaan vaunuun Kerouacin, Carverin ja Hemingwayn kanssa. Paras mahdollinen suositus kirjalle löytyy O Ceallaighin takakannesta: “Tämä kirja on arvatenkin syntynyt hitaasti – älä lue sitä liian nopeasti.”

Olennaista on kirjailijan ja aiheen suhde, eletyn elämän maku ja tunne siitä, että tietää ihan varmasti miten juuri tämä tarina kuuluu kertoa. On epäolennaista mikä on totta, mutta tärkeää tunne siitä, että se voisi olla. Haluan uskoa, että tämä omituinen irlantilainen on elänyt juuri niin omituista elämää, että on voinut kirjoittaa unohtumattomat kertomuksensa. Haluan uskoa myös Erno Paasilinnan paljon siteerattuun viisauteen, että ‘on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija’. Paasilinnan veli, joka taas on tunnettu veijariromaaneista, joissa lakia ja järjestystä ei aina arvosteta, on ryhtynyt elämään niin kuin kirjojensa henkilöt terrorisoiden juovuksissa Espoon ympäristöä. Mutta se on toinen tarina.

Tyttöjen lisäksi irlantilaista ja suomalaista kirjailijaa yhdistää vielä yksi asia. Korhonen on Suomen toiseksi yleisin sukunimi, se ei siksi oikein jää mieleen. On pakko kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin, jotta tulee muistetuksi. O Ceallaigh taas on iiriläisestä kirjoitusasustaan johtuen niin outo nimi, etteivät kaikki irlantilaisetkaan osaa kirjoittaa sitä. Oikein äännettynä (kuten O’Kelly) nimi ei enää kuulostakaan omituiselta, ei juuri sen erikoisemmalta kuin vaikkapa Korhonen. Sekään, että nimi on ihan tavallinen, ei mitenkään estä tulemasta loistavaksi kirjailijaksi. Pitää vain kirjoittaa - ja myös elää - tarpeeksi hyvin.

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Punainen pesukone

Kävi älytön tuuri, että muutimme Irlannista juuri oikeaan aikaan, ennen kuin lama todella iski. Kuulemma siellä ei enää ole kivaa, sanoi juuri kylässä käynyt irlantilainen ystävä. Kaikki pelkäävät työpaikkojensa puolesta tai ovat jo kotona. Tai siis golfaamassa. Olisi voinut käydä niinkin, että olisimme ostaneet asunnon Irlannista ja ottaneet mahtavan lainan, sitäkin harkittiin. Nyt tilanne olisi se, että asunto olisi menettänyt puolet arvostaan, lainaa olisi jäljellä enemmän kuin olisi asunnon arvo, työpaikat olisivat luultavasti menneet, eikä asuntoa ostaisi kukaan.

Onneksi asuimme vuokralla. Se olikin Irlannissa harvinaisen helppoa. Huonekalut ja kodinkoneet kuuluvat automaattisesti asuntoon. On pölynimuri, pesukone, vedenkeitin, mikro ja joskus astiatkin. Hyvällä tuurilla vuokraisäntä on hankkinut myös patjat, television ja astianpesukoneen, kuten meillä oli viimeisessä asunnossa. Jos imuri sattuu hajoamaan, yhdellä puhelinsoitolla saapuu uusi. Muuttaessa ei välttämättä tarvitse ottaa mukaansa kuin omat vaatteet.

Sosiaalisina irlantilaiset mieluummin kuitenkin jakavat talon muiden kanssa, kuin asuvat ominpäin. Kimppakämppä ei ole vain opiskeijoita varten vaan työssäkäyvät viihtyvät yhtälailla paremmin kommuunissa. Silloin on aina joku kotona ja parhaassa tapauksessa saa vielä mukavia kavereita. Irlantilaiset arvostavat seuraa enemmän kuin yksityisyyttä. Omassa huoneessa saa kuitenkin olla omassa rauhassa ja tuoda vieraita jos haluaa. Omaan asuntoon on tapana muuttaa vasta kun perustaa perheen. Periaatteessa kuulostaa hyvältä. Suurin haaste on vain elämistyylin ja siisteyskäsitysten sovittaminen yhteen muiden kanssa.

Mekin kokeilimme ‘sharing a house’-asumista. Ensimmäisessä talossa isot torakat hölkkäsivät sohvan alta nojatuolin alle ja takaisin. Televisiota katsoessa pidin mieluiten jalat pöydällä. Emme viihtyneet pitkään. Toisesta meidät häädettiin muutaman kuukauden kuluttua. Syy oli selvä: me siivosimme irlantilaisten kämppisten mielestä liikaa. Emme myöskään osanneet oikein kunnioittaa Andrew’n kokkaustaitoja kun hän grillasi naudanlihapihvejään. Talon lisäksi naapurustokin peittyi savuun ja meillä oli alakerran huone keittiön vieressä. Kolmas talo oli väärällä alueella, mutta emme tajunneet sitä ennen kuin auto varastettiin. Sen jälkeen asuimme ilman kämppiksiä ja harkitsimme tarkkaan mihin muutimme.

Kaikki muu ei ollut helppoa, mutta muuttaminen oli. Miksei Suomessakin voisi olla näin? Nyt ihmiset vuokraavat pakettiautoja ja kantavat sukulaisten lahjoittamia lastulevyhuonekaluja asunnosta toiseen järjettömällä vaivalla. Minä roudasin enon lahjoittamaa, punaiseksi maalaamaani Upoa seitsemän vuotta ympari Helsinkiä, vuokra-asunnosta toiseen. 70-luvun pesukone oli luotettava, vaikkakin meluisa kaveri, mutta painoi kuin synti. Tai ehkä enemmän. Jälkikäteen ymmärrän, miksi muuttoapua oli vaikea saada varsinkin viidenteen kerrokseen muuttaessa. Kaiken muun vaivan lisäksi lipevät välittäjät täyttivät aina taskunsa minun rahoillani.

Missähän Upo on nyt? Kippasin sen lopulta kierrätyskeskukseen, muistaakseni Tikkurilassa. Jos joku on ottanut sieltä mukaansa kauniisti maalatun retropesukoneen joskus 2000-luvun alkupuolella, toivotan onnea ja menestystä muutoissa. Tiedoksi uudelle omistajalle: en kaipaa pesukonettani takaisin.