maanantai 29. kesäkuuta 2009

Bio Rex

Yritin tehdä viikonloppuna ekologisen valinnan ja otin kaupan kassalta biohajoavan muovikassin. Biokassi hajosi jo ennen kuin ehdin saada ostokset pakattua. Vaihdoin sen saman tien tavalliseen. Tilanne oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että yleensä mukana on Irlannista tuotuja kestokasseja, jotka ovat muuten olleet ahkerassa käytössä jo lähes kolme vuotta. Silloin voi jo puhua kestokassista. Siellähän muovikasseja ei ole myyty vuosiin, kaikilla on kangaskassit mukana kauppareissuilla. Ekologinen vaihtoehto tuli kauppoihin jo 2000-luvun alussa, samaan aikaan muovikassiveron kanssa, ja oli valtaisa menestys.

Muovikassit ovat äärimmäisen epätrendikkäitä muuallakin maailmassa. Suomessa elintarvikekaupan kilpailun puute ja ihmisten heräämättömyys estää saman kehityksen tai ainakin jarruttaa sitä tehokkaasti. Eiköhän maan ainoan muovikassitehtaan kanssakin ole kaupan keskusliikkeillä joku rahakas sopimus. Hyviä vaihtoehtoja ei kaupan kassalla kuitenkaan ole. Biohajoava muovi ei kestä käyttöä, paperikassista katkeavat kahvat ja kestokasseja ei yleensä ole tarjolla. Jos on, ne ovat rumia. Kassin pitäisi kestää sekä käyttöä että katsomista monta vuotta, jotta se olisi oikeasti ekovaihtoehto.

Onneksi kierrätys on sentään vihdoin saapunut kerrostalomme roskakatokseen. Biojäte ja paperi saivat ensin omat astiansa, sitten saapuivat keräyskartonki- ja mystinen energiajaeastia, jonka täyttöohjeet piti lukea moneen kertaan. Naapuritkin olivat vilpittömän innostuneita – puhuttiin pihalla, miten palkitsevaa on nähdä kuinka vähän sitä sekajätettä enää jää. Onhan se ilahduttavaa. Surullista taas on se, että tähän pääseminen on vienyt niin kauan. Jäteongelma ei kuitenkaan ole uusi asia.

Dublinissa parkkihallin rampissa oli rivissä seitsemän sievästi eri väristä roska-astiaa. Sen sijaan ymmärrettävät opasteet olivat jääneet tekemättä. Tutkimatta netistä astioiden värikoodeja, ei varmasti tiennyt mihin mitäkin olisi pitänyt laittaa. Irlantilaisia ei kiinnostanut. Suurin osa talon asukkaista laittoi roskat vain siihen astiaan missä sattui olemaan tilaa tai mikä oli lähinnä. Ainoastaan lasinkeräys oli avautunut. Se myös täyttyi nopeimmin: viikonlopun jälkeen astia oli aina kukkuroillaan ja sen vierellä aaltoili ylijäämäpullojen meri. Irlantilaiset ovat janoista kansaa.

Asian tullessa puheeksi kaikki sanoivat tietävänsä, että ‘samaan kasaan ne menee kaikki kuitenkin ja samalla autolla sinne viedään’. Yleinen käsitys oli siis, että kierrätys oli pelkkä kulissi, jolla toteutettiin jotakin poliitikkojen keksimää EU-direktiiviä, jonka jalkauttamisella saatiin Brysselistä rahaa ja, että roska-auto vei kaiken kuitenkin samalle kaatopaikalle. Oli siis yhdentekevää lajitteliko niitä jätteitä vai ei. Tässä yhteydessä on pakko mainita, että irlantilaisten syvä epäluottamus EU-hallintoa tai mitä tahansa viranomaisia kohtaan on jo historiallista perua, mutta en myöskään pystynyt todistamaan väitettä vääräksi.

Ainoa todistetusti loppuun asti toimiva kierrätysjärjestelmä oli Romaniassa. Sekajäteastia (muovipulloille oli oma pisteensä) oli avonainen betonikaukalo kerrostalojen välissä. Mustalaiset kävivät hevoskärryineen päivittäin tutkimassa sen sisällön. Ruoka päätyi eläimille, metalli myyntiin ja kaikki käyttökelpoinen varmasti uusiohyötykäyttöön. Loput, mikä siis säkkien penkomisen jälkeen oli vielä jäljellä, söivät nälkäiset kulkukoirat. Näin jokaisella on ekosysteemissä oma korvaamaton paikkansa ja kananluista jää lopulta jäljelle vain tupsahdus sekarotuisen kulkukoiran biokaasua.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Shokkihoitoa

Kulttuurishokki määritellään vieraan kulttuurin kohtaamisesta ja vanhan kulttuurin menettämisestä johtuvaksi tilaksi, johon liittyy sekä psyykkisiä, että fyysisiä tuntemuksia. Se ei siis liity mitenkään esimerkiksi konsertti- tai leffalippujen hintojen aiheuttamaan järkytykseen. Ulkosuomalaisesta tulee paluumuuttaja sillä hetkellä, kun hän palaa takaisin sinne mistä on lähtenyt, tuntui se sitten kotimaalta tai ei. Ja siitä seuraa väistämättä jonkinasteinen kulttuurishokki. Iskun tanakkuus taas riippuu suoraan siitä miten kauan on ollut poissa. Voin kuvitella miten vuosikymmeniä poissa olleet ottavat lukua, kun kuusi vuottakin vetää ilmat pihalle oikein tehokkaasti.

Vieraaseen maahan muuttaessa shokista pääsee vaiheittain yli – ja jos ei pääse, voi aina palata ‘kotiin’. Kotimaahan palatessa kaikki on yhden kortin varassa, ei ole enää paluuta mihinkään. Tuskaa lisää se, miten paljon itse on matkalla muuttunut ja miten suuressa ristiriidassa se on kotimaahan jääneiden ystävien ja tuttujen käsityksen kanssa. Ystäväpiirikin menee monilta uusiksi, se on oma shokkinsa. Sinänsä hyvää tarkoittavat sukulaiset kyselevät paljon, mutta heille ei voi vastata totuudenmukaisesti, koska vastauksia joko ei ymmärrettäisi ollenkaan tai ne loukkaisivat.

Pikkuhiljaa olen alkanut epäillä myös, ettei paluumuuton aiheuttamasta kulttuurishokista toivu koskaan. Sitä elämää, josta läksin, ei enää ole siksi, että olen itse muuttunut. Sitä maata johon olen tullut, en tunne omakseni. Paluumuuttaja voi joutua pysyvästi elämään jossakin välitilassa, ‘on no man’s land’. Suurimmassa ahdingossa on silloin, kun on viihtynyt maassa, jossa on asunut. Haluaisi tuoda mukanaan jotakin hyvää, jota kukaan ei täällä kuitenkaan kaipaa. Vieraan maan käyttäytymiskulttuurin tai etiketin ylläpitäminen omassa maassa on aika hankalaa. Se eristää, eikä lähennä mihinkään. Ajan myötä sitten hiljalleen suomettuu siihen samaan muottiin ja samoihin maneereihin, jotka muidenkin ihmisten tekemisiä ohjaavat.

Syvimmän kuopan kaivaa itselleen tuomalla mukanaan ulkomaalaisen puolison. Jaettu ilo ei ole kaksinkertainen ilo, vaan tässä tapauksessa kahden korvapuusti. Puoliso ei välttämättä edes ymmärrä, että paluumuuttajalla on omakin kulttuurishokki nieltävänä. Eihän sitä ymmärrä kukaan muukaan. Kun vieras kieli on toivottoman vaikea oppia, ihmiset omituisia ja kaupatkin väärään aikaan kiinni, paluumuuttaja saa kantaa vastuun kaikesta. Hän kun on omassa maassaan. Taakka on kohtuuton. Maahanmuuttajapuolisolle pitäisi toimia oppaana ja tulkkina maahan, jota en itse enää tunne. Miten voi selittää toiselle ihmiselle asioita, joita ei enää ymmärrä tai ole pahimmassa tapauksessa koskaan ymmärtänytkään? Kyvyttömyyteen selittää asioita liittyy myös turhauttava syyllisyyden tunne siitä, että pitäisi ymmärtää ja kammottava epäilys että on itse tosiasiassa ihan samanlainen kuin kaikki muutkin, joita ei muka ymmärrä.

Ainoa mielekäs ratkaisu on ollut ryhtyä turistiksi ja tutustua maahan yhdessä, se on toiminut hyvin toistaiseksi. En vain tiedä miten kauan voi olla turisti. Entä sitten kun tuntuu, ettei enää jaksa? Onneksi vierastamiseen sopiva täsmälääkekin on olemassa: matkustaminen. Viikonlopun tehokuurikin toimii joskus, mutta parempi on ottaa ainakin viikko. Jos matkustaa yli kuukauden, siitä on vain harmia, koska joutuu taas tekemisiin uuden kulttuurishokin kanssa.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Turistin virka

Eräänä yönä Dublinin keskustan turistikorttelissa seisoi tukevasti humalainen iso mies haara-asennossa keskellä mukulakivikatua ja huusi epätoivoisella äänellä kerta toisensa jälkeen: where am I, where am I? Kukaan ei tiedä kuvasiko kysymys fyysistä vai henkistä olotilaa. Ehkä mies ei tiennyt mistä pubin ovesta hän oli tullut ulos ja mille kadulle. Tai sitten epätietoisuus koski kaupunkia tai peräti maata. Kukaan ei tohtinut mennä kysymään sillä sumeakatseinen juhlija herätti ohikulkijoissa paitsi hilpeyttä, myös pelkoa.

Helsinki on taas kesällä täynnä poukkoilevia turisteja, joilla on kartta toisessa ja kamera toisessa kädessä. Turistin tehtävänä on hakea elämyksiä. Tavalliselle lomailijalle riittää kaupungin keskustassa samoilu kartasta nähtävyyksiä bongaten. Sitten on extreme-turisteja, jotka jättävät sekä kartan että kameran kotiin. Jotkut matkustavat viidakoissa ja erämaissa veitsen ja kompassin kanssa. Kuvien ottamisen sijasta toiset piirtävät. Kartan lukemisen sijasta jotkut kysyvät tietä, mikä on mainio tapa saada kontakti paikallisiin ihmisiin. Jotkut eksyvät.

Kuulun itse viimeiseen ryhmään. Minusta eksyminen on parasta viihdettä. Kaikki hienoimmat seikkailut ovat tapahtuneet silloin, kun olen joutunut paikkoihin, joihin en koskaan ole aikonutkaan mennä. Ensin kokeilin matkailua ilman karttaa. Se oli huono idea, koska on kuitenkin kiva jälkeenpäin tietää mihin on eksynyt. Karttaa ei silti tarvitse lukea, on hauskempaa kysyä tietä. Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että silloinkin yleensä eksyy, monessa maassa kun neuvotaan vaikkei ole aavistustakaan oikeasta suunnasta, mutta mitä järkeä on matkustaa lainkaan jos ei ole aikaa eksyä.

Eksyin joskus maaseudulla Meksikossa. Vasta kun tuli säkkipimeää, tajusin ettei katuvaloja ole. Ei ollut myöskään taskulamppua, eikä tienviittoja. Eikä yösijaa. En nähnyt edes tietä jalkojeni alla. Olin jo henkisesti valmistautunut viettämään yön kaktusten ja skorpionien kaverina, mikä tuntui yhtä turvalliselta kuin paljain jaloin kävely taiteiden yössä. Sitten jostain pöllähti viereen isorenkainen pickup. Meksikolainen perhe viittilöi minua lavalle ja ajoi kuoppaista tietä lähimpään majataloon. Perheenisä soitti majatalon omistajalle, joka tuli portille vastaan. Majatalokin oli ystävällisimpiä missä olen koskaan yöpynyt. Eksymättä en olisi sinne koskaan päässyt.

Dublinissa huutanut humalainenkin oli tavallaan oikeilla jäljillä. Hän oli eksynyt perusteellisesti ja yritti saada kontaktia paikallisiin. Ainoa vika on siinä, että seikkailusta tuskin jää minkäänlaisia muistikuvia. Metodi muistuttaa suomalaille tuttua matkailumuotoa. Itärajan yli tapahtuviin pyrähdyksiin erikoistunut ystäväni kuvaili matkoja aina raskaiksi ja intensiivisiksi, mutta silti antoisiksi. Kun kerran kyselin miten viimeisin reissu oli mennyt, hän huokasi syvään ja totesi, että ‘se on tämä vodkaturistin virka aikalailla paska duuni, mutta jonkunhan sekin on hoidettava’.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Ihanaa, lahjoja, ihanaa!

Liput on ostettu, lähdemme taas Romaniaan. Suurin stressinaiheuttaja ei ole koskaan ollut lentomatka pienten lasten kanssa, perillä mahdollisesti odottava 40 asteen helle tai vessan käyttö junamatkalla, vaan ne tuliaiset. Kun jokaiselle pitäisi viedä jotain – sukulaisille, tutuille, kummeille, lapsille, vanhuksille ja anopin naapureillekin. Kaikki kuulemma odottavat meitä – ja tuliaisia. Tässä sitä taas ollaan.

Alussa en ymmärtänyt lahjoista yhtään mitään. Niitä saatiin ihan liikaa, saapuessa ja lähtiessä. Meille toivat lahjoja myös ihmiset, joiden kanssa emme olleet missään tekemisissä. Vasta seuraavana vuonna tajusin, että he odottivat meiltä nyt vastavuoroisesti jotakin. Eivät toki kaikki, mutta ajateltiin, että olisi epäkohteliasta jättää joku ilman jos joku toinen sai. Luonnollisesti lahjan piti olla hieman parempi, näin olisi kohteliasta toimia. Lahjoja odottavien lista kasvoi ja kierre oli alkanut.

Vietiin leivänpaahdin, vedenkeitin, tehosekoitin, dvd-soitin, vaatteita, kenkiä, kynttilänjalkoja, ruokaa, leluja, pelejä ja paljon paljon kaikkea pientä kivaa. Mietittiin mikä kenellekin sopisi ja mitä vietiin viimeksi. Puolet laukkujen sisällöstä oli tuliaisia. Tietokonettakin pyydettiin, mutta kieltäydyimme. Ihmiset eivät ymmärtäneet, että lentokoneeseen saa todella ottaa vain 20 kiloa tavaraa, ei yhtään enempää. Viime vuonna menimme sitten vaatimattomampien viemisten kanssa, koska meillä oli kaksi pientä lasta kainaloissa ja tuliaisten kantaminen kyllästytti muutenkin. Syntyi ilmiriita ja pitkä mykkäkoulu. Päätimme lomailla vastedes muualla.

Savun laskeuduttua tajusimme itse ruokkineemme ennakkokäsitystä, että lännessä ollaan rikkaita ja eletään yltäkylläisyydessä, kantamalla liikaa lahjoja. Luulimme, että se ilahduttaisi. Ehkä elintasoero joskus oli hurja, mutta ei ole ollut enää aikoihin. Tavaraa on kaupoissa ehkä enemmän kuin Suomessa, mitään ei puutu. Romaniassa kaikki eivät todellakaan ole köyhiä, eivätkä Suomessa kovin monet rikkaita. Silti moni uskoo niin, kummassakin maassa. Urbaani legenda kertoo perheestä, joka otti pankista monta tonnia lainaa, voidakseen viedä kunnon tuliaiset kotona odottaville sukulaisille. Tavaroista ei edes pidetty, mutta velkaa ja katkeruutta jäi moneksi vuodeksi.

Mutta kun lahjat kuuluvat olennaisesti kulttuuriin. Koko Romanian yhteiskunta pyörii lahjoilla. Korruptio ei ole mikään rikkaruoho, jonka voi kitkeä pois – se on puutarhan ainoa kasvi. Asiat sujuvat virastoissa ja monessa muussakin paikassa vain jos vie mukanaan kahvia, suklaata tai saippuaa. Juuri siksi vaimoni halusi sieltä niin kiihkeästi pois, hän ei enää jaksanut sitä, ettei lääkäriinkään voinut mennä ilman ‘tuliaisia’. Töissä tuli aina joku tuputtamaan lahjoja palveluksia vastaan.

Minusta pienten lahjojen antaminen ja saaminen perhepiirissä on ihan hauskaa, en haluaisi pilata sitä. Saan joka kerta hupaisasti samaa deodoranttia ja liian ison paidan. Mitä sitten teemme? Tyhjin käsin menemisestä tulisi itselle paha mieli. Pitäisi keksiä taas jotain pientä ja edullista, joka ilahduttaa, mutta ei loukkaa ketään. Perinteisiä lahjuksiakin kokeilimme kerran: kahvi ja saippua painoivat älyttömästi ja suklaa suli laukkuun. Onneksi anoppi on aina vilpittömästi vakuuttanut, ettei hän tarvitse yhtään mitään, riittää kun me tulemme. Niin sen pitäisi ollakin, olisi kaikille paljon helpompaa.

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Sirkus saapuu Brysseliin

Suomesta lähtee EU-parlamenttiin varsin edustava ja tasapainoinen joukko asiallisia poliitikkoja. Toisin kävi Romaniassa. Yksi romanialaislehti kuvaili vaalivoittajia bussilastilliseksi sirkuslaisia. Sekin saattaa olla loukkaus sirkuslaisia kohtaan. On mukana tietysti myös vakavastiotettavia poliitikkoja, mutta yhtä arvaamattomaan ja värikkääseen edustukseen ei meillä olisi päästy vaikka parlamenttiin olisi lähetetty kaikki tarjolla olleet julkkisehdokkaat uimareista kehonrakentajiin.

Corneliu Vadim Tudorin rinnalla Timo Soini vaikuttaa kesyltä populistipuolueen johtajalta. Tudor toimi kommunismin aikaan Causescun hovirunoilijana ja naputteli vuosikymmeniä uskollisesti ‘Karpaattien neroa’ ylistävää lyriikkaa ja lehtitekstiä. Vallanvaihdon jälkeen äärioikeistolaisen Suur-Romania puolueen perustanut Tudor ihailee kommunismin ajan nationalismia ja diktatuuria sekä vihaa täydestä sydämestään ainakin unkarilaisia, mustalaisia, homoja ja juutalaisia. Tudor on nimittänyt vaalijulisteissa itsensä roomalaishenkisesti tribuuniksi.

George ‘Gigi’ Becali omistaa (kai edelleen välikäsien kautta) maan tunnetuimman jalkapallojoukkueen Steaua Bucharestin ja on hankkinut miljoonaomaisuuden hämärillä maakaupoilla 90-luvun lopulla. Ennen äkkirikastumistaan Becali oli lammaspaimen. Kultaisella valtaistuimella viihtyvä rääväsuinen miljonääri viljelee raamatullisia ilmaisuja ja esiintyy fanaattisen uskonnollisena ortodoksina. Kristillisdemokraattinen Becali on luvannut Romaniaan kulttuurivallankumouksen, jos pääsee valtaan. Vuonna 2005 hän käytti neljä miljoona euroa omia rahojaan tulvassa tuhoutuneen pikkukylän jälleenrakennukseen ja kerää Tudorin tavoin protestiääniä poliittiseen eliittiin kyllästyneiltä.

Kyseenalaisen lempinimen ‘Romanian Paris Hilton’ itselleen hankkinut Elena Basescu on Romanian presidentin nuorin tytär. 29-vuotias ‘party girl’ on malli, ekonomi ja nyt siis myös europarlamentaarikko. Hänen poliittisia visioitaan ei taida tuntea kukaan, mutta ongelmia aiheuttaneista kauneusleikkauksista ja kollageenista turvonneista huulista on tiedotettu lehdissä tiiviisti. Yhteistä nimittäjää näille erilaisille mepeille ei ole silti vaikea löytää: rahalla pääsee, kuten romanialaisessa politiikassa muutenkin, mihin tahansa ja ilman rahaa ei pääse yhtään mihinkään.

Ja tosiaan onhan Isä Mitron seurana europarlamentissa myös romanialainen kollega. Laszlo Tökes sattuu nimittäin olemaan juuri se pappi, jonka puolesta Timisoarassa mieltä osoittaneet seurakuntalaiset tulivat aloittaneeksi joulukuussa 1989 vallankumouksen. Unkarilaisvähemmistöä edustavan Tökesin ansiolistalle voidaan siten laittaa mm. kommunismin kaataminen Romaniassa ja erään Ceausescun diktatuurihallinnon loppu. Tuskin kovin monella Brysselissä on vastaavia saavutuksia poliittisella meriittilistallaan.

lauantai 6. kesäkuuta 2009

Vihoviimeistä muotia

Muotiblogeissa on kevään aikana intoiltu Tallinnaan tänä vuonna avatuista uusista vaateliikkeistä, siis niistä joita Suomessa ei vielä ole. Bershka ja Pull and Bear ovat molemmat mainioita espanjalaisia ketjuja, joista tuli nopeasti omia suosikkeja Irlannissa. Juuri kun olin oppinut jotenkin elämään ilman niitä, ne tuppaavat tänne, tai ainakin melkein. Onni tietysti, että meillä on ihan naapurissa trendikäs eurooppalainen pääkaupunki, johon kannattaa avata vaatekauppojakin. Mutta miksi ne eivät tule Suomeen?

Berhska myy värikkäitä, iloisia, trendikkäitä vaatteita ja hauskoja t-paitoja. Pull and Bear on vähän hillitympi ja kalliimman näköinen. Tosiasiassa molemmat ovat aika edullisia. Bershkasta muistan ostaneeni lukemattomia pareja farkkuja, jotka maksoivat aina 39,90. Päättelin, että se oli jonkinlainen kipuraja, jonka yli ei kannattanut housuja hinnoitella. Kolmas oma suosikkiketju oli Burton, jonka lähin myymälä löytyy Skotlannista.

Myös tyylikäs Marks & Spencer on jo avattu Tallinnaan. Sitä lienee turha edes toivoa Suomeen. Kesko ja kumppanit pitävät huolen siitä, ettei kilpailua pääse syntymään, ei ruokakaupassa ainakaan. Ei sinänsä, että M&S:stä mitään välttämättä kaipaisin (sushiakin tuli syötyä ihan tarpeeksi), vain valinnanvaraa. Eihän Suomessa ole pulaa vaatteista eikä ruoasta, vain vapaudesta valita mistä niitä haluaa ostaa. Ja hintakilpailusta. Myös halpaketjut puuttuvat kokonaan. Jos muoti ei olekaan kova juttu, halpisvaatteiden luulisi takuuvarmasti menevän kaupaksi. Missä ovat siis Penneys, C&A ja Gap? Tarjoustalolle tulisi kova kiire hinnoitella krääsänsä uudestaan.

Vapaa kilpailu on jännä juttu. Siitä puhutaan kovasti, mutta sitten kun sitä pitäisi toteuttaa, lyödään kilvan kapuloita rattaisiin. Mutta miksi trendikkäät vaateketjut eivät tule Suomeen asti? Ei kai niitä kukaan kiellä. Bershkalla on myymälöitä 41 maassa. Puolaan, Jordaniaan ja Guatemalaan on kannattanut mennä. Ilmeisesti puolalaistenkin ostovoima on paljon parempi kuin suomalaisten. Tai ehkä muoti ei vain Suomessa myy tarpeeksi hyvin. Siitä kun joku trendikäs hattumalli on ilmestynyt Bershkan hyllyihin Espanjassa, kuluu kaksi vuotta ennen kuin se näkyy Suomessa katukuvassa. Karavaani kulkee hitaasti.

Suurin kulttuurishokki on kuitenkin suurin hinta. Jos Irlannissa sai kaksi paitaa kolmella kympillä, täällä saa yhden ja sekin on tarjoushinta. Samat vaatteet maksavat Suomessa kaksi kertaa enemmän, vaikka käteenjäävä nettopalkka on kolmanneksen pienempi kuin Irlannissa. En ymmärrä. Sitten lehdet jymäyttävät suomalaisia palkkavertailuilla, joissa sanotaan, että palkat ovat eurooppalaisella tasolla. Unohdetaan vain mainita, että verottaja ottaa vertaillusta bruttopalkasta viisi kertaa enemmän itselleen. On turha kovin paljon miettiä, miksi suomalaiset eivät osta kassikaupalla trendivaatteita aina kun sesonki vaihtuu.

Irlantilaiset ovat muuten odottaneet Ikeaansa pitkään ja hartaasti, rakennuslupaa kun ei ole irronnut. Paikalliset huonekalukauppiaat ovat toistakymmentä vuotta onnistuneet änkyröimään kilpailua vastaan. Tänä syksynä vihdoin aukeaa ensimmäinen myymälä Dubliniin. ‘Suurin keksintömme on pienin hinta’ on syystäkin pelottanut irlantilaiskauppoja. Nyt on pakko pärjätä kilpailussa ja kuluttajille se tarkoittaa pelkkää hyvää.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Ei lähde laulu soimaan

Töissä on liian hiljaista. Siis kun töidenkin puolesta on hiljaista, hiljaisuus korostuu entisestään. Irlannissa poppi soi aina, hyvin harvoin vietettiin hiljaisia päiviä. Olen ehdottanut sitä useampaan kertaan täälläkin, mutta aina vastustus voittaa. Joidenkin mielestä musiikki häiritsee keskittymistä, toiset epäilevät, ettei tyylilajista päästäisi yksimielisyyteen, osa haluaa kuunnella omaa musiikkiaan yksin.

Näin se toimi Irlannissa: se joka tuli aikaisin töihin, tyrkkäsi iPodinsa kiinni stereoihin. Jos musiikki alkoi kyllästyttää, huutoäänestyksellä sai vaihdettua dj:n. Yleensä kaikki olivat tyytyväisiä, ainakin protestiääniä kuultiin harvoin. Tähän on monta hyvää syytä. Irlantilaisilla on kollektiivisesti mainio musiikillinen tyylitaju, se on luultavasti geeneissä. Kaikki arvostavat viihtyisää työympäristöä, minkä luomisessa musiikki tekee ihmeitä. Ja musiikin kuunteleminen yhdessä on sosiaalisuutta ja luo yhteishenkeä, se on hieno yhteinen kokemus. Irlantilaiset arvostavat yhdessä tehtäviä asioita.

Miksei sama onnistu suomalaisessa mainostoimistossa? Ei tarvita edes iPodeja, nyt meillä on Spotify. Silti joukossa on aina joku, joka haluaisi huudattaa Judas Priestia, eikä ymmärrä ettei se sovi tähän tilanteeseen. Sitten on toinen, joka uskoo, että Frederikin tuotanto naurattaa kaikkia muitakin. Yksi taas ottaa koko asian liian tosissaan ja haluaa soittaa kaikki vanhat Zappan levyt, ja mikä pahinta, alkaa esitelmöidä niistä. Tee siinä sitten duunia. Osa sitä musiikillista tyylitajua on ymmärtää, että pääasia töissä on kuitenkin tehdä töitä.

Psykologisesti ongelma on se, ettei Suomessa ilmeisesti kaivata tarpeeksi jaetun kokemuksen tuomaa yhteisyyttä. Sosiaalisuuden tarve puuttuu. Ei osata tinkiä omista mieltymyksistä yleisen viihtyvyyden vuoksi tai haluta olla samaa mieltä asioita, vaan ennemmin varta vasten yritetään olla erikoisia ja omituisia. Tai ehkä suomalaiset vain ovat omituisia. Ei myöskään osata oikein jakaa asioita, yritetään pitää ne omat suosikit omana tietona.

Löysin työkavereiden ansiosta paljon hienoja artisteja, joista en olisi muuten koskaan kuullutkaan. Aamun potkaisi käyntiin Strike Boys, Republic of Loose tai Ian Brown. Iltapäivä nyökyteltiin coolisti Röyksoppin, Air:n ja Declan O’Rourken kanssa. Perjantaisin luukutettiin 70-luvun mustaa funkia niin lujaa, ettei kukaan kuullut soiko puhelin vai ei. Päivän päätteksi Jeff Buckley veti Hallelujah'n. Uskon myös, että musiikin kuuntelu yhdessä teki työnteosta paitsi hauskempaa myös tehokkaampaa.

Eikä musiikin valinnan suhteen ollut koskaan mitään ongelmia. Ei kaikki tietysti miellyttänyt kaikkia, mutta jokaiselle löytyi jotain. Ainoa poikkeus oli yksi työkaveri, jonka iPodista eräänä päivänä paljastui pelkkää kantria. Välittömästi tämän jälkeen hänet laitettiin varotoimena istumaan kauimpaiseen nurkkaan, sinne mistä stereoiden luokse oli pisin matka ja kiellettiin jyrkästi koskaan lähestymästä mitään äänentoistolaitteita.